Kesäiset tutkimusretket maamme vanhimman rakennusperinnön pariin ovat noin 150-vuotinen traditio. Tänä kesänä kahden perinteikkään toimenkuvan haltijat, SKS:n arkistonjohtaja Outi Hupaniittu ja Polyteknillisen korkeakoulun (nyk. Aalto-yliopisto) arkkitehtuurin historian professori Panu Savolainen toteuttivat kesäisen ekspedition Kustavin kirkkoon.

Tässä kirjoituksessa käsittelemme Kustavin kirkkoon liittyviä ajoituskysymyksiä ja osoitamme, että kyseessä on Suomen vanhin ristikirkko. Maassamme neljän 1600-luvulta säilyneen ristikirkon luetteloon on siis aiheellista lisätä uusi tulokas, Kustavin kirkko.

Tarinan taustoitukseksi on kuitenkin aloitettava 1400-luvun Italiasta ja 1600-luvun puolivälin Tukholmasta.

***

Yksi läpi Euroopan levinneistä renessanssin vaikutteista oli keskeissymmetriaan pohjautuva ristikirkko. Se ei toki ollut renessanssin keksintöä, sillä ristikirkko pohjautui varhaiskristillisiin ja bysanttilaisiin esikuviin. Renessanssilla oli kuitenkin käänteentekevä vaikutus siihen, että ristikirkko palasi muotiin. Se näkyi lopulta myöhäisinä kaikuina myös Euroopan pohjoisilla äärilaidoilla perinteiseen lamasalvostekniikkaan sovitettuna puuarkkitehtuurina.

Tukholman Södermalmille renessanssiesikuvien mukaan vuosina 1654–1664 rakennettu, arkkitehti Jean de la Valléen suunnittelema Katariinan kirkko sai aikaan varsinaisen ristikirkkobuumin Ruotsissa. Se oli Ruotsin ensimmäinen ristikirkko.

Ristikirkko korvasi 1700-luvulle tultaessa aikaisemmat pitkäkirkot, jotka olivat hallinneet kirkkoarkkitehtuuria katoliselta ajalta alkaen. Ristikirkoista tuli vallitseva kirkkoarkkitehtuurin muoti, ja 1700-luvulla monia keskiaikaisia kivikirkkojakin muutettiin ristikirkoiksi.

Ristikirkkojen buumi liittyi arkkitehtuurityylivirtauksiin mutta myös käytännöllisiin seikkoihin. Kasvavien seurakuntien väki mahtui kirkkoihin paremmin ja saarnatuoli näkyi miltei kaikkiin kirkon osiin. Ristikirkko oli myös hirsirakentamisen kannalta oivallinen. Pitkäkirkoissa reilut viisitoista metriä oli maksimimitta jatkamattomalle pitkälle seinälle. Ristikirkoissa kirkon pinta-ala saatiin melko suureksi jatkamatta tai tukematta hirsiseiniä tukipilarein tai muin pystysuuntaisin rakentein.

Itäisessä valtakunnanosassa, nykyisen Suomen alueella, ristikirkkoja alettiin rakentaa 1660-luvulla. Monista seurakunnista hävisivät tässä vaiheessa keskiaikaiset tai uuden ajan alun pitkäkirkot, kun seurakunnat muodinmukaistivat pyhättöjään. Ensimmäiset ristikirkot rakennettiin Viipurin Siikaniemeen (1664) ja Hämeenlinnaan (1666). 1600-luvun puolella Suomeen rakennettiin noin 20 ristikirkkoa.

Vuonna 1678 toteutettu Elimäen kirkko on Suomen vanhin ristikirkoksi muutettu pitkäkirkko ja vanhimpana säilyneenä alkuaan ristikirkoksi suunniteltuna rakennuksena on pidetty Hiittisten kirkkoa, joka valmistui 1686. Kaikkiaan 1600-luvun ristikirkkoja on ajateltu Suomessa säilyneen neljä kappaletta, edellä mainittujen ohella Snappertunan (1688) ja Iitin (1693) kirkot. 1600-luvun ristikirkkoja on purettu vielä runsaat sata vuotta sitten. Arvokkaana pidetty Asikkalan 1600-luvun ristikirkko purettiin vuonna 1891 uuden tiilikirkon valmistuttua.

