Kuluvana vuonna on määritelty ja analysoitu yhä uudelleen sitä, mikä Suomi on. On tärkeää pohtia, mitä ”Suomi” eri aikoina ja eri ihmisille on tarkoittanut. Ei ainoastaan Suomen satavuotisjuhlavuodeksi määrättynä vuonna 2017, vaan myös joka vuosi, yhä uudestaan. Historian tunteminen ja ymmärtäminen auttaa asettamaan myös nykyisyyden osaksi pitkiä jatkumoita, kehitystä ja katkoksia. Menneisyys on monimuotoinen ja moniarvoinen ja täynnä toteutumattomia mahdollisuuksia. Historioitsijoiden tehtävänä on tulkita menneisyyttä ja muodostaa siitä narratiiveja tehden oikeutta menneisyyden ihmisille ja heidän toiminnalleen. Historioitsija ei arvota eikä tuomitse, vaan antaa menneisyyden ihmisille oman äänen. Tämä koskee niin valtiomiehiä, vaikuttajanaisia kuin yhteiskunnan vähäosaisiakin.

Ammattihistorioitsijat ovat jo vuosikymmeniä sitten kyseenalaistaneet ”kansallisen katseen” ja ”joulukuun 6. päivän tirkistysaukon” historiantutkimuksessa. Historioitsijat pyrkivät laajentamaan Suomen historiaa koskevan tutkimuksen kysymyksenasetteluja, näkemään historian monikerroksisuuden ja tuomaan tutkimukseensa historiantutkimuksen kansainvälisiä uusia virtauksia. Nykyisen Suomen tasavallan satavuotinen historia on vain yksi ajanjakso Suomen historiassa ja esihistoriassa, jotka ulottuvat kauas menneisyyteen.

Menneisyyden monimuotoisuuden ja historian pitkien linjojen ymmärtämiseksi Turun yliopiston Suomen historian oppiaine järjesti syksyllä 2017 Studia Generalia -luentosarjan Miten Suomi syntyi? Luennot hahmottivat Suomen aluetta ja sen kulttuureja pitkällä aikavälillä osana yhtäältä eurooppalaista ja toisaalta pohjoista maailmaa. Mari Hatavara, Vesa-Pekka Herva, Tiina Kinnunen ja Henrik Meinander pohtivat luennoissaan mikä oikeastaan on ja mikä ei ole erityistä Suomen alueen kulttuureille ja suomalaisuudelle, samoin kuin miten Suomea, suomalaisuutta ja Suomen historiaa on rakennettu eri aikoina.

Kuva: Ariel Ilmakuva Oy, Helsingin kaupunginmuseo

Helsingin yliopiston historian (ruots.) professori Henrik Meinander puhui 18. syyskuuta 2017 Suomesta geopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden näkökulmasta. Hän painotti, miten Suomen poliittinen historia on aina ollut osa kansainvälisiä poliittisen historian tapahtumia. Selkein esimerkki tästä on itsenäistyminen 1917 ja vuoden 1918 tapahtumat, jotka olivat osa ensimmäistä maailmansotaa, eivät erillisiä vain Suomen historiaan kuuluneita tapahtumia. Meinander muistutti luennossaan, miten tärkeää on katsoa historiaa eri näkökulmista. Suomen suuriruhtinaskunnan ja Suomen tasavallan historian ymmärtämiseen tuo perspektiiviä tapahtuminen tarkasteleminen Venäjän ja muiden valtioiden näkökulmista.

Luennossaan Meinander nosti esiin neljä muutoskohtaa, joilla on ollut suuri merkitys itsenäisen Suomen historiaan, ja korosti, miten merkittävää on tarkastella näiden muutosten taustoja, ei pelkästään näkyviä seurauksia, ensimmäistä ja toista maailmansotaa sekä kylmää sotaa. 1890-luvulla, 1930-luvulla, 1970-luvulla ja 2010-luvulla on Meinanderin mukaan samankaltaisia piirteitä, jotka ovat olleet ratkaisevasti vaikuttamassa Suomen historiaan. Kaikkina näinä murroskohtina globaali talous, teknologia ja suurvaltapolitiikka ovat vaikuttaneet yhdessä tavoilla, jotka ovat muokanneet Suomen ja muiden pienten valtioiden kohtaloita. Juuri näiden tapahtumien taustojen selvittämisessä historioitsijoiden ammattitaito on keskeisessä roolissa.

Kuva: SA-kuva-arkisto

Oulun yliopiston historian professori Tiina Kinnunen käsitteli luennossaan 2. lokakuuta 2017 toisen maailmansodan inhimillisiä kokemuksia ja kokemusten moninaisuutta Suomessa, jossa kansallista yhtenäisyyttä korostettiin sekä sodan aikana että varsinkin sen jälkeen. Tämä tarina elää edelleen vahvana, mikä on näkynyt virallisen Suomi 100 -juhlavuoden puhutuimmissa aiheissa. Kinnunen haluaisi suomalaisten ymmärtävän, että 1900-luvun suuriin kansallisiin kertomuksiin kuuluu hyvinvointivaltion luominen. Sodasta saa kuitenkin mukaan paljon jälleenrakennusta ja hyvinvointivaltiota vetävämpiä tarinoita. Siksikin on tärkeää, että toisen maailmansodan historia on uuden sotahistorian tutkimussuuntauksen myötä kääntänyt katseen sodan tunteisiin, kokemuksiin ja seurauksiin yksilöille ja perheille, samoin kuin naisiin, lapsiin ja niihin moniin miehiin, jotka eivät olleet rintamalla.

Naiset osallistuivat toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa hyvin aktiivisesti maanpuolustukseen mm. työvelvollisuuden takia, mutta heidän toimintaansa arvostus oli alhaista ja heidän oli vaikea saada todellista poliittista vaikutusvaltaa. Sodan aikana naisvaikuttajat olivat huolissaan naisten syrjäyttämisestä työelämässä, koulutuksessa ja politiikassa. Kinnusen mukaan naisten poliittisten ja taloudellisten vaikutusmahdollisuuksien kaventuminen oli aivan toisenlaista politiikkaa kuin vuosisadan alussa, jolloin Suomen naisten poliittiset vaikutusmahdollisuudet olivat edistykselliset koko maailman mittakaavassa. Kuulijana jäin pohtimaan, miten tasa-arvon huolestuttava kaventuminen nyky-Suomessa ja toisen maailmansodan valtaisa merkitys Suomen historiakulttuurille tänään liittyvät yhteen.

Kuva: Museovirasto

Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Mari Hatavara tarkasteli 6. marraskuuta 2017 millä tavalla Suomea, Suomen historiaa ja historiakulttuuria sekä suomalaisuutta rakennettiin 1800-luvulla historiallisten romaanien avulla. Fredrika Runeberg ja Zacharias Topelius loivat romaaneissaan tietoisesti historiakuvaa 1800-luvun Suomeen, jossa kansallinen herääminen – samaan aikaan muiden Euroopan pienten kansojen parissa – loi tarpeen historian tuntemiselle ja ymmärtämiselle. Historialliset romaanit projisoivat ajankohtaiset aiheet menneisyyteen, joka toimii nykyisen esihistoriana ja vertailukohtana. Hatavara korosti, että 1800-luvulla historiallinen romaani oli kirjallisuuden lajeista arvostetuin, minkä vuoksi Suomen menneisyyttä rakentaneilla romaaneilla oli valtaisa vaikutus kansallistunteen heräämiseen ja kansallisen identiteetin vahvistamiseen.

Esimerkkeinä omana aikanaan ja myöhemmin merkittävistä romaaneista Hatavara analysoi Suomen ensimmäistä historiallista romaania, Fredrika Runebergin teosta Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar, 1858, suom. 1881), sekä Zacharias Topeliuksen romaania Välskärin kertomuksia (Fältskärns berättelser, 1853–1867, suom. 1878–1882, suom. Juhani Aho 1895–1898). Runebergin isonvihan aikaan 1700-luvun alkuun sijoittuvassa romaanissa keskeisenä kysymyksenä oli isänmaanrakkaus ja suomalaisuus sekä Ruotsin ja Venäjän välillä olleen Suomen asemasta. Rouva Boijen kahden tyttären avioliitot olivat vertauskuva siitä, millaisia mahdollisuuksia Suomella oli kirjoittamisajankohtana. Topeliuksen alun perin följetongina ilmestyneen romaanin keskeinen teema on ristiriita talonpoikien ja aatelin välillä ja suomalaisten erityisyys Ruotsin historiassa romaanin kuvaamana aikana 1631–1772. Hatavara muistutti luennossaan myös, miten paljon Suomen historiaa ja nykyisyyttä käsitellään edelleenkin historiallisen romaanin ja historiallisten elokuvien keinoilla.

Kuva: Pixabay

Luentosarjan päätti Oulun yliopiston arkeologian professori Vesa-Pekka Herva 4. joulukuuta 2017. Hän pureutui luennossaan rajoihin ja rajojen tematiikkaan nykyisen Suomen alueella pitkällä aikavälillä, jääkaudesta nykypäivään. Arkeologian tutkimustulokset osoittavat selkeästi, kuinka tärkeää on katsoa menneisyyteen kansallisvaltioiden ohi ja ulkopuolelta. Tuhansia vuosia sitten kulttuuriset vaikutteet eivät seuranneet nykyisten valtioiden sopimuksenvaraisia rajoja. Herva painotti, miten rajat ovat monimutkaisia ja outoja, todellisia ja kuvitteellisia, erottavia, yhdistäviä, epämääräisiä ja vuotavia. Kartat, joiden avulla nykyajan ihmiset hahmottavat maailmaa, yleistyivät vasta renessanssiajalla, minkä jälkeen kesti pitkään, ennen kuin niistä tuli tavallistenkin ihmisten tapa hahmottaa maailmaa. Kartat ovat kuitenkin kulttuurisesti määrittyneitä ja niiden esittämä informaatio on sopimuksenvaraista; se vastaa harvoin arkikokemuksen monimuotoisuutta ja moniarvoisuutta.

Meidän onkin syytä tiedostaa se, että kaikki menneisyys, kokemukset ja ihmiselämä ei mahdu sille kartalle, joka muodostaa kansallisvaltio Suomen rajat. Herva korosti, kuinka rajojen ja rajaseutujen tematiikka sopii erityisen hyvin Suomeen, joka kiistatta sijaitsee idän ja lännen välissä, ja jonka menneisyydessä tällä rajaseutuna olemisena on ollut merkityksensä aina. Rajojen sattumanvaraisuuden ja epämääräisyyden ymmärtäminen kyseenalaistaa myös käsitykset pohjoisen/itäisen ja eteläisen/läntisen Suomen tyypillisistä piirteistä. Suomen alue on ollut eri tavoin rajamaa tuhansien vuosien ajan. Suomi rajamaana on ollut kulttuurien kohtaamispaikka, aktiivinen alue eikä takamaa, kiteytti Herva luentonsa lopuksi.

Kansallisvaltio Suomen historia on monien nykyisten kansallisvaltioiden näkökulmasta pitkä, mutta historian saatossa sittenkin melko lyhyt. Suomen alueen ja täällä asuneiden ihmisten menneisyys on tuhansien vuosien pituinen. Se on monimuotoisempi ja monikulttuurisempi kuin ehkä vielä täysin tiedämmekään. Suomen historiassa on vielä monia tutkimattomia aiheita tai aiheita, joihin on tärkeä palata yhä uudelleen, sillä jokainen aika kirjoittaa historiaa uudelleen ja omista lähtökohdistaan.

Johanna Ilmakunnas
Kirjoittaja hoitaa Turun yliopistossa Suomen historian professuuria.

Studia generalia -luentosarjan luennot on katsottavissa alla olevien linkkien kautta:
Henrik Meinander (Helsingin yliopisto), Geopolitiikan sivutuote? Näkökulmia itsenäisen Suomen historiaan
Tiina Kinnunen (Oulun yliopisto), Sota, sukupuoli ja satavuotinen Suomi
Mari Hatavara (Tampereen yliopisto), Varhaiset historialliset romaanit Suomen historian kirjoittajina
Vesa-Pekka Herva (Oulun yliopisto), Suomi pohjoisena rajaseutuna kivikaudelta uudelle ajalle