Sunnuntaina aamuyöstä paloi maan tasalle Kiihtelysvaaran laella sijainnut, vuonna 1770 valmistunut ristikirkko, mistä uutisoi muun muassa Yle. Se oli Pohjois-Karjalan toiseksi vanhin kirkko ja yksi Suomen reilusta sadasta jäljellä olevasta 1700-luvun puukirkosta.

Kiihtelysvaaran kirkko kuvattuna vuonna 1934. (Kuva: Pekka Kyytinen. Kansallismuseo)

Edellisestä, Ylivieskan niin ikään 1700-luvun puukirkon palosta, on yli kaksi vuotta. Suomen ennen 1800-lukua rakennetut puukirkot alkavat käydä tämän vuosisadan loppua kohden vähiin, mikäli hirsiseinustat leimahtelevat tulevaisuudessa 2000-luvulla totuttuun tahtiin.

Kirkon yhtäkkinen ja ennakoimaton katoaminen maisemasta pysäyttää usein senkin yhteiskunnan valtavirran, jolle uskonnollinen elämä on etäisempi osa arkea tai jolla ei ole omakohtaista kytköstä kirkkoon. Lähes kaikilla Suomen paikkakunnilla kirkko on ainoa julkinen rakennus, ainoa maamerkki, joka konkreettisella läsnäolollaan kertoo yhteisön unholaan vaipuneiden sukupolvien, paikkakunnan monien asukkaiden esivanhempien työstä.

Kirkkojen paloihin kietoutuu tavattoman monia yhteisiä ja yksityisiä menetyksen kokemuksia. Yksi, ja ehkä vähiten tunteikkaimmasta päästä, on materiaalisen kulttuurin tutkijan tiedonintressi. Kaikki kirkon fyysisten rakenteiden sisältämä informaatio kirkon rakennusprosessista, sen tekijöistä ja 1700-luvun rakennustaidosta katoaa parissa tunnissa peruuttamattomasti liekkeihin. Kirkkojen rakenteista kiinnostuneena historiantutkijana ja arkkitehtina tämä näkökulma koskettaa Kiihtelysvaaran kirkon – missä en saanut tilaisuutta koskaan käydä – tapauksessa itseäni eniten.

Kiihtelysvaaran ristikirkon rakentamisen aikaan ja vielä pitkään sen jälkeen kirkonrakennushanke oli pitäjäläisten yhteinen velvollisuus. Osa työvelvollisuuksista suoritettiin toimittamalla työmaalle rakennusaineita ja toisaalta päivätöinä itse rakennustyömaalla. Vain korkeimman jalostusasteen tavara, kuten lasi ja usein myös rauta, hankittiin ostoina pitäjän talojen toimittaessa suurelta osin muun rakennustavaran.

Kiihtelysvaaran seurakunnan tilikirjaa vuosilta 1769–1771, jolloin kirkko rakennettiin. Oikealla sivulla näkyvät työmaalla hyörineiden ammattiosaajien, rakennusmestari Hägerin ja lasimestari Schlangin yhteensä lähes tuhannen taalerin palkkiot. Puutavara ja muu työvoima saatiin pääosin pitäjäläisiltä työvelvollisuksina. (Kuva: Kansallisarkisto, Kiihtelysvaaran seurakunnan arkisto, kirkonkassan tilit)

Prosessi ei juuri koskaan ollut helppo, sillä hirsien, palkkien ja lautojen piiluaminen käsin oli työlästä. Ne olivat arvotavaraa, jota kaikki pitäjäläiset eivät olleet lainkaan myötämielisiä luovuttamaan korvauksetta kirkkotyömaalle. Tämä pitäjänyhteisön toisinaan hyvinkin vastahakoinen, joskus vaivattomampi aikaansaannos piirtyi kirkon rakenteisiin veistojälkinä, numerointeina ja puumerkkeinä, jotka sisältävät eräänlaisen aineellistuneen arkiston historiallisen rakennusprosessin kulkuun.

Suomessa puukirkkoja on rakennusarkeologisesta näkökulmasta tutkittu toistaiseksi vain vähän, ja jäljellä olevista 1800-lukua edeltävien kirkkojen puurakenteista vain harvat on dokumentoitu tarkkaan. Siksi jokainen tuho on menetys paikallisyhteisölle mutta myös tiedeyhteisölle: Suomen historialliset puukirkot ovat, paitsi pyhättöjä, myös menneisyyden paikallisyhteisöjen veistettyjä arkistoja, jotka sisältävät ainutkertaista tietoa kirkkojen rakentamisen arjesta.

Kiihtelysvaaran kirkon julkisivu ja leikkaus 1957–1958. Mittaus ja piirros Autere, Paul; Issakainen, Aatos; Lehti, Esko; Pärssinen, Kari. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston mittauspiirustusarkisto, Aalto-yliopiston arkisto

Kirkkojen rakenteellisesti haastavat katto- ja tornirakenteet ovat vaikuttavia. Ne kertovat laskennallista rakennusfysiikkaa edeltävän ajan nerokkaista kokemusperäisistä tavoista ratkaista jännevälejä ja kehittää lumi- ja tuulikuormia joustavasti kestäviä rakenteita pelkästään puusta. 1800-luvulle saakka kantavat kattorakenteet tehtiin tavallisesti lähes kokonaan ilman nauloja, joita tarvittiin lähinnä ruodelaudoituksen kiinnittämiseen. Jok’ikinen tuhoutunut kohde on menetys myös mahdollisuuksille ymmärtää näitä erittäin pitkäikäisiksi osoittautuneita rakenteellisia ratkaisuja.

Kiihtelysvaaran kirkon hirsiin, kitapuihin ja laipiolautoihin piirtynyt historiallinen tieto on pysyvästi poissa. Sitä suurempi syy on pohtia, minkä viestin kirkon vaiheet kaksi ja puoli vuosisataa käytössä olleena rakennuksena ja sen yhtäkkinen tuho tuovat tämän hetken maailmaan.

Erilaisten ongelmien kirjosta kärsivää Suomen rakennuskannan valtavirtaa viisi kertaa vanhempi kirkko oli hyvässä kunnossa. Sen kantavat rakenteet, hirsirunko ja kattorakenteet eivät olleet tarvinneet mainittavaa huoltoa kahteen ja puoleen vuosisataan.

Vuodelta 1853 peräisin olevan kellotapulin rakennuspiirukset. (Kansallisarkisto)

Toisaalta kirkon tuho oli nopea ja rakennusmateriaalin paluu luonnon kiertokulkuun, siltä osin kun tuli ei hoidellut hommia, tulee olemaan vaivaton. Sen 1760-luvun rakentajat eivät lähettäneet kauas tulevaisuuteen, 2000-luvun raivaajien vaivaksi, satoja tonneja vaikeasti kierrätettävää, hajoamatonta rauniorojua. Kaikilla mittareilla rakennus oli kestävä, sekä rakenteellisesti että luontoon itsestään palaavana orgaanisen aineen kiertokulkuna.

On väistämätöntä, että puurakennus päätyy ennen pitkää takaisin luonnon kiertokulkuun. Se tapahtuu joko lahoamalla, kun puuaines päätyy muiden elävien organismien ravinnoksi, tai palamalla. Puumateriaali on rakennuksen osana poikkeuksellisessa välitilassa, jossa sitä estää palaamasta luontoon vain rakennuksen käyttö ja rakenteiden pitäminen kuivana.

Ruotsissa vuonna 2001 tapahtunut Södra Rådan 1300-luvun puukirkon tuhopoltto oli kansainvälisestikin katsoen poikkeuksellisen traaginen kulttuuriperintökatastrofi. Ruotsin Riksantikvarieämbetet päätti tuhon jälkeen, että vain alimmilta hirsikerroiltaan säilynyt kirkko rakennetaan uudelleen tutkimushankkeena. Sen tarkoituksena oli uudelleenrakentamisen ohella keskittyä historiallisen kirvesmiesammattitaidon perinteisiin ja vaalia puurakenteisen kulttuuriperinnön ylläpidossa tärkeää käsityötaitoa.

Yksittäisen kirkon palosta onkin ehkä syytä siirtyä suruajan jälkeen pohtimaan laajemmin palosuojelun järjestelmiä mutta myös perinteisen rakentamisen ammattitaidon arvoa. Tähän liittyvistä viimeaikaisista hiljaisista signaaleista toistaiseksi äänekkäin oli arkkitehtitoimisto Livady Oy:n vuonna 2016 saama arkkitehtuurin valtionpalkinto. On ehkä erikoista mutta totta, että 2000-luvun Suomessa yleisesti käytetyillä rakennustekniikoilla ja -materiaaleilla olisi täysin mahdotonta luoda sekä elinkaarellisesti että energiataloudellisesti yhtä kestävää rakennusta mitä Kiihtelysvaaran kirkko oli.

Panu Savolainen
Kirjoittaja on Suomen historian post doc -tutkija

* Tekstiä muokattu 24.9. klo 12.14. Ylivieskan kirkon palosta on yli kaksi vuotta ei alle, kuten tekstissä aiemmin luki.

* Tekstiä muokattu 25.9. klo 11.56. Kiihtelysvaaran kirkko oli Pohjois-Karjalan toiseksi vanhin kirkko eikä vanhin, kuten tekstissä aiemmin luki. Pohjois-Karjalan vanhin kirkko on 1750-luvulla rakennettu tohmajärven kirkko.