Lähes vuosisadan ajan elänyt käsitys Suomen 1600-luvun neljästä säilyneestä ristikirkosta – ja vanhimmasta ristikirkosta – on kuitenkin kyseenalainen. Tässä blogikirjoituksessa tuomme esiin, että ristikirkkoja on viisi ja Suomen vanhin ristikirkko on Kustavin vuonna 1676 valmistunut kirkko.

***

Kustavin ristikirkko eli alkuperäiseltä nimeltään Pyhän Jakobin kappeli oli yhden miehen projekti. Hän oli Henrik Wärdh, Kunnaraisten vuokraaja. 1600-luku oli näilläkin seuduilla aatelin aikaa. 1670-luvulla puolet alueen noin 70 tilasta oli aatelisomistuksessa. Tärkeimmät heistä olivat maaherra Jakob Fleming ja sotamarsalkka Henrik Horn, jotka omistivat nykyisen Kustavin alueen tiloista kolmanneksen. Valtakunnan mahtimiehet saattoivat jopa vierailla läänityksillään, toisin kuin monilla muilla omistuksillaan, sillä aluetta halkoi aikakauden tärkein valtatie. Kuninkaantien reittiä oli kuljettu jo pitkään Turun ja Tukholman välillä ennen kuin se oli 1640-taitteessa otettu myös Suureksi Postitieksi.

Henrik Wärdh puolestaan oli Flemingin ja Hornin paikallinen edustaja. Hän oli saapunut paikkakunnalle Henrik Hornin omistaman Salmitun vuokraajana mutta 1670-luvulla hän siirtyi naapuriin Kunnaraisiin, joka kuului Flemingille. Wärdh toimi Flemingin edusmiehenä ja esimerkiksi keräsi vuokrat myös muilta Flemingin tiloilta, mutta kappeliasiassa hän oli kummankin herran paikallinen edustaja.

Alue kuului Taivassalon pitäjään, jossa oli peräti kolme kirkkorakennusta. Kunnarainen ja koko Isoluoto, jolla se sijaitsi, kuuluivat emäkirkon kirkkopiiriin.  Harmaakivinen emäkirkko seisoi Kirkkosaarella noin kymmenen kilometriä Kunnaraisista itään. Vartsalan kappeli oli kuutisen kilometriä luoteeseen ja Iniön kappeli kahdeksantoista kilometriä etelä-luoteeseen. Saaristossa kun oltiin, kirkkomatka oli haastava jokaiseen suuntaan ja osan vuotta mahdoton kelirikon takia. Emäkirkolle mennessä piti ylittää Tuulvesi, Vartsalaan Ströömi ja etelässä odotti Iniönaukko, joka oli kaikkein vaarallisin. Vartsalaan matka olisi voinut usein onnistua helpommin kuin emäkirkolle, mutta Vartsalan kappeli oli sen verran pieni, että Isoluodon väen saapuessa se kävi auttamatta ahtaaksi. Kaiken lisäksi puinen saaristokappeli oli aivan muuta kuin kirkonkylän komea kivikirkko!

Tältä pohjalta Henrik Wärdh käynnisti projektinsa. Vaikuttaa jopa, että häntä harmitti vartsalalaisten etuoikeus omaan lähikappeliin. Saaren asukkaiden mielestä kappeli kuului heille ikiaikaisena vastineena postitiestä ja sitä edeltäneestä kuninkaantiestä huolehtimisesta – pidettiinhän Vartsalan ja Ahvenanmaan Brändön väliin jäävän Kihdin ylittämistä yhtenä vaarallisimmista etapeista reitillä. Nyt Wärdh oli vakaasti sitä mieltä, että hän naapureineen ansaitsi vähintään yhtä hyvää ja itse asiassa vielä parempaa.

Henrik Wärdh kirjelmöi herroilleen Henrik Hornille ja Jakob Flemingille, jotka molemmat antoivat luvan perustaa kappelin mailleen, minkä lisäksi Fleming lupasi 200 hopeataalaria saarnatuolia ja esineistöä varten. Korkeiden herrojen kirjeet toimitettiin tuomiokapituliin, joka päätti 1.2.1675 uuden kappelin perustamisesta sekä siitä, että jumalanpalvelukset saisi pitää sen valmistumiseen asti Kunnaraisten kartanossa. Uutta pappia ei kuitenkaan myönnetty, mikä olikin alkusysäys toista sataa vuotta velloneelle kiistalle vartsalalaisten kanssa, mutta se olisikin oman tekstinsä aihe.

Rakentamisen yksityiskohdat kirjattiin ylös pian kappelin valmistumisen jälkeen Jakobin kappelin kirjaan eli muistiinpanoon, joka edelleen löytyy Kustavin kirkonarkistosta. Myös tilikirja on säilynyt ja Taivassalon kirkkoherran rovasti Petter Bergiuksen päiväkirjasta löytyy tarkkoja yksityiskohtia rakennustöistä, joten prosessi on erinomaisesti dokumentoitu.

Rakennustyötä valvoivat vuokraaja Henrik Wärdh ja rovasti Petter Bergius. He myös valitsivat kappelille paikan, joka ei kuitenkaan ollut Isoluodolla vaan naapurisaarella Rahissa Flemingin maalla. Sijainti oli kuitenkin mitä ilmeisimmin ihanteellinen, sillä paikka oli kapean Kunnaraistensalmen rannalla, vain reilun puolen kilometrin päässä Kunnaraisista. Vartsalalaisten pahat puheet siitä, että Wärdh rakensi itselleen kappelin oman porttinsa pieleen eivät olleet katteettomia. Esimerkiksi vuoden 1694 tiluskartassa päärakennukselta menee silta yli salmen, mitä kautta kulku kappelille on ollut nopeaa ja vaivatonta. Muihin Isoluodon ja Rahin kyliin sen sijaan oli enemmän matkaa.

Vuokraaja Wärdh palkkasi omalla kustannuksellaan 12 hyvää kirvesmiestä, joiden kaikkien nimet tunnetaan. Rakennusmestarina oli Markus Bertilsson ja toisena rakennusmestarina oli Bertil Henriksson. He saivat 50 ja 40 kuparitaalaria. Muille kymmenelle rakennusmiehelle maksettiin 20 kuparitaalaria kullekin.

Rakennusmestarit Markus Bertilsson ja Henrik Bertilsson jäävät historian hämärään, sillä tämän lyhyehkön tutkimuksen perusteella heistä ei le löytynyt muita tietoja kuin Pyhän Jakobin kappelin tilikirjamaininnat vuodelta 1675. Koska kirkkohanketta hoitaneen Wärdhin herrat Fleming ja Horn olivat Ruotsin puolelta, ja myös iso osa rakennustavarasta hankittiin Ruotsista, on mahdollista, että näin tehtiin myös työvoiman suhteen. Jacob Flemingin isä oli Louhisaaren kartanoa rakennuttaessaan noin 20 vuotta aiemmin laivannut lähes kaiken työvoiman Ruotsista. On mahdollista, että Kunnaraisissa toimittiin samoin. Mestareista ei näet löydy mainintoja Suomen kirkonkirjoista tai tuomiokirjoista. Tätäkin taustaa vasten on ymmärrettävää, että Kunnaraisiin tehtiin muodikas ristikirkko.

***

Vielä vuoden 1675 aikana nousivat kappelin seinät, kattotuolit nostettiin paikalleen ja katto laudoitettiin. Sekä ulko-ovessa että sakastin ovessa oli lukko, ja rakennuksessa oli 14 ikkunaa. Seuraavana vuonna katto paanutettiin, tehtiin sakaristo sekä kirkkoon saarnatuoli ja aateliston penkit. Vuonna 1677 tervattiin katto, vuonna 1680 holvattiin kirkkosali sisältä, vuonna 1689 tehtiin nurkkalaudat, vuonna 1697 laudoitettiin sisäseinät ja vuonna 1700 ulkoseinät.

Kirkon hinnaksi tuli noin 950 kuparitaalaria, josta Wärdhin maksamat kirvesmiesten palkat olivat noin 30 prosenttia. Flemingiltä saatu summa kattoi noin 40 prosenttia ja loput maksoi seurakunta. Tämän päälle tulivat vielä Wärdhin lahjoitukset, joita hän hankki yksin rakennusaikana melkein 500 kuparitaalarin edestä. Niitä olivat hopeasta tehdyt ja ainakin kullalla koristellut kalkki ja pateeni, messukasukka ja -paita sekä alttarivaate. Hän lahjoitti myös noin yhdeksänkymmentä kiloa painaneen kellon, joka vielä 1800-luvun inventaareissa mainitaan suurimpana kirkonkellona. Sitä ei enää ole, sillä vuonna 1875 se valettiin uudelleen yhdessä Wärdhin vuonna 1682 lahjoittaman pikkukellon kanssa seurakunnan nykyiseksi isoimmaksi kelloksi.

Rovasti Petter Bergius vihki kappelin ja kappelimullan 25. heinäkuuta 1676. Nimeksi kirkolle annettiin Pyhä Jakob, mikä viittasi ainakin vihkipäivään, mutta se saattoi olla hatunnosto maalliselle ylimykselle, jolta oli saatu lupa kappelin rakentamiseen. Tästä huolimatta kappeli henkilöityi vahvasti vuokraaja Wärdhiin, joka jatkoi sen mesenaattina vielä kymmenisen vuotta – niin kauan kuin portinpielessä asui.

Myös muut alueen merkkihenkilöt ottivat uuden kappelin suosioonsa. Kustavin kirkosta löytyykin runsaasti mielenkiintoista aikakauden esineistöä. Esimerkiksi ratsumestari Arvid Anckarskiöld teki useita näyttäviä lahjoituksia kappeliin 1600-luvun loppupuolella ja 1700-luvun alussa. Hän oli siitä poikkeuksellinen aatelinen, että hän myös asui Siusluodossa kahden kilometrin päässä kappelista.

1600-luvun lopun reduktio päätti suuraatelin aikakauden alueella, ja 1700-luvun alkupuoli on kova myös pienemmälle paikallisaatelille. Suurlahjoittaja Arvid Anckarskiöld kuoli isovihan alkuvaiheen taisteluissa, hänen vaimonsa Hebla Jägerhornin veljenpojista kolme myöhemmissä. Neljäs Lars Jägerhorn vietiin jo Pultavasta vangiksi Tobolskiin, mutta hän palasi takaisin, ja hänet haudattiin vuonna 1739 Jakobin kappeliin.

1700-luvun kuluessa heräteltiin keskustelua kappeleiden tulevaisuudesta. Jakobin kappeli ei ollut enää aatelin (tai heidän vuokraajansa) etuoikeuksien näyttämö vaan saaristolaisväen kotikirkko siinä missä Vartsalan kappelikin. Vartsala puolestaan alkoi olla vanhuuttaan niin rapistunut, että papisto pelkäsi sen romahtavan saariston tuimissa myrskyissä ja halusi kieltäytyä saarnaamasta siellä. Tätä tuomiokapituli ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan näpäytti kappalaista, että kuinka sielunpaimen on sallinut kirkkonsa joutua niin huonoon tilaan. Myös Rahissa oli omat ongelmansa: kirkkomaahan pystyi hautaamaan hädin tuskin kahden kyynärän syvyyteen vaaditun kolmen sijaan, ja kirkon sisällä päästiin vain puoleen kyynärään. Tuomiokapituli kielsi kirkkohautaukset, mutta Vartsalassa niitä voitiin jatkaa, koska syvyyksien kanssa ei ollut ongelmia.

Sekä Vartsalan että Isoluodon-Rahin asukkaille esitettiin mahdollisuus kappeleiden yhdistämisestä, mutta vielä 1770-luvulla kaikki olivat haluttomia muutokseen. Kummastakin kappelista haluttiin pitää kiinni ja Vartsalan rötiskön vakuutettiin kestävän vielä ainakin miespolven verran. Oma kirkko, omat tavat ja sata vuotta jatkunut nahistelu leimasivat ajattelua.

Keväällä 1782 kaikki oli kuitenkin toisin. Kuningas Kustaa III pyyhki pöydän saaristolaisten kinastelulla ja teki Salomonin tuomion: kummatkin kirkot puretaan, ja Jakobin kappeli siirretään Kivimaan saarelle aiempien sijaintien keskipisteeseen. Samalla hän kielsi kirkkohautaukset sekä teki tulevan tutkimuksen kannalta erittäin tärkeän päätöksen: vanhat kirkkomaat tuli aidata ja seurakunnan tuli huolehtia niistä.  Tämän ansiosta kummankin kappelin kivijalat ovat edelleen erinomaisessa kunnossa, eikä niistä ole esimerkiksi käyty hakemassa tarveaineita lähiseutujen rakennusurakoihin.

Siirron aikaan kappalaisena oli Esaias Hildeen, joka kirjasi yksityiskohdat pikkutarkasti pitäjänkokousten pöytäkirjoihin. Hän esimerkiksi merkitsi, että rakennusmestari Johan Hoeckert tarvitsi yhteensä 172 tukkia, joista 144 kirkon korotukseen, 24 lehtereihin ja 4 sitomiseen. Hän myös kertoi, että Vartsalan asukkaat lupasivat yli 2000 kuparitaalarin kirkonkassansa rakennushankkeelle, mutta aikoivat pitää sen toistaiseksi itsellään sen varalta, ettei työ sujuisi moitteettomasti. Muutenkin pöytäkirjoista kuvastuu tarkan markan meininki: muutamat jopa halusivat irtaantua koko hankkeesta ja siirtyä emäkirkon kirkkopiiriin, mutta tuomiokapituli palautti heidät pian ruotuun.

Siirto ajoitettiin kevättalveen ennen kelirikkoa, jotta hirsien kuljettaminen saaristo-olosuhteissa olisi mahdollista. Purkaminen aloitettiin 26.3.1783 kappalaisen rukouksella ja puheella kristillisen purkamisen ja rakentamisen ajoista. Ensin purettiin katto, sitten seinät ja koko rakennus oli purettu seuraavan päivän iltaan. Vielä samana päivänä rekikolonnat aloittivat matkan jäiden yli kohti Kivimaata, ja kaikki oli kuljetettu perille 28.3. iltaan mennessä. Lauantaina 29.3. ja maanantaina 31.3. tehtiin perustukset. Jälkimmäisenä päivänä Hildeen piti jälleen rukouksen ja puheen. Tämän jälkeen pystytys kesti kuusi viikkoa, ja kirkko oli valmis 11.5.1783. Rauman kontrahtirovasti Adam Gerhard Sacklinius vihki kirkon ja kirkkomaan 1.6.1783.

***

Kirkon siirtoprosessi ja siihen liittyvät rakennusvaiheet ovat aiheuttaneet tutkijoille päänvainaa. Carolus Lindberg kirjoitti 1930-luvulla teoksessaan Suomen kirkot, että kyseessä olisi alkuaan ollut pitkäkirkko, johon on lisätty ristisakarat siirron yhteydessä vuonna 1783.

Lindbergin tulkinta pitkäkirkosta on elänyt sitkeästi, vaikka jo seuraavat tutkijat siirtyivät puhumaan ristikirkosta. 1940–1950-luvuilla tehtiin toistaiseksi perinpohjaisimmat tutkimukset Jakobin kappelista ja Kustavin kirkosta. Kustavilaissukuinen Kaarlo Kallioniemi julkaisi vuonna 1948 laajan artikkelin Kustavin kirkkojen vaiheita vuoteen 1783. Kallioniemi oli varsinaiselta ammatiltaan pikakirjoittaja ja pikakirjoituksen opettaja, mutta lähdekritiikki ja 1600–1700-lukujen arkistoaineistot sujuivat häneltä ongelmitta. Hän käänsi kivet ja kannot arkistoja penkoessaan, ja hänen täsmälliset lähdeviitteensä johdattavat tutkijoita edelleen. Vaikka hänen tulkinnoissaan tuoksahtaa jossain määrin aitosuomalaisuus, hän ei kuvia kumartanut arvioidessaan aiempia tutkimuksia. Esimerkiksi Lindbergin tekemiä lapsuksia luetellessaan hän tokaisee: ”Tekisi mieleni vähän huomauttaa Lindbergin teoksen hutiloidusta kielenkäytöstä näistä kirkoista puhuttaessa” (Kallioniemi 1948, 42).

1950-luvulla asialla oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen suurhanke Suomen kirkot. Rakennuskonservaattori Th. Lindqvist kävi paikan päällä tekemässä tarkat piirustukset niin kirkosta kuin kappelinmaistakin ja Tove Riska laati tekstiosuudet. Lindqvistin piirustukset Jakobin kappelin ristikirkkoperustuksesta ja Kustavin nykyisestä kirkosta löytyvät Museoviraston arkistosta.

Kumpikin, Kallioniemi ja Riska totesivat Jakobin kappelin olleen ristikirkko. Kallioniemi kuvaa pitäjänkokouspöytäkirjojen avulla kirkon siirtoa Kivimaalle sekä paikkakuntalaisten pientä nahistelua ja luontaista varovaisuutta taloudenpidossa. Näin ollen hän nostaa esille, kuinka isännät päättävät korottaa rakennusta kolmella kyynärällä ja kuinka kirkonkassan varoja valvotaan tarkasti, ettei niitä vain käytettäisi vääriin kuluihin projektin aikana.

Suomen kirkot -teokseen painettiin kuva Jakobin kappelin perustuksista. Riska toteaa: ”Kirkon perusta näyttää sen olleen ristikirkon [–]. Mitä kirkon yksityiskohtiin tulee, voimme olettaa, että kirkko suurin piirtein oli samanlainen kuin nykyinen Kustavin kirkko; tiedämme, ettei sitä siirrettäessä paljon muutettu.” Silti Kustavin kirkon kohdalla Lindbergin ajatus uusista sakaroista toistuu: ”Kirkon runkona on, kuten jo mainittu, v. 1783 nykyiselle paikalleen siirretty Kunnaraisten kappelikirkko, joka Lapin T.l. lukkarin Joh. Hoeckertin  johdolla rakennettiin kolme kyynärää korkeammaksi sekä varustettiin uusilla sakaroilla.” (Riska 1959, 107‒108.) Mitään syytä sakaroiden uusimiseen Riska ei anna.

Saman ajatuksen omaksui myös ristikirkkoihin erikoistunut taidehistorioitsija Lars Pettersson. Hänen argumentaationsa kehittymistä voi seurata henkilöarkistosta löytyvien muistiinpanojen avulla. Vuodelta 1953 olevassa laajassa luentokäsikirjoituksessa Suomalaisen ristikirkon alkuperä Kustavin kirkkoa/Jakobin kappelia ei mainita lainkaan, mutta vuoden 1973 luentomuistiinpanoissa Suomen puukirkot 1500- ja 1600-luvuilla se on mukana. Pettersson viittaa Riskaan sakaroiden uusimisessa ja lisää omana perustelunaan, että nykyisessä kirkossa sakaroiden suhteet ovat erilaiset kuin vanhassa. Petterssonin piirrosten mukaan Jacobin sivusakarat ovat olleet alle neliön, kun taas Kustavin kirkossa on kolme neliötä ja yksi yli neliön oleva sakara. Tässä Pettersson ei kuitenkaan huomioi, että Jakobin mittapiirustus perustuu luonnonkivistä tehtyyn perustukseen ja Kustavin valmiiseen kirkkoon, jonka perusta on lohkotuista kivistä. 1950-luvulla, jolloin piirustukset tehtiin, Jakobin perustus oli ollut saaristosäiden armoilla melkein 170 vuotta. Tästä huolimatta kokoerot mittapiirustuksissa ovat hyvin pienet: Jakobin perustukset ovat mitoiltaan joko samat tai korkeintaan muutamia kymmeniä senttimetrejä suuremmat.

Ars Suomen taide 3 -teoksen ristikirkkoartikkeliinsa Pettersson on täsmentänyt ajatustaan neliömäisyydestä: ”Vielä säilynyt perustus osoittaa, että kyseessä aivan ilmeisesti oli ristikirkko lähes tasapitkin ja neliömäisin sakaroin. [–] Kun kirkko 1783 purettiin ja pystytettiin nykyiselle paikalleen Lapin Tl. lukkarin Joh. Hoeckertin johdolla, se tehtiin kolme kyynärää entistä korkeammaksi ja varustettiin uusilla sivusakaroilla.” (Pettersson 1989, 258.)

Tätä kautta käsitys on jäänyt elämään. Esimerkiksi Museoviraston Rakennettu kulttuuriympäristö (RKY) -sivuilla kirkkoa pidetään tällä hetkellä pitkäkirkkona, johon on vuoden 1783 siirron yhteydessä lisätty ristisakarat.

Ristisakaroiden lisääminen tai varsinkin korvaaminen vaikuttaa oudolta ajatukselta, kun tarkastelee rakennusajan kontekstia ja tuolta ajalta säilyneitä pitäjänkokouksen pöytäkirjoja. Ensinnäkin on uskottavaa, että alkuperäinen rakennus vanhalla kirkonpaikalla oli kivijalan perusteella ristikirkko, ja tässä käsityksessä olivat sekä Tove Riska että Lars Pettersson. Tuntuu myös epätodennäköiseltä, että ylimääräisiä kustannuksia karttaneet isännät olisivat suostuneet sakaroiden uusimiseen ilman painavia syitä – jos Hoeckert olisi ehdottanut sitä heppoisin perusteluin, esimerkiksi muuttuneet muodin vuoksi, pitäjäläiset olisivat saattaneet uusia rakennusmestarin. Jos sakarat taas olisi purkuvaiheessa todettu huonokuntoisina uusittaviksi, olisi se pitkittänyt pystytystä.

Toiseksi asiaan tuovat vastauksen pitäjänkokouksen pöytäkirjat. Näissä todetaan yksityiskohtaisesti tarvittavien hirsien määrä kirkon siirron yhteydessä tapahtuvaan korotukseen. Tarve oli 144 hirttä, pituudeltaan 13 kyynärää. Tämä vastaa tarkoin kirkon ristisakaroiden 12 seinän mittoja, ja täsmää samaisen kokouspöytäkirjan kuvaamaan aiottuun kolmen kyynärän korotukseen. Jos kirkkoon olisi tässä vaiheessa lisätty tai uusittu ristisakaroita, hirsien tarve olisi ollut paljon mittavampi, ja jos sakaroiden uusimiseen olisi jouduttu, asia olisi todennäköisesti jouduttu kokouksissa käsittelemään.

Katselmoimamme kattorakenteet eivät valitettavasti tuo lisävaloa ajoituskysymyksiin. Kattorakenteet on näet selvästi uusittu kauttaaltaan siirron yhteydessä 1783, sillä niissä ei ole merkkejä siirrosta. Tämä herättää myös kysymyksen siitä, haluttiinko katto kenties uusia kokonaan, nykyiseen muotoonsa, jossa pohjois- ja eteläsakarat ovat loivemmat ja matalammat. Näiltä osin kirkko saikin siirron yhteydessä ”nuorennusleikkauksen”, sillä kattorakenteiden muotokieli on tyypillinen 1700-luvun kirkoille. Mitä luultavimmin aiempi kattomuoto oli ollut vaikkapa Asikkalan, Elimäen tai Iitin kirkkojen kaltainen, tasakorkea sakaroista aumattu katto.

***

Kysymystä Kustavin kirkon eteläisen ja pohjoisen ristisakaran alkuperäisyydestä ei ehkä ensi silmäykseltä pidä järin merkittävänä. Asian merkittävyys pohjautuu kuitenkin siihen, että uusi tulkinta tekee Kustavin kirkosta Suomen vanhimman säilyneen ristikirkon. Se valmistui vuonna 1676 ja on ainoa säilynyt 1670-luvun ristikirkko Suomessa. Merkittävin vertaiskohde oli Turun Mikaelinkirkko, vuodelta 1675, ja se purettiin jo 1783, saman vuonna kuin Kustavin kirkko siirrettiin nykyiselle paikalleen.

Toiseksi tapaus osoittaa tieteellisten tulkintojen lumipalloefektin, jossa väärinkäsitykset kertautuvat. Carolus Lindbergin perusteeton tulkinta päätyi Tove Riskan teksteihin ja lopulta Lars Petterssonin käsitykseen kirkon rakennusvaiheista. Nyttemmin se on Museoviraston määrittelemien valtakunnallisesti arvokkaiden rakennettujen ympäristöjen (RKY) kohdekuvauksen tulkinta.

Nyt voidaan hyvillä mielin sanoa, että Suomessa on neljän asemesta viisi säilynyttä 1600-luvun ristikirkkoa. Vanhimman alkuaan ristikirkoksi suunnitellun (ja nykyaikaan säilyneen) kirkon mantteli siirtyy tässä yhteydessä Hiitisistä Kustaviin. Samaten Kustavin kirkko on 2 vuotta vanhempi kuin ristikirkoksi vuonna 1678 muutettu Elimäen kirkko.

Kilpailuhenkeä on silti turha lietsoa, mutta toivottavasti Kustavi ottaa tiedosta ilon irti. Onhan kysymyksessä Ruotsin suurvalta-ajan arkkitehtuurin yksi keskeisimmistä innovaatioista, joka sittemmin hallitsi Suomenkin kirkkojen arkkitehtuuria pitkälle 1800-luvun alkupuoliskolle saakka.

Panu Savolainen (FT) on filosofian tohtori, rakennusperintöön erikoistunut historioitsija ja arkkitehti. Hän toimii arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa.

Outi Hupaniittu (FT) on historiantutkija ja arkistoalan ammattilainen. Hän toimii arkistonjohtajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS).

Lähteitä

Kustavin seurakunnan arkisto, KA.
Taivassalon seurakunnan arkisto, KA.
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, KA.
Lars Pettersonin arkisto, Muinaismuistoyhdistys (Museovirasto).
Rakennetun ympäristön piirustukset, Museovirasto.

Kaarlo Kallioniemi 1948: Kustavin kirkkojen vaiheita vuoteen 1783. Teoksessa Arvo Viljanti (toim): Varsinais-Suomen maakuntakirja 10.  Turku, Varsinais-Suomen liitto.

Aarno Maliniemi 1931: Turun professorin ja Taivassalon kirkkoherran Petrus Bergiuksen († 1691) omaelämäkerta. Suomen kirkkohistoriallinen vuosikirja 21.

Lars Pettersson 1989: Ristikirkot. Teoksessa Ars Suomen taide 2. Salme Saraste-Korte et al (toim). Helsinki, Otava.

Tove Riska 1959: Kustavi. Teoksessa Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta I osa, Vehmaan Rovastikunta. Helsinki, Suomen muinaismuistoyhdistys.