Ennen länsisuomalaiset maatilat sijaitsivat tiiviisti rakennetuissa ryhmäkylissä, niinhän meille on koulun historiankirjoista asti kerrottu. Mutta mitä se tarkoittaa? Osaammeko kuvitella kylän sellaisena, kuin se oli vaikkapa 250 vuotta sitten?

Maatilojen rakentamisen ja rakennuskannan muuttumista 1700- ja 1800-luvuilla tutkinut ruotsalainen Göran Ulväng huomauttaa, että säilyneet rakennukset voivat johtaa meitä vääriin johtopäätöksiin menneisyyden rakentamisesta. Nykypäivään on säilynyt vain pienen pieni osa rakennuksista ja siihen on aina jokin syy, että juuri ne ovat säilyneet. Heikosti rakennetut tai käyttötarkoituksensa menettäneet rakennukset eivät ole jääneet kertomaan omaa tarinaansa. Jos haluamme kuvitella 1700-luvun lopun kylän, mutta mielikuvituksemme lainaa rakennuspalikat 1800-luvun lopulta säilyneistä rakennuksista, voimme päätyä aivan harhateille.

Rakennetun kulttuuriympäristön inventoinnit ja merkittävien kohteiden listaukset ovat tärkeitä ymmärryksen lisääjiä menneisyyden rakentamisesta, mutta jos todella haluamme ymmärtää esimerkiksi maatilarakentamisen muutosta, olemassa olevien kohteiden tarkastelu ei riitä alkuunkaan. Vuonna 1993 valmistuneessa valtakunnallisesti merkittävien kulttuurihistoriallisten ympäristöjen listauksessa yhtenä kohteena oli Karhulankylä Loimaalla, nykyisellä listalla se ei enää ole mukana. Karhulan kuvaus listauksessa kuului seuraavasti:

Karhulan kylässä muodostavat Tohnon, Hakkisen ja Peltohulmin tilojen talonpoikaiset rakennusryhmät perinteisen kylämiljöön. Tohnon pitkä päärakennus on 1860-luvulta.

Nykyisellä haja-asutulla maaseudulla Karhula muodostaa kylämäisen ympäristön, mutta kun asiaa tarkastellaan lähemmin, nykymuotoinen asutus on kovin kaukana siitä, miltä Karhula näytti 250 vuotta sitten, kun ryhmäkylä alkuperäisessä muodossaan oli vielä olemassa.

Kyläryhmänä Karhula oli oikeastaan melko hajanainen verrattuna moneen muuhun kylään. Joen eteläpuolella oli kolmen tilan tontit rivissä ja pohjoispuolella kaksi tilaa parina ja yksi hieman erillään. Kun verrataan isojaon aikaisia tontteja nykyisin nähtävissä olevaan säilyneeseen rakennuskantaan, huomataan, että pelkästään Tohnan päärakennus täyttää suurimman osan vanhasta tontista, jolla tuolloin sijaitsivat kaikki maatilan asuin- ja talousrakennukset vilja-aittoja ja riihiä lukuun ottamatta.

Karhulan Hulmi oli puustelli eli virkatalo, minkä vuoksi tilasta on säilynyt lukuisia katselmuspöytäkirjoja. Niistä saa hyvän kuvan rakennustavan muuttumisesta ja rakennuskannan kasvusta 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Otetaan esimerkiksi navetta. Vuonna 1763 Hulmilla oli kaksi navettaa, joista toisen mitat kerrotaan katselmuspöytäkirjassa. Navetan ala oli noin kahdeksan neliömetriä, ja muiden rakennusten mittoihin vertaamalla voidaan olettaa, ettei toinen ollut ainakaan merkittävästi suurempi. Niinpä tilalla oli navettapinta-alaa alle kaksikymmentä neliötä. 1831 vastaava ala oli noin 60 neliömetriä, 1881 noin 185 neliömetriä ja 1901 noin 233 neliömetriä. Tallin pinta-ala oli 1831 noin 32 neliömetriä ja 1901 noin 180 neliömetriä. Osittain kyse on rakennustavan muutoksesta, kun erilaisia toimintoja yhdistettiin samaan rakennukseen, mutta siitä huolimatta rakennusten koon kasvu oli huimaavaa. Myös asuinrakennusten pinta-alat kasvoivat, mutta eivät läheskään yhtä voimakkaasti kuin maatalouteen liittyneiden rakennusten pinta-alat.

Näiden vertailujen myötä on selvää, että Hulmin isojaon aikaista, noin 1000 neliömetrin tonttia (kylän suurin!) oli tavalla tai toisella voitava laajentaa. Hulmin kohdalla se ei tarkoittanut muuttoa, koska se sai isojaossa maata tonttinsa vierestä ja lisäksi naapurit muuttivat pois kylätontilta. Jotta sellainen rakentaminen, jonka miellämme perinteiseksi maatilarakentamiseksi, oli mahdollista, kyläasutuksesta vanhassa muodossaan oli pakko luopua.

Portti tonttien laajennuksiin aukesi isojaossa. Isojako mahdollisti tontin sijainnin miettimisen eri perustein kuin aikaisemmin sarkajakoisessa kylissä, jossa käytännöllisintä oli asua sarkajakoisten peltoaitausten välissä. Karhulassa isojako alkoi 1760-luvulla, ja peltojen jaon yhteydessä Suutari muutti tonttinsa peltojen laidalle ja otti koko pelto-osuutensa sieltä.

Utsurin talo halottiin kahdeksi tilaksi 1790-luvulla. Tilusten jaossa ei mainittu lainkaan tontteja, mutta jakoratkaisun perusteella on selvää, että myöhemmin Pelto-Utsurina tunnettu tila muutti tuolloin peltoaukean laidalle. Kylä-Utsurin nimeä kantava tila puolestaan muutti pois Tohnan kyljestä jossain vaiheessa ennen vuotta 1882. Näin Tohna jäi yksin vanhalle paikalleen. Samalla puolella jokea sijainnut Rantala yhdistettiin Tohnaan 1880-luvulla.

Joen toisella puolella Hakkinen ja Hulmi jäivät isojaon jälkeen kaksin vanhoille paikoilleen, mutta jossain vaiheessa 1800-lukua Hakkinen siirsi rakennuksensa tien toiselle puolelle. Tämäkin tapahtui ennen vuotta 1882. Näin kaikki tilat olivat päässeet tilanteeseen, jossa maatilan rakennukset oli mahdollista rakentaa tarkoituksenmukaisesti.

Rakennustila ei ollut ainoa syy ulosmuuttoihin, mutta epäilemättä yksi merkittävimmistä. Niissä kylissä, joissa useita tiloja on säilynyt alkuperäisillä tonteilla, kylätontti on ollut alun perin poikkeuksellisen tilava. 1800-luvulta säilyneet maatalousrakennukset luovat meille sellaisen mielikuvan talonpoikaisesta rakentamisesta, että on vaikea kuvitella 1700-luvun rakennustapaa. Usein koko kylä olisi mahtunut sille alalle, joka nykyisin näyttää perinteiseltä maatilan tontilta.

Kirsi Laine

Kirjoittaja tutkii maatalouden spatiaalista murrosta 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston apurahalla.

Kirjallisuus:

Lauri Putkonen (toim.), Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 16. Museovirasto & Ympäristöministeriö, Helsinki 1993. Voimassa oleva listaus valtakunnallisesti merkittävistä rakennusympäristöistä löytyy täältä.

Göran Ulväng, Hus och gård i förändring. Uppländska herrgårdar, boställen och bondgårdar under 1700- och 1800-talens agrara revolution. Gidlunds Förlag, Hedemora 2004.