Kuva: Wikimedia Commons.
Rouva Tellervo Koiviston televisioitu 90-vuotishaastattelu pysäytti. Korkean iän saavuttaneen yhteiskunnallisen keskustelijan ja vaikuttajan silmiin piirtyi kauhu, kun hän kertoi teini-iän kokemuksistaan. Koulun uskonnonopettaja oli ottanut tavakseen piiskata työhuoneessaan tyttöoppilaita paljaalle takapuolelle. Kauhu huipentui, kun mies oli kysynyt 13-vuotiaalta Koivistolta, onko hänellä jo kuukautiset. Vuosikymmeniä vaiennut Koivisto oli kyennyt kertomaan syvästi häpeälliseksi kokemastaan kysymyksestä vasta hiljattain.
Nyky-Suomessa rouva Koiviston opettajan teot täyttäisivät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkit. Kun haastattelija kysyi, miksei rouva Koivisto kertonut vanhemmilleen asiasta, Koivisto vastasi pelänneensä hänelle tärkeän koulunkäynnin loppuvan siihen. Samalla tavoin perustelevat puhumattomuuttaan hyväksikäyttöyrityksiä kokeneet nykynuoret. Vanhemmille ei kerrota, koska he voivat ottaa pois puhelimet tai rajoittaa muuten nuorten sosiaalista elämää.
Rouva Koivisto on ottanut korkeasta iästään huolimatta edelleen rohkeasti kantaa naisten oikeuksien puolesta. Myös historiantutkijan tehtävänä on nostaa keskusteluun menneisyyden kipukohtia. Naisen ja lasten seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö on kulttuurissamme tällainen ikivanha kipukohta.
Historiamme vanhin säilynyt alkuperäisasiakirja on kuningas Birger Maununpojan yli 700-vuotias suojelukirje Karjalan naisille. Siinä naisrauhan rikkojia uhataan kuninkaan ankaralla rangaistuksella. Naisia ei saanut seksuaalisesti vahingoittaa tai häiritä. Naisrauha kuului Ruotsin keskiaikaisiin rauhanlakeihin, jotka olivat voimassa myös valtakuntaan liitetyillä Suomen alueilla. Naisten ohella rauhanlait turvasivat koti-, käräjä-, kirkko- ja joulurauhan. Rauhanlait pyrkivät turvaamaan erityisen uhan alla olevien ihmisten, naisten, sekä erityisen pyhien paikkojen tai tärkeiden juhlien, kirkkovieraiden tai joulunviettäjien henkilökohtaisen koskemattomuuden. ”Se joka tämän rauhan rikkoo”, tuomittiin ankarimman mukaan.
Kirkoissa tai käräjillä mellastaneet saatiin yleensä kiinni ja oikeuden eteen, kun rikkomus tapahtui julkisella paikalla ja monen todistajan läsnä ollessa. Seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ovat sen sijaan piilossa tapahtuvaa rikollisuutta, josta uhrin on aina ollut äärimmäisen vaikea kertoa. Siksi naisrauhan rikkojat eivät näy historian lähteissä samalla tavalla kuin muut väkivallantekijät.
Suoranaisia väkisinmakaamisrikoksia tutkittiin Ruotsin valtakunnan tuomioistuimissa hyvin harvoin, vaikka raiskauksiin sinänsä suhtauduttiin erittäin ankarasti. Ne katsottiin jumalanpilkkaan, murhaan ja huorintekoon verrattavaksi rikoksiksi Jumalan eli Vanhan testamentin määräyksiä vastaan, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Taustalla oli ajatus siitä, että Jumalan viha lankeaisi valtakunnan tai seudun ylle, jos hänen lakiensa rikkojan sallittiin elää. Vuonna 1779 raiskauksesta langetettu kuolemanrangaistus muutettiin ankarimmaksi ruumiinrangaistukseksi, 120 raipaniskuksi.
Naisrauhasta ja raiskauksista 1600- ja 1700-luvun Ruotsissa väitellyt Karin Hassan Jansson toteaa tutkimuksessaan Kvinnofrid. Synen på våldtäkt och konstruktionen av kön i Sverige 1600-1800, että väkisinmakaamiset yritettiin nähtävästi usein sopia ilman oikeudenkäyntiä, ja osa tapauksista jäi kokonaan piiloon uhrien tunteman häpeän takia. Jos raiskausepäily kuitenkin vietiin oikeuteen, todistajiksi kutsuttiin usein ammattilaisia, koulutettuja kätilöitä, välskäreitä ja lääkäreitä.
Muutoin tyttöjen ja naisten häirintäkokemuksiin voi päästä käsiksi vain kiertoteitä, kun oikeudessa setvittiin, miksi piiat lähtivät luvatta väkivaltaiseksi osoittautuneesta palvelupaikasta tai miksi teini-ikäinen tyttö pakoili hakkaavaa isäänsä. Jos nainen tai tyttö oli kirjoitustaitoinen, hän saattoi paljastaa karmeat kokemuksensa myös päiväkirjalleen. Itse kuitenkin tutkin vanhempia aikoja, jolloin tytöt eivät käyneet kouluja eivätkä naiset yleensä osanneet kirjoittaa.
Minua pyydettiin vuosi sitten kirjoittamaan kirja suomalaisten naisten häirinnän ja hyväksikäytön historiasta. Epäröin, koska vaiettua historiaa on niin vaikea tutkia. Historiantutkijan pitää kuitenkin yrittää antaa ääni myös heille, jotka eivät ole itse kyenneet kertomaan läheisilleen tai merkitsemään muistiin kokemaansa. Naisten ja tyttöjen hyväksikäytön historian tuntemus auttaisi ymmärtämään myös nykypäivän kokemuksia ja keskusteluita.
Kirsi Vainio-Korhonen
Kirjoittaja on Suomen historian professori
Vainio-Korhosen samaa aihetta käsittelevä kolumni on julkaistu 6.2.2019 Turun Sanomissa. Teksti on maksumuurin takana.
Kirjallisuutta:
Karin Hassan Jansson, Kvinnofrid. Synen på våldtäkt och konstruktionen av kön i Sverige 1600-1800. Uppsala universitet. Uppsala 2002.
