Poliisikivalteri Carl Gustaf Thorenberg otti maaliskuussa 1838 kiinni Helena Sofia Erfvingin, joka oli kulkenut kahden alaikäisen lapsensa kanssa kerjäämässä ympäri Turkua. Hänen lapsena olivat vielä pieniä: vanhempi Gustava Wilhelmina oli kahdeksanvuotias ja kuopus Amanda Wilhelmina vasta yksivuotias. Kerjääminen oli ankarasti kielletty, minkä vuoksi Erfving joutui selvittämään asiaa poliisiviranomaisten eteen.

Poliisikamarin kuulusteluissa kävi ilmi, että Erfving oli niin köyhä ja varaton, ettei hän kyennyt elättämään perhettään. Sen vuoksi hänen oli kierreltävä kaupungilla ja turvautua ihmisten avuliaisuuteen eli käytännössä kerjäämiseen. Perheellä ei ilmeisesti ollut edes kunnollista kotia, koska poliisikamari ryhtyi selvittämään, miten perhe voisi löytää sekä suojaa että riittävän toimeentulon lähteen itselleen. Perhe oli kuitenkin oikeutettu tarkasti säädeltyyn köyhäinapuun, koska siihen kuului pieniä lapsia ja se asui vakituisesti kaupungissa.

Turun poliisikamarin köyhäinhoitolautakunnalle laatima kirje, joka on päivätty 13.3.1838, kuvaa painokkain sanankääntein Erfvingien köyhyyttä. Siinä kuvaillaan äidin olevan suojelukseton eli käytännössä ilman työtä sekä perheen kokevan ”suurinta köyhyyttä”. Helena Erfving lähetettiin kerjäämisen ja kiertelevän elämäntapansa vuoksi kaupunginvankilaan odottamaan asian ratkaisua, ja sinne häntä seurasivat myös hänen lapsensa. Huhtikuussa perhe sijoitettiin köyhäintaloon, jonne otettiin vain kaikista huono-osaisimmat ja vailla tukiverkostoja olevat kaupunkilaiset.

1800-luvun Suomessa köyhyyteen oli usein monta eri syytä, ja näin oli myös Erfvingin perheen kohdalla. Helena asui vuoteen 1827 saakka lapsuudenkodissaan, mutta kotitalon tuhouduttua Turun suurpalossa hän jäi 22-vuotiaana kodittomaksi. Palaneessa kaupungissa toimeentulon löytäminen oli vaikeaa, ja on mahdollista, että Erfving joutui juuri sen vuoksi irtolaisuudesta tuomittuna kaupungin kehruuhuoneeseen. Vuonna 1830 hän synnytti ensimmäisen lapsensa, aviottoman Gustavan. Syksyllä 1838 viranomaiset velvoittivat Erfvingin käymään säännöllisissä sukupuolitautitarkastuksissa, sillä hänen epäiltiin sairastavan sukupuolitauteja. Tämä kertoo todennäköisesti siitä, että Erfving teki seksityötä. Seksityön mahdollisuuteen viittaavat myös aviottomat lapset, joita Erfvingille syntyi vielä kaksi vuosina 1838 ja 1840. Lisäksi hän ei ollut täysin työkyinen, sillä hän oli loukannut kätensä onnettomuudessa.

Vammaisuudesta johtuvan työkyvyttömyyden, suojeluksettomuuden, seksityön, aviottomien lasten, kerjäämisen, asunnottomuuden, laitostuomioiden ja laitoselämän yhteisvaikutuksen vuoksi perhettä voi kutsua perustellusti huono-osaiseksi. Keinot huono-osaisuuden ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi olivat kuitenkin rajalliset 1800-luvun Suomessa. Köyhyyttä pidettiin pitkään itseaiheutettuna tilana, ja se alettiin mieltää rakenteelliseksi sosiaaliseksi ongelmaksi vasta 1800-luvun puolivälin tienoilla. Myös tämän jälkeen kesti pitkään ennen kuin Suomessa ryhdyttiin järjestelmällisiin toimiin köyhyyden ja huono-osaisuuden poistamiseksi tai ehkäisemiseksi. Moni köyhyydessä elävä oli patriarkaalisen yhteiskunnan sosiaalisten verkostojen ja vapaaehtoisuuteen perustuvan avun varassa, eikä esimerkiksi laitosmainen köyhäinapu ollut riittävää, jotta se olisi tehokkaasti pystynyt nostamaan ihmisiä pois köyhyydestä.

Siitä, kun Helena Sofia Erfving lapsineen vietiin poliisikamarille kuulusteltavaksi, on jo lähes kaksisataa vuotta. Tässä ajassa patriarkaaliseen huoltojärjestelmään ja vapaaehtoiseen auttamiseen nojanneet sosiaalisen turvan rakenteet ovat muuttuneet hyvinvointivaltioksi. Samalla Erfvingin perheen saama tarkasti säädelty köyhäinapu on kehittynyt laajaksi sosiaaliturvaksi, johon kaikki ovat oikeutettuja.

Köyhyys ja huono-osaisuus ovat kuitenkin ilmiöitä, jotka esiintyvät myös nyky-yhteiskunnassa. Erityisesti lasten ja lapsiperheiden tilanne on hälyttävä: köyhyys- ja syrjäytymisriskissä olevien lasten osuus on nimittäin lähtenyt taas kasvuun 2020-luvulla. Tähän ovat merkittävästi vaikuttaneet kuluneella hallituskaudella tehdyt sosiaaliturvan uudistukset, joiden seurauksena köyhyyttä kokevien lapsiperheiden määrä on kasvanut. Myös lapsiperheköyhyyden juurisyyt ovat samanlaisia kuin 1800-luvulla. Lapsiperheköyhyyden syitä ovat tyypillisesti vanhempien ero, työttömyys tai sairastuminen, ja pienituloisuuden rajoilla elävä perhe voi joutua köyhyyteen pienenkin vastoinkäymisen seurauksena.

Historiantutkimus voi auttaa merkittävällä tavalla ymmärtämään köyhyyden ja huono-osaisuuden ilmenemismuotoja, juurisyitä ja vaikutuksia niitä kokeneiden myöhempiin elämänkulkuihin. Tämä on erityisen tärkeää lapsiperheköyhyyden kohdalla, koska sillä on todettu olevan merkittäviä vaikutuksia lasten myöhemmille elämänkuluille. Lisäksi köyhyyden ja huono-osaisuuden historiaa koskeva tutkimus tekee näkyväksi hyvinvointivaltion ja kattavan sosiaaliturvan merkityksen. Suomalaisen yhteiskunnan menestystarina perustuu pitkälti köyhyyttä ja huono-osaisuutta poistaviin ja ehkäiseviin toimiin, ja niitä olisi tärkeää priorisoida jatkossakin.

Noora Viljamaa Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka väittelee perjantaina 22.5.2026 (Turun yliopisto, Arcanum, Aava-luentosali). Väitöstilaisuutta voi seurata myös etäyhteydellä. Väitöskirja Eletty huono-osaisuus syntyperältään aviottomien lasten elämänkuluissa 1800-luvun Suomessa on sähköisesti luettavissa.