”Mikäli saattajat saattoivat todeta, eivät kyseessäolevat henkilöt ainakaan rajan välittömässä läheisyydessä joutuneet kiinni eikä sieltä myöskään 2 tunnin ajalta kuulunut ampumista.”

Lakoniseen sävyyn toteava viesti on Terijoen nimismiehen kirjoittama maaliskuussa 1938. Naiset, Veera ja Irja, olivat herättäneet huomiota rajaseudulla muutamaa vuotta aikaisemmin. Kuulusteluissa he ainakin osittain tunnustivat tulleensa Suomeen kommunistisen puolueen tehtäviin värvättyinä ja kertoivat ajavansa miljoonien työläisten etua. Tuomioidensa kärsimisen jälkeen molemmat aikaisemmin Neuvostoliiton kansalaisuuden saaneet naiset ilmaisivat halukkuutensa palata Neuvostoliittoon. Valtiollisen poliisin aineiston mukaan Suomen ulkoministeriö toivoi epävirallista palautusta, koska naapurimaan tiedettiin kieltävän salaisissa tehtävissä paljastuneiden olevan kansalaisiaan, eikä noottien vaihtoon haluttu ryhtyä. Samaan aikaan kun nimismies saattoi naisia laittomalle rajanylitykselleen, vainoharhaiset puhdistukset olivat käynnissä rajan toisella puolella. Mikä oli naisten kohtalo? Avosylin heitä tuskin otettiin vastaan.

Neuvostoliiton vainoon ja sortoon perustunut massiivinen pakkovalta jätti jälkeensä miljoonia nimettömiä vainajia tutkimattomiin joukkohautoihin teloitusten, karkotusten, pakkotyön, sairauksien ja nälän uhreina. Toisaalta suurin osa leireille joutuneista säilyi hengissä, mutta tragedia jätti silti synkät varjot kymmenien miljoonien elämään. Sortojärjestelmän levittäytyminen kymmenelle aikavyöhykkeelle, sen läpikäyneiden ihmisten määrä ja joidenkin pakkotyöleireillä viettämien vuosien summa tekevät aiheesta vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden. Neuvostoliiton hirmuhallinto ja sorto on tiedostettu jo pitkään, mutta samaan aikaan aihe on työnnetty muistamisen marginaaliin.

**

Neuvostojättiläisen romahtaminen ja arkistojen avautuