Kansallismuseo julkaisi sosiaalisen median kanavillaan maaliskuussa 2021 kuvan villasta ja hiuksista kudotusta hameesta, jonka oli valmistanut huittislainen Siina Rinne. Kuvaan liitetyssä tekstissä Kansallismuseo kertoi muun muassa, että oli harvinaista, että 1870-luvulla ripille päässyt rengin tytär Siina Rinne osasi lukea ja kirjoittaa. Sosiaalisen median alustoilla syntyi keskustelua 1800-luvun lopun ihmisten lukutaidosta. Twitterissä Kansallismuseon kirjoittaa: ”1800-luvun alussa noin puolet Suomen asukkaista osasi lukea, harvempi kirjoittaa.” (Kansallismuseon twitter-tili 11.3.2021 vastauksena postaukseeni 10.3.2021)

Kansallismuseo ei missään vaiheessa kertonut, mistä tieto on peräisin. On ongelmallista verrata Siinan elinajan eli 1800-luvun loppupuolen lukutaitoisuutta vuosisadan alkupuolen lukutaitoisuuteen. Vuosisadan aikana kansanopetus kinkereineen ja lukusineen sekä kansankielellä saatavilla oleva kirjallisuus lisääntyivät melkoisesti. Systemaattisia tilastoja kansan luku- ja kirjoitustaidosta on vasta 1880-luvulta lähtien. Tuolloin suoritetun väestönlaskun yhteydessä kerätyistä tiedoista käy ilmi, että 80 prosenttia yli 10-vuotiaista suomalaisista osasi lukea. Kirjoitustaito sen sijaan oli vain noin kahdeksasosalla kansasta.

Myös tutkijat ovat esittäneet kansan lukutaidosta toisenlaisia väittämiä kuin Kansallismuseo. Heli Valtosen tuoreen tutkimuksen mukaan lukutaitoisia oli vuonna 1810 suomessa noin 80 prosenttia yli 15- vuotiaista ja vuonna 1880 likimain kaikki aikuiset osasivat lukea. Sofia Kotilainen on esittänyt, että jo 1750-luvulla puolet kansasta osasi lukea – eli puoli vuosisataa aiemmin kuin Kansallismuseon tietoihin perustuvassa väitteessä. Kun tiedämme, että lukutaito levisi nopeasti 1800-luvun aikana, niin tuntuu erityisen oudolta, että rengin tyttären lukutaito olisi ollut harvinaista 1800-luvun lopulla.

Väitettä kansan lukutaidon laajemmasta ja syvemmästä osaamisesta 1800-luvun loppupuolella tukee myös tekeillä oleva tutkimukseni ”Parikkalan papin perhe”, jonka puitteissa olen perehtynyt itäsuomalaisen Parikkalan seurakunnan pitäjäkokouspöytäkirjoihin ja lehtikirjoitteluun 1800-luvulla. Jo 1820-luvulla pitäjään puuhattiin koulutaloa, jossa pitäjän koulumestari antaisi opetusta lapsille.

Vuonna 1849 Suometar -sanomalehti raportoi, että Parikkalan pitäjän talonpojat ja virkamiehet olivat kustantaneet pojilleen opettajan, joka oli opettanut poikia oppikirjoinaan ”Boreniuksen Luwunlaskennon oppi, Kilpisen Euklideen Alkeet, Suomen historia ja Suomen tilasto”. Vaikka koulussa oli säätyläispoikien lisäksi vain viitisen talonpojan poikaa, oli koulun toiminta osoitus rahvaan poikien mahdollisuudesta hankkia aktiivinen luku- ja kirjoitustaito. Toki on huomattava, että tällainen koulu ei parantanut Siinan kaltaisten rengin tytärten lukutaitoa, mutta nosti kansan keskimääräistä luku- ja kirjoitustaitoisuutta. Vuonna 1856 ruotsinkielinen Wiborg ja suomenkielinen Sanan Lennätin -sanomalehti julkaisivat pitkän artikkelin Viipurin talousseuran kokouksesta, johon ilmeisesti kirkkoherra Rönnholm oli raportoinut Parikkalan lukutaidosta. Artikkelissa kerrottiin, että aiemmin lukutaito oli ollut sellaisella tolalla, että lukijat eivät olleet ymmärtäneet lukemaansa ja lukeminen oli tapahtunut vain pakon edessä. Nyt kun pitäjään oli saatu tilattua suomenkielisiä sanomalehtiä ja sinne oli perustettu kirjasto, johon oli saatu suomenkielisiä kirjoja, oli lukuhalu lisääntynyt. Näin ollen voi olettaa, että keskimääräisesti yhä suurempi osa pitäjäläisistä oli lukutaitoisia ja osaltaan nosti koko maan lukutaitoisten suhteellista osuutta.

Lukutaitoa tutkittaessa on eroteltu luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaidon erilaiset tasot. Ruotsin valtakunnassa luterilainen kirkko oli valjastettu kansanopetusta antamaan ja jokaisen, joka halusi läpäistä rippikoulun, tuli hankkia lukutaito. Yleensä kyse oli tosin ulkoluvusta, jolloin lukija ei välttämättä sisäistänyt lukemaansa, vaan pystyi osittain ulkomuistista palauttamaan mieleensä tietyt uskonnolliset tekstinkohdat. Tällaiseen lukutaitoon Rönnholmin raporttikin viittaa.

Lukeminen oli usein toistuvaa samojen tekstikatkelmien lukemista ääneen joukolle kuuntelijoita, mistä tutkijat ovat käyttäneet termiä intensiivinen lukeminen. Vasta 1800-luvun loppupuolella, kun saatavilla alkoi olla kansankielistä tekstiä, lukeminen muuttui ajanvietteeksi. Heikki Kokko on laskenut, että 1860-luvulla suomenkielisiä sanomalehtiä luki noin kymmenen prosenttia lukutaitoisesta väestöstä. Parikkalassa suomenkielisen lehdistön ja kirjallisuuden leviäminen 1800-luvun puolivälin tienoilla näkyi kyläkirjaston perustamisessa vuonna 1848. Kirjastossa oli saatavilla suomenkielisiä kirjoja ja sanomalehtiä. Sofia Kotilaisen mukaan eri puolilla Suomea oli paikallisia kyläkirjastoa jo 90 vuonna 1860, eli lukuharrastus oli mahdollista myös maaseudulla.

Kansan kirjoitustaitoa on lukutaitoa hankalampi saada selville, sillä kirkko ei tilastoinut sitä. Arviot kirjoitustaitoisten määrästä vaihtelevat, ja lukujen vertailu on erilaisten tilastointitapojen vuoksi hankalaa. Arvion mukaan 1830-luvulla maaseudulla asuneista miehistä vain viisi prosenttia ja 1870-luvun alussa alle kymmenen prosenttia osasi kirjoittaa. Itä-Suomessa kirjoitustaito oli vielä harvinaisempaa, vain parin prosentin luokkaa. Kirjoitustaito oli myös hyvin sukupuolittunutta, ja vasta kansakoululaitos 1920-luvulta alkaen yhdessä muuttoliikkeen synnyttämän kirjeenkirjoitustarpeen kanssa lisäsivät rahvaan kirjoitustaitoa ja -tarpeita. Vuonna 1900, kun Siina sai hameensa valmiiksi, vajaa puolet suomalaisista oli kirjoitustaitoisia.

Siinan hiushameessa on teksti ”Kuningas ja kerjäläinen kuoltuaan on yhtäläinen. Mahti ei mene maan sisään vaikka mahtavat menevät.” Kirjainten neulominen tai virkkaaminen ei edellytä lukutaitoa eikä aktiivista kirjoitustaitoa, vaan kykyä laskea ja sommitella kuvioita. Neuleeseen tehtäviä kirjaimia voi lähestyä kuvioina, jotka on toteutettu laskemalla silmukoita. Lukutaitoa enemmän kirjainten jäljentäminen vaatii laskutaitoa ja muotojen hahmottamista samaan tapaan kuin minkä tahansa kuvion neulominen tai virkkaaminen. Tämä ei tarkoita, etteikö Siina olisi voinut olla luku- ja kirjoitustaitoinen. Kirjaimin koristeltu hame ei kuitenkaan sinällään kerro mitään tekijänsä luku- ja kirjoitustaidosta. Vaikka Siinalla olisi ollut molemmat taidot, eivät ne enää hameen valmistuessa olisi olleet kovinkaan harvinaisia.

Ulla Ijäs

Kirjoittaja on FT ja dosentti, joka tutkii Parikkalan papin perhettä hankkeessa Parikkalan papin perhe. Anton Ulrik Rönnholmin sosiaaliset verkostot (2021)

Kirjallisuus

Ulla Ijäs, Parikkalan ja lähialueen kirjastot ennen Suomen itsenäistymistä. Kadonnutta aikaa -blogi, 27.9.2019. Luettavissa verkko-osoitteesta http://kadonnuttaaikaa.blogspot.com/2019/09/parikkalan-ja-lahialueen-kirjastot.html (luettu 12.4.2021)

Kirsi Keravuori, ”Rakkaat poikaset!” Simon ja Wilhelmina Jansson perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887). Akateeminen väitöskirja, Turun yliopiston julkaisuja Sarja C, osa 411, Turku 2015.

Heikki Kokko, Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117:1, 2019, 5–21.

Sofia Kotilainen, Literary Skills as Local Intagible Capital. The History of a Rural Lending Library c. 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016.

Esko M. Laine & Tuija Laine, Kirkollinen kansanopetus. Teoksessa Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.), Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010, 258–306.

Pirkko Leino-Kaukiainen, Suomalaisten kirjalliset taidot autonomian kaudella. Historiallinen Aikakauskirja 105:4, 2007, 420–438.

Heli Valtonen, Koulutus ja sosiaalinen liike. Teoksessa Piia Einonen & Miikka Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Vastapaino, Tampere 2020, 349–374.