Romaaneilla, jotka ainakin osaksi käsittelevät historiallisia tapahtumia, on usein katsottu olevan dokumenttiarvoa myös historiantutkimuksen parissa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat 1800-luvun maaseutuyhteisöjen toiminta- ja ajattelutapojen kuvaus osana teosta. Monet historialliset romaanit perustuvatkin kirjoittajan tekemään tutkimustyöhön ja historiallisten taustojen selvitystyöhön. Kaunokirjallisen romaanin perimmäisenä tarkoituksena on kuitenkin tarjota lukijoille nautittava lukukokemus. Saavuttaakseen tämän tavoitteen kirjailijan, toisin kuin historiantutkijan, on myös mahdollista poiketa varsinaisesta faktatiedosta ja värittää tekstiä omalla mielikuvituksellaan. Samalla faktan ja fiktion välinen raja hämärtyy ja historiallinen todellisuus saattaa muuttua huomattavasti siitä, mitä se on ollut.

Esimerkki faktan ja fiktion sekoittumisesta on kirjailija Auni Nuolivaaran julkaisema (1936–1938) romaanitrilogia Paimen, piika ja emäntä, jolla hän vuonna 1936 voitti Otavan suuren romaaninkirjoituspalkinnon. Vaikka lähes kaikki romaanissa esiintyvistä henkilöiden ja paikkojen nimistä on muutettu, on niiden taustalta mahdollista löytää myös todellisia historiallisia elämänkertatietoja. Myös romaanissa esiintyvä kansatieteellinen kuvaus maaseudusta ja maalaisväestön erilaisista työtavoista pitävät hyvin paikkaansa. Fiktiota puolestaan edustaa romaanin pahiksena esiintyvä henkilöhahmo, johon on saatu enemmän väriä yhdistämällä hahmoon useamman eri historiallisen henkilön taustat.

Romaanin alkuperäisenä esikuvan on toiminut Elsa Henriikka Yrjöntytär (1839–1900), jonka elämänvaiheet hänen tyttärensä on kirjoittanut muistiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen muistiinpanot ovat päätyneet Nuolivaaran haltuun, joka päätti muokata niistä oman kirjansa käsikirjoituksen. Romaanin päähenkilönä on Katri Yrjöntytär, joka joutuu jo pikkutyttönä lähtemään paimeneksi vieraan palvelukseen. Katri päätyy lopulta piiaksi Ruuhiniemi nimiseen taloon, jonka iäkäs isäntä on sairaana. Myös talon emännällä on hermosairaus, joka estää häntä osallistumasta emännän tehtävien hoitamiseen. Näin ollen talon työt ovat jääneet pitkälti sekä perheen pojan Santerin että piikojen tehtäväksi. Perheen isäntä kutsuu lopulta Katrin puheilleen ja pyytää tätä pitämään Santerin puolia perheen muita perillisiä vastaan hänen kuoltuaan.

Ruuhiniemellä on kaksi alaikäistä poikaan. Näin ollen isännän hautajaisiin ilmestyy paikallinen lautamies ja maakauppias Efraim Tervola, joka ilmoittaa ryhtyvänsä poikien holhoojaksi. Tervolan ehdotuksesta talon perimäoikeus päätetään myös ratkaista arvalla, jotka hän on jo etukäteen merkinnyt päästäkseen käyttämään talon isännän valtuuksia ja saadakseen Ruuhiniemen omaan haltuunsa. Rikos kuitenkin paljastuu ja nimismies julistaa lopulta Tervolan konnaksi ja kelmiksi, joka ei ole kelvollinen alaikäisten poikien holhoojaksi. Samalla Santerista tulee tilan isäntä ja sisarustensa laillinen holhooja.

Kaksi Ruuhiniemen pojista on vielä alaikäisiä, ja isännän hautajaisten jälkeen taloon ilmestyy lautamies ja maakauppias Efraim Tervola, joka ryhtyy alaikäisten poikien holhoojaksi. Päästäkseen käyttämään isännän valtaa talossa hän järjestää arvanvedon ja vetää nuorimman pojan puolesta arvan, jolla isännyys lankeaa tälle. Arvan hän on etukäteen merkinnyt saadakseen mieleisensä lopputuloksen ja saadakseen Ruuhiniemen haltuunsa. Rikoksen paljastuttua nimismies julistaa talonväen kuullen Tervolan konnaksi ja kelmiksi, joka ei ole kelvollinen alaikäisten holhoojaksi. Samalla Santerista tulee tilan isäntä, sisarustensa laillinen holhooja sekä Katrin tuleva aviomies.

Romaanissa esiintyvän Santerin historiallisena esikuvana on toiminut Adolf Johan Wallenius (1840–1906) ja hänen kotitalonsa Mattila Längelmävedellä sijaitsevassa Uuhiniemen kylässä. Tervolan henkilöhahmon taustalta on puolestaan löydettävissä paikkakunnan ensimmäinen maakauppias Antti Simonpoika Mattila (1822–1908), jonka kauppaliike sijaitsi hänen kotitalonsa yhteydessä Pääskylän kylässä.

Tervola kuvataan romaanissa paitsi petolliseksi myös ulkonäöltään hoitamattomaksi ja epäsiistiksi henkilöksi. Antti Mattila sen sijaan on jälkipolville säilyneen valokuvansa perusteella ollut siisti ja asiallisesti pukeutunut mies. Lisäksi hän oli hyvin menestynyt tilallinen, joka esimerkiksi heinänviljelyssä ja karjanhoidon edistämisessä oli kymmeniä vuosia muuta pitäjää edellä. Mattila hoiti myös lukuisia kunnallisia luottamustehtäviä ja hänet valittiin neljästi (1877–78, 1885 ja 1888) talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajaksi. Toisin sanoen Mattila oli mitä ilmeisimmin varsin pidetty mies.

Miksi Nuolivaara sitten on käyttänyt Mattilaa oman romaaninsa konnan esikuvana? Mattila omisti kylästä oman tilansa lisäksi myös kaksi muuta maatilaa. Lisäksi hän oli eittämättä taitava ja menestyvä liikemies. Samalla hänen menestyksensä ja voitontavoittelunsa herättivät längelmäkeläisten keskuudessa myös kateutta ja katkeruutta. Mattila oli nimittäin kahdeksan lasta, joista viisi eli aina aikuisikään saakka. Kolmelle heistä Mattila oli nälkävuosien aikana pidettyjen pakkohuutokauppojen välityksellä hankkinut perheensä kolmelle pojalle omat maatilat. Selkeä oman edun tavoittelu ja voittoperiaatteen noudattaminen saattoi vielä 1800-luvulla herättää maaseudun asukkaissa epäluuluja ja tuottaa harjoittajalleen ahneen miehen maineen – siis toisin sanoen sellaisen miehen, joka sopisi myös romaanin konnaksi.

Myös romaanissa kuvatulla arvanvedolla on vahva todellisuuspohjansa. Uuhiniemen tilan vanhan isännän kuoltua vuonna 1859 Rämesalosta kotoisin ollut entinen syytinkimies Kalle Heikki Jaakonpoika Isoaho ryhtyi Mattilan alaikäisten lasten holhoojaksi. Talon isännyys ratkaistiin arvalla, joka romaanin tapaan lankesi perheen nuorimman pojan Augustin harteille. Längelmäen rippikirjoissa talon vuokraajaksi on kuitenkin merkitty hänen vanhempi veljensä Adolf Wallenius. Täysi-ikäiseksi tultuaan August kuitenkin myi puolet tilastaan hänen holhoojanaan toimineelle Kalle Jaakonpojalle, josta samalla ryhdyttiin käyttämään nimeä Kalle Jaakonpoika Mattila. Adolf Wallenius puolestaan muutti perheineen vuonna 1870 Puharilan kylään ja vuokrasi sieltä Ruotsin vallan aikaisen furiirinvirkatalon (komppanian majoittaja) Myllymäen, jonka isäntänä hän kuoli 1906.

Henkilöhahmojen historiallisen taustan lisäksi Nuolivaaran romaanissa esiintyvä 1800-luvun Längelmäki ja sen asukkaat sekä erityisesti heidän tapakulttuurinsa ja asenteidensa kuvaus nojaa vahvasti kirjoittajan tekemään tutkimukseen ja aikakauden kontekstin selvittämiseen. Näin ollen paikkakunnan tai 1800-luvun maatalousyhteisön historiaa tunteva tutkija voisi käyttää romaania esimerkiksi talollisten ja palkollisten vastakohtaisuuden tai jälkimmäisten alistetun aseman kuvaamiseen ja havainnollistamiseen. Tutkijan on tällöin kuitenkin tiedostettava, että historiallisen romaanin välittämällä menneisyyden tulkinnalla ei välttämättä ole tosiallista historiallista taustaa, vaan sen tarkoituksena on saada lukija tempautumaan kirjan maailmaan.

FM Terhi Nallinmaa-Luoto, Suomen historian tohtorikoulutettava

Kirjallisuutta:

Timo Jaakkola: Eteläinen Längelmäki. Jyväskylä 1996.

Jarkko Keskinen: Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845. Turun yliopisto 2012.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Kosken Tl historia kivikaudesta vuoteen 1993. Loimaa 1994.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Längelmäen historia III 1860-luvulta vuoteen 2006. Oriveden Sanomalehti Osakeyhtiö 2010.

Auni Nuolivaara: Paimen, piika ja emäntä. Lyhennetty laitos Auni Nuolivaaran romaanitrilogiasta Paimen, piika ja emäntä, ilm. 1936–1938. 2.p. Kustannusosakeyhtiö Otava 1946, Helsinki.

Seija Pessi: Paimen, piika ja emäntä, kotiseutuhistoriaa Längelmäeltä. Tampereen seudun sukututkimusseura ry:n vuosikirja 1998 XIX:2. Tampere 1998.