”Mainitsen vielä toisesta ’huutolais’lapsesta…” Rouvasväenyhdistykset lastensuojelun varhaisvaiheissa 1800-ja 1900-lukujen taitteessa


”…mainitsen wielä toisesta ”huutolais”-lapsesta, jolla ei kuulu olewan paljon mitään, paitaa tuskin nimeksikään, ja sama ainoa mekko koko talwen yllään; paljain jaloin pienokainen sitä paitsi nyt jo saa käwellä pihalla.”

Sofia Collan kirjoitti vuonna 1909 oman kotipaikkakuntansa lehteen Parikkalan Sanomiin edellä siteeratun mielipidekirjoituksen. Collan esitti ”kaksi kohteliasta kysymystä kunnallis- ja waiwaishoitolautakunnalle”, jotka koskivat Collanin halua Sortavalan esimerkin mukaisesti saada vaivaishoitolautakunnan avuksi naistoimikunnan ”jonka tehtäwänä olisi säännöllisesti tarkastaa kunnan ’huudolle’ antamien lasten hoitoa, walwoa niitten etuja, waiwaishoitolautakunnalle ilmoittaa huomaamiansa epäkohtia tässä suhteessa, sekä ehdottaa hoidokkaiden muuttamista toiseen perheeseen, jos näkyisi tarpeelliseksi.” Collan jatkaa, että naistoimikunnan työ on kyllä saatettu alkuun ja se on saanut työssään tuloksiakin, mutta jatko olisi nyt saatava turvatuksi. Työn tuloksista kirjoittaja mainitsi muun muassa erään jalastaan vammautuneen lapsen, joka oli siirretty parempaan hoitopaikkaan ”jossa häntä hellästi hoidetaan, ja joka sijaitsee lähellä kansakoulua, jota tyttö käypi.” Toinen Collanin kysymys koski Sortavalan diakonissalaitoksessa hoidossa olleita ”aistiwiallisia” lapsia, joiden hoidon rahallista turvaamista Parikkalan kunta ei ollut tehnyt päätöksissään. Lasten kohtalo oli karu ja Collan tuntuu olevan hyvin tietoinen pitäjässä vallitsevista olosuhteista.

Parikkalan lastenkoti valokuvattuna vuonna 1951. Tmi Kotiseutukuva, Lappeenrannan museot.

Kunnat olivat eriytyneet seurakunnista 1865 annetun kunnallisasetuksen myötä. Tällöin köyhien ja vammaisten hoito siirtyi seurakunnilta kunnille. Uusi vaivaishoitoasetus oli annettu 1879. Asetus edellytti, että jokainen työhön kykenevä oli velvollinen elättämään itsensä. Uusi vaivaishoito-ohjesääntö otettiin käyttöön Parikkalassa 1892. Tässä yhteydessä hoidokkien huutokauppaaminen halvimman tarjouksen tehneelle lopetettiin, mutta kuten Collanin kirjeestä käy ilmi, etenkin lapsia annettiin yhä hoidettavaksi perheisiin, joissa toisaalta he saattoivat saada parempaa hoitoa kuin laitoksessa, mutta toisaalta hoidon laatua oli hankalampi valvoa. Vaivaistaloksi nimetty laitos perustettiin 1906, jolloin hoitoa ja huolenpitoa tarvitsevat kerättiin yhteen paikkaan.

Vaaleisiin pitkiin paitoihin pukeutuneet paljasjalkaiset tyttö ja poika istuvat vieretysten kädet ristissä.
Kaksi istuvaa lasta. Severin Falkman (1881), Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Sofia Collan syntyi 1857 Haminassa, jossa hänen isänsä Clas Collan toimi kadettikoulun pappina ja uskonnon opettajana. Perhe muutti 1863 Parikkalaan, josta Collan sai kirkkoherran viran. Sofia oli toiseksi vanhin perheen eloon jääneistä lapsista. Tyttäristä kolme naimattomaksi jäänyttä elivät miltei koko aikuisikänsä Parikkalassa. Kotipaikkakunta oli tuolloin kehittyvä maalaispitäjä. Sofia olikin aktiivisesti mukana monessa. Hänen aktiivisuutensa ansiosta pitäjään saatiin Betania-sairaala, jossa diakonissaoppilaitoksen käynyt sairaanhoitaja hoiti potilaita. Lisäksi Sofia siskonsa Anna Collanin kanssa oli mukana paikkakunnan kansakoulun perustamisessa sekä hoiti pitäjän osuuskassaa. He lahjoittivat osuuskaupalle maapalstan omistamaltaan Lehmusniemen tilalta. Maanviljely ja vuokralaisten majoittaminen takasivat Collanin siskoksille tuloja, jotka antoivat heille jokseenkin hyvän elintason myös isän kuoltua 1901 – perheen äiti Aurora (os. von Bonsdorff) oli kuollut jo 1865 synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin.

