Vuodenvaihteen harmaudessa taivaltava ja lumihankien hohteen sekä talvipäivän auringon kimalluksen puutteeseen pettynyt kulkija joutuu pakosta etsimään muita kohteita kauneudenkaipuunsa tyydyttämiseksi. Päädyin kaupungilla kulkiessani tutkailemaan minua ympäröiviä katunäkymiä, etenkin kun nykyaikaisen talven näköä hämärtävässä ja enemmän mieltä kuin ruumista hyytävässä harmaudessa ei juuri voi nähdä pidemmälle kuin kulkemansa kadun vastakkaiselle puolelle. Yllättäen tällaiset sumentuneet katunäkymätkin voivat tarjota sekä esteettistä nautintoa että ajattelun iloa.

Kun katselin katunäkymää, aloin ensin tietysti pohdiskella sen kerrostuneisuutta. Eteenpäin kulkiessani nousivat usvan seasta vastaani yksi toisensa jälkeen lineaarisessa mutta ei kronologisessa sarjassa rakennukset kadun varrella. Ensin yksikerroksinen puutalo 1800-luvun lopulta, sitten 1960-luvulla pystytetty toimistotalo ja sen jälkeen jugendia vuosisadan vaihteesta. Sitten taas 1920-luvun klassistinen kerrostalo ja lopulta empireä 1800-luvun alusta. Onneksi kaupunkikuva on kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Se on jännittävä ja se on moniääninen. Mutta ennen kaikkea se ruokkii ihmisen mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Mitä kaikkea noiden rakennusten vaiheisiin mahtuukaan? Mitä niiden tilalla on ollut ennen niitä? Mitä niiden paikalla aikanaan tulee olemaan?

Riittävän pitkään rakennuksia tarkasteltuani aloin lopulta kiinnittää huomiota myös muuhun kadunvarren aineelliseen ympäristöön. Katunäkymä ei tietenkään koostu vain rakennusten julkisivuista, vaan monesta muustakin tekijästä: kaupungin yleisestä infrastruktuurista katukivistä valaisimiin ja liikennemerkkeihin, kasvillisuudesta, vuoden- ja vuorokaudenajoista, liikkeiden näyteikkunarekvisiitasta, vastaan tulevista ihmisistä ja ohikulkevista sekä kadunvarteen pysäköidyistä autoista. Tällä kävelylläni vasta ensimmäisen kerran hahmotin, miten olennainen osa autot ovat katunäkymää – ainakin useimmissa suomalaiskaupungeissa.

Suuren kokonsa ja vaihtelevien väriensä (tai nykyään eteläsuomalaiseen talvipäivään hyvin sulautuvan harmautensa) ansiosta ne vaikuttavat merkittävästi siihen, minkälaiseksi jokin tietty katunäkymä muodostuu. Lisäksi niillä on oma muotokielensä ja muotoilumuotien mukaisesti muuttuva estetiikkansa (tai sen täydellinen puute), joka asettuu katukuvassa rakennusten tyylihistoriallisten sarjojen rinnalle. Aivan kuten rakennukset, myös kadulla vastaan tulevat autot tuovat näkymään kerroksellisuutta. Ensin valmistajansa tuorein yritys myyntilukujen parantamiseen vihamieliseen ilmeeseen muotoiltuine keuloineen. Sitten muistuma 1990-luvun pyöreän turvallisesta ja jonkun mielestä kenties hieman mitäänsanomattomasta muotoilusta. Sen jälkeen 1980-luvun kulmikkaan muotoilun edustaja ja sitten taas pari 2010-luvun muotopuolta esteetikon painajaista.

Rakennusten lailla myös eri aikakausien autoilla on toisten aikakausien tyyleistä selkeästi erottuva muotokielensä. Siinä missä vastaan tulevien rakennusten ikä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta asettuu parisadan vuoden haarukkaan, voi kadulla kulkija olettaa kohtaavansa autoja kolmen viimeisen vuosikymmenen ajalta ja joukossa yksittäisiä poikkeuksia vielä huomattavasti pidemmän ajanjakson takaa.

Eri vuosikymmenille tyypillisten muotoilupiireteiden pohdinnasta ajauduin muistelemaan joitakin mieliinpainuvimpia eri aikojen tuottamia automalleja. Niiden joukosta nousi muistoistani esiin myös lapsuuteni Uudenkaupungin katukuvassa erittäin tavallisen Saab 96:n omalaatuinen ja helposti erottuva hahmo. Sen valmistus oli lopetettu jo jokin aika ennen syntymääni, mutta vielä 80- ja 90-luvun vaihteessa se oli tuttu näky kaupungissa, johon sen valmistus oli viimeisinä vuosina keskitetty. Samalla tulin ajatelleeksi, etten pystynyt muistamaan, milloin viimeksi olin nähnyt sellaisen. En ollut ajatellut kyseisen automallin olemassaoloa vuosiin, mutta jotenkin se jossain muistini taustalla oli säilynyt mahdollisena vastaantulijana. Nyt hahmotin, että sellaisen näkeminen kadulla olisi nykyään jo hyvin epätodennäköistä, joskaan ei täysin mahdotonta. Pikainen tarkistus osoitti, että mallilla on tietyissä piireissä suoranainen kulttimaine ja että autokauppasivustoilla on yhä myynnissä joitakin yksilöitä, pääasiassa tosin joko museorekisterissä tai kokonaan tieliikenteeseen kelpaamattomina.

Joka tapauksessa tämä yhtä automallia koskeva havaintoni pakotti minut tarkastelemaan katunäkymää uudestaan. Huomasin, että ympärilläni olevat autot olivat keskimäärin huomattavasti uudempia malleja kuin olin kuvitellut tai joita mielessäni sijoittaisin satunnaiseen katunäkymään. Muistini oli täynnä automalleja, jotka ovat käyneet jo varsin harvinaisiksi, mutta joita vielä toisinaan voi satunnaisesti kohdata. Suurin osa autokannasta on kuitenkin paljon uudempaa kuin nämä muistini sopukoissa kummittelevat kulkuneuvot. Voi toki olla, että tämä havahtuminen johtui siitä, että lapsena autoja kohtaan tuntemani kiinnostus oli viime vuosina huvennut huomattavasti enkä ollut oikein jaksanut tarkastella autoiksi kutsuttuja esinemaailman edustajia ympärilläni.

Oma osuutensa on kuitenkin sillä, että autojen osalta muutos on huomattavasti hankalampi havaita kuin vaikkapa rakennusten, jotka vaihtuvat hyvin hitaasti, tai kanssaihmisten vaatetuksen, joka puolestaan vaihtuu hetkessä muotien muuttuessa. Autojen tapauksessa vaihtelu on kaksinkertaista. Ensinnäkin on autokannan oma elinkaari. Uudet autot valtaavat katunäkymät nopeasti ja katoavat hitaasti harveten vuosikymmenessä tai parissa. Laadukkaammat automallit (joita en tässä edes yritä nimetä, niistä kun asiaan perehtyneillä lienee hyvin voimakkaita ja keskenään ristiriitaisia mielipiteitä) säilyttänevät läsnäolonsa ja siten jättämänsä muistijäljen pidempään kuin heikompaa tekoa olevat lajitoverinsa.

Toiseksi kadulla vastaantulevat ja pysäköidyt autot vaihtuvat jatkuvasti toisiksi autoyksilöiksi. Ohi kulkevaa autoa voi silmäillä vain muutaman sekunnin ja pysäköitykin auto on todennäköisesti kadonnut, kun saman pysäköintiruudun ohittaa seuraavan kerran. Siten muutosta on vaikea havaita, koska se ei sellaisenaan toteudu varsinaisessa katunäkymässä. Rakennukset seisovat paikallaan, kunnes ne puretaan ja niiden paikalle ilmestyvät uudet rakennukset. Autot sen sijaan pysäköidään ja ajetaan taas pois. Niiden tilalle pysäköityvät seuraavat autot, mutta kerran poistunut auto saattaa hyvinkin palata samaan pysäköintiruutuun uudelleenkin. Niinpä on vaikea havaita, milloin jokin automalli on lopullisesti kadonnut katukuvasta, se kun säilyy pitkään ihmisen muistissa – tai ainakin sellaisen ihmisen muistissa, joka kiinnittää huomionsa autoihin – mahdollisesti kohdattavana esineenä. Vasta vuosien kuluttua ihminen saattaa hahmottaa, kuten kävi minulle Saab 96:n suhteen, että kyseinen ajokki täytyy poistaa muistin siitä osasta, jota paremman puutteessa kutsun tässä nyt vaikka mahdollisten kohtaamisten kirjoksi.

Tarkoitan esineitä, jotka muistamme, ja jotka vielä uskomme olevan mahdollista kohdata aineellisessa todellisuudessa. Osa näistä vain on vähitellen kadonnut materiaalisesta maailmasta ja jäänyt ainoastaan muistijäljiksi niiden ihmisten mieleen, jotka ovat kyseisiä esineitä kohdanneet. Kyse ei ole missään nimessä vain autoista, vaan esineiden maailma on täynnä esimerkkejä hyödykkeistä, jotka melkeinpä huomaamatta pääsevät katoamaan ympäriltämme, koska ne säilyvät muistikuvissa vielä pitkään sen jälkeen, kun ovat aineellisessa todellisuudessa huvenneet lähes olemattomiin. Eri esineillä tämä tapahtuu tietysti eri nopeuksilla. Lankapuhelimet, VHS-nauhurit, kuvaputkitelevisiot ja CD-soittimet ovat kaikki kokonaisia esineryhmiä, jotka vähitellen ovat siirtymässä ensin pois arkisesta aineellisesta ympäristöstämme ja vasta sen jälkeen ne alkavat hiipua muistimme mahdollisten kohtaamisten kirjosta. Rakennusmateriaalien tapauksessa sama on tapahtumassa vaikkapa pitkään säilyneelle kuvalle mineriitillä päällystetystä omakotitalon ulkoseinästä.

Lopputulemana tästä ankean talvisään tuottamasta pohdiskelusta lienee siis havainto siitä, että ympärillämme olevat katunäkymät ja koko esineiden maailma eivät koostu pelkästään meitä nykyhetkessä ympäröivistä aineellisista esineistä vaan myös mieleemme varastoituneista kuvista esineistä, joita mahdollisesti saatamme kohdata. Mielemme kuitenkin pettää meitä, sillä esineet vaihtuvat ja katoavat paljon nopeammin kuin kuvitelmamme jonkin esinetyypin kohtaamisen mahdollisuudesta. Mielemme pitää mahdollisena jotakin, mikä sen ulkopuolisessa aineellisessa todellisuudessa jo on käynyt mahdottomaksi. Tai sitten allekirjoittanut vain on vanhentuessaan lakannut hahmottamasta ajan kulumista.

Lauri Viinikkala

Kirjoittaja on Suomen historian yliopisto-opettaja Turun yliopistolla sekä tutkija Turun museokeskuksen kulttuurihistoriallisissa kokoelmissa.