Toukokuulla 1942 TK-mies eli tiedotuskomppaniaan kuuluneen vänrikki H. Harrinvirran ottamassa valokuvassa pöydällä seisoo pieni täplikäs koiranpentu, joka syö kalanruotoja. Pentu on sommiteltu kuvan keskelle ja se kiinnittää siten katsojan huomion. Pennun lisäksi kuvassa on myös kolme sotilasta, jotka näyttävät hymyilevän tai nauravan katsoessaan koiranpentua. Kuvan alkuperäisessä kuvatekstissä lukee, että kalanruotoja syövä nälkäinen koiranpentu on otettu sotilaiden joukkueen maskotiksi. Kuvasarjaan kuuluvasta toisen kuvan kuvatekstistä tulee ilmi, että koiranpentu oli löydetty autiotalosta Äänisen pohjoispuolella sijaitsevasta Poventsasta.

TK-mies Harrinvirran ottamassa kuvassa esiintyvä koira ei ollut ainoa suomalaissotilaiden talvi- ja jatkosodassa otettu maskotti. Ylipäätään maskotit eivät ole sodassa vain suomalainen ilmiö: esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa sotilaat kansalaisuudesta riippumatta ottivat itselleen monenlaisia maskottieläimiä – muun muassa koiria, vuohia ja jopa paviaaneja ja karhuja. Kun SA-kuva-arkistosta hakee kuvia hakusanalla ”maskot*”, löytää sieltä kuvia suomalaissotilaiden maskoteista, jotka olivat sekä elollisia, kuten jäniksiä, huuhkajanpoikasia ja kettuja että elottomia, kuten kypäriä tai leluja. Sotilaiden lisäksi myös lotat ottivat itselleen maskotteja, ja SA-kuva-arkistosta löytyy myös kuvia esimerkiksi koiria sylissään pitelevistä lotista.

Miksi suomalaissotilaat ottivat itselleen maskotiksi nälkäisen koiranpennun? Vaikuttaa siltä, että yksi syy maskotin ottamiseen oli sotilaiden eläintä kohtaan tuntema empatia. Kalanruotoja syövän nälkäisen koiranpennun tapaus osoittaa, että sotilaat halusivat huolehtia viattomasta sodan jalkoihin jääneestä eläimestä: tarjota sille ruokaa, seuraa ja hoivaa. Taistelulentäjä Jorma ”Joppe” Karhunen sai sodassa kuuluisan maskottinsa irlanninsetteri Peggy Brownin sen omistajalta, joka ei ruokapulan vuoksi kyennyt ruokkimaan koiraa. Samanlainen empatiaa herättävä tapaus esiintyy Eero Kivirannan teoksessa Sotatoverit. Kertomuksia sotakoirista ja -hevosista (1942). Kertomuksessa ”Viimeiset vetääntyjät” Kiviranta kuvaa, kuinka karjalaiskylä ”roihusi sodan liekeissä”. Kylästä vetäytyvät sotilaat ohittivat kuopan, jossa makasi koira kahdeksan pienen pennun kanssa. Joku oli asettanut koirien viereen astiallisen maitoa, johon koirat eivät kuitenkaan olleet koskeneet. Koirat eivät kuitenkaan jääneet heitteille, vaan eräs sotilas oli ottanut ne hoiviinsa. Sotilaat saivat huolehtimistaan maskoteista paljon iloa. Esimerkiksi Karhunen on kuvaillut, miten kaunis punaruskea Peggy Brown ohjasi hänen ja muiden sotilaiden ajatuksia toisaalle sodasta.

Sodan jalkoihin jääneitä eläimiä ei kuitenkaan koskenut pelkästään sotilaiden niitä kohtaan tuntema empatia. Itse asiassa maskottien tutkimus on osoitus myös historiallisesta empatiasta, jota tutkija voi tuntea tutkimuskohdettaan kohtaan. Historiantutkimus on voitava ulottaa ihmisten lisäksi koskemaan myös eläimiä, jotka eivät voi saada ääntään kuuluviin, saati puolustaa itseään. Siksi eläimiä on käsiteltävä eettisellä ja kunnioittavalla tavalla, mikä voi tarkoittaa jo sitä, että ne ylipäätään huomataan ja otetaan osaksi historiantutkimusta. Empatia ei luonnollisesti saa värittää tutkijan tutkimustuloksia, mutta se on hyvä väline arvioitaessa, millä tavalla kohdetta tulee tutkia. Vastaus liittyy tutkimuskohteen kunnioittamiseen. Kun tutkin suomalaissotilaiden ottamia maskottikoiria, lähestyin tutkimuseettisiä kysymyksiä sitä kautta, että eläimiä tutkimalla ja ne nimeämällä annan niille äänen, joka usein jää kuulumattomiin. Näin tein ne myös näkyviksi menneisyyden toimijoiksi.

Sotilaiden talvi- ja jatkosodassa ottamien maskottien tutkiminen osoittaa, että sota ei koskettanut pelkästään ihmisiä vaan se osui suorastaan julmasti haavoittuvaisiin eläimiin, joita esimerkiksi evakot eivät voineet ottaa mukaan lähtiessään kotiseudultaan sotaa pakoon. Eläimet eivät voineet puolustaa itseään joutuessaan osaksi koko yhteiskuntaa myllertävää sotaa. Lisäksi maskotit ohjaavat tutkijan katseen sodan väkivallasta suoranaiseen herkkyyteen, jota esiintyi myös sodassa. ”Suuri hellyys ja suuri julmuus esiintyivät usein sodassa rinnan”, Kiviranta toteaa kertomuksensa ”Viimeiset vetääntyjät” päätteeksi. Kuten sitaatti osoittaa, sodassa oli tilaa myös herkkyydelle, välittämiselle ja myötätunnolle. Ei siis ole ihme, että eläinmaskotit olivat niitä ottaneille sotilaille tärkeitä, ja se tekee myös maskottien tutkimisesta tärkeää.

Noora Viljamaa

Kirjoittaja Suomen historian perustutkinto-opiskelija, joka tutki sotakoiria ja maskotteja pro gradu -tutkielmassaan Sotatoverit. Sotakoirat, sotilaat ja sodan kokemus talvi- ja jatkosodassa.

Kirjallisuutta

van Emden, Richard: Tommy’s Ark. Soldiers and Their Animals in the Great War. Bloomsbury, Lontoo 2011.

Karhunen, Joppe: Taistelulentäjän muistelmat. Tammi, Helsinki 1998.

Kiviranta, Eero: Sotatoverit. Kertomuksia sotakoirista ja -hevosista. WSOY, Porvoo 1942.

Vainio-Korhonen, Kirsi: Vastuullinen historia. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. 29–47. Gaudeamus, Helsinki 2017.