1800-luvun loppupuoliskolla ja 1900-luvun alussa orpojen lasten huolenpito oli hyvin kirjavaa: hoito saattoi perustua perheissä annettuun hoitoon tai lapsia saattoi olla sijoitettuna vaivaistaloihin, joissa asui myös vanhuksia sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä. Lastenkoteja vanhempansa menettäneille lapsille oli etenkin suurimmissa kaupungeissa. Topi Artukka kirjoitti blogitekstissään Turun tilapäinen lastenkoti ja naisten yhteiskunnallinen työ 1860-luvulla Turkuun nälkävuosina perustetusta lastenkodista. Lastenkodin johtokuntaan kuului varakkaita kaupunkilaisnaisia, joiden sosiaalinen ja taloudellinen asema takasi lastenkodille toiminnan mahdollisuudet. Lastenkotien taustalla oli monessa kaupungissa rouvasväenyhdistys. Collanin sukupiirissä oltiin aktiivisia toimijoita juuri rouvasväenyhdistystoiminnassa. Sofian käly Anna Collan toimi Lappeenrannan rouvasväenyhdistyksen johtokunnassa ja hänen isänsä enon vaimo Natalia Crohns oli Helsingin rouvasväenyhdistyksen perustajajäsen. Sofian sedän vaimo Marie von Collan puolestaan oli Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan yhteydessä toimivan rouvasväenyhdistyksen kantava voima ja perustajajäsen yhdessä Sofian toisen tädin sukulaisen Margaretha Etholénin kanssa.

Rouvasväenyhdistykset olivat paikallisia, mihinkään laajempaan järjestökenttään kuulumattomia yhdistyksiä tai naisten yhteistyön muotoja. Rouvasväenyhdistysten toimijat muodostivat verkoston, jolla oli laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Naisten verkostoja on tutkittu toistaiseksi paljon vähemmän kuin yhteiskunnallisesti vaikuttavien miesten verkostoja. Rouvasväenyhdistyksien varhaisia johtajanaisia tutkimalla voidaan saada selville yhteiskunnassa vaikuttaneiden naisten keskinäisiä siteitä ja linkkejä, jotka eivät välttämättä paljastu miesten toimintaa tarkastelemalla. Epäviralliset, naisten oman toiminnan kautta esille nousevat verkostot perustuvat monesti ystävyydelle, sukulaisuudelle tai aviomiesten työ- ja virkatoveruudelle. Naiset, jotka joutuivat sopeutumaan aviomiestensä uran tuomiin muutoksiin ja muuttoihin uusille paikkakunnille, löysivät kanavan toimia yhteiskunnassa itselleen mielekkäällä tavalla rouvasväenyhdistyksistä. Niiden harjoittama ja Artukankin esille nostama hyväntekeväisyystyö oli monesti toiminnan alkuvaiheissa rahan keräämistä arpajaisten ja huvitilaisuuksien avulla. Vähitellen 1800-luvun loppua kohti toiminnan voi katsoa ammattimaistuneen ja saaneen jatkuvampaa ja organisoidumpaa muotoa.

Varhaisin ja ehkäpä näkyvin rouvasväenyhdistysten toiminnassa ovat Suomen ensimmäiset lastenkodit. Viipuriin rouvasväenyhdistys oli perustanut lastenkodin jo 1850-luvulla ja se on oletettavasti ensimmäinen näistä rouvasväenyhdistysten perustamista lastenkodeista. Helsinkiin rouvasväenyhdistys perusti lastenkodin vuonna 1860. 1880-luvulla sen johtoon tuli iisalmelaissukuinen Hanna Weisell, jonka isä oli Claes Collanin koulutoveri. Kaupungissa toimi myös venäläisen rouvasväenyhdistyksen ylläpitämä lasten turvakoti. Myös Tampereella rouvasväenyhdistys ylläpiti lastenkotia.

Näiden lastenkotien ja niiden taustalla toimivien rouvasväenyhdistysten johtokunnissa toimi Suomen valtiojohdon ja korkeimman virkamiehistön puolisoita. Helsingin venäläisen rouvasväenyhdistyksen johdossa oli kenraalikuvernööri Heidenin puoliso kreivitär Heiden eli Elisabet Zubova. Vastaavan ruotsinkielisen Helsingin rouvasväen yhdistyksen johdossa ja perustajajäseninä olivat jo mainitun Helsingin ja Helsingin pitäjän kirkkoherra Crohnsin puolison lisäksi pietarilaissyntyinen Elisabet Krause, vapaaherra Klinkowströmin puoliso. Viipurin rouvasväenyhdistyksen johdossa toimi kreivitär Eva Mannerheim (os. Schantz), Viipurin läänin maaherran puoliso, sekä paikallisten suurimpien kauppahuoneiden johtajien vaimot.

Vaaleaan paitaan pukeutunut tyttö makaa tuvan vierustalla kädet ristissä katse suunnattuna kattoon.
Albert Gebrahrdin maalaus Orpo (1895). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Rouvasväenyhdistykset alkoivat toimia myös pienemmissä kaupungeissa. Porvoossa yhdistystä oli perustamassa Fredrika Runeberg ja Kuopiossa Jeannette Snellman. Rouvasväenyhdistyksiä toimi myös Lappeenrannassa, Käkisalmessa, Sortavalassa, Turussa, Kokkolassa, Pietarsaaressa, Kristiinankaupungissa ja Hämeenlinnassa, myöhemmin myös ainakin Heinolassa ja Raahessa. Monilla paikkakunnilla rouvasväenyhdistysten toiminta kietoutui muodostumassa olevaan diakoniatoimintaan ja samat naiset toimivat sekä epävirallisemmissa rouvasväenyhdistyksissä että diakoniatyön parissa. Naisten kantama huoli lapsista kanavoitui lastenkotien perustamiseen, johon rouvasväenyhdistykset tarjosivat työskentelykanavan jo ennen diakonialiikkeen organisoitumista. Voi myös ajatella, että yhdessä kaupungissa toimivaksi työmuodoksi havaittu lastenkotien perustaminen levisi naisten omien verkostojen kautta. Kokemukset toiminnan tuloksellisuudesta kannustivat lastenkotien perustamiseen. Parikkalaan, Sofia Collanin kotipaikkakunnalle, lastenkodin perusti Pietarista paikkakunnalle palannut Emilia Fagerlund (os. Siitonen), joka oli adoptoinut jo Pietarissa orpopojan perheeseensä. Fagerlund toimi ilmeisesti myös aktiivisena Pietarin rouvasväenyhdistyksessä, joten lastenkotien toimintamalli oli helppo sopeuttaa maaseutuolosuhteisiin.

Lastenkodeissa hoidokkeina oli etenkin nuoria tyttöjä, joista koulittiin palveluspiikoja. Näin rouvasväenyhdistyksien naiset saivat koulutettua työvoimaa, mutta toisaalta piian ammatti oli myös nuorille naisille mahdollisuus hankkia elanto ja saada kokemusta taloudenhoidosta, joka mahdollisti myöhemmin työllistymisen muuallekin tai oman kodin hoitamisen ”ammattilaisen ottein”. Toisaalta, kuten Artukan blogiartikkeli osoittaa, monet jo heikossa kunnossa olevat lapset kuolivat lastenkodissa. Lastenkotiin päätyminen ei siis ollut tae selviytymisestä aikuisikään. Näyttää kuitenkin siltä, että lastenkotien ylläpitäjät tiedostivat tämän ongelman. Vahvistaakseen lasten terveyttä ja saadakseen heidät terveellisempiin maalaisolosuhteisiin kaupungista Emilia Fagerlund kutsui Pietarin lastenkodin lapset kesäajaksi Parikkalaan, jossa terveellinen maalaisilma ja puhtaampi ravinto auttoivat lapsia tervehtymään. Yhteydet ja toimivat naisverkostot auttoivat tässäkin operaatiossa.

Varhaiset lastenkodit toimivat irrallaan kunnallisesta köyhäinhoidosta, joten niiden tutkimus on ollut haastavaa. Kääntämällä katseen rouvasväenyhdistyksiin voi päästä käsiksi myös lastenkotien ja lastensuojelulaitosten historiaan. Samalla esille nousevat naisten verkostot, jotka mahdollistivat lastenkotien toiminnan miltei ympäri Suomen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Ulla Ijäksen kasvokuva.

Ulla Ijäs

Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomen historian dosentti. Tällä hetkellä hän työskentelee vierailevana tutkijana Suomen akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Tutkimusta ”Pappilan naiset ja eletyn uskon kokemus pitkällä 1800-luvulla” rahoittaa Jalmari Finnen säätiö.


JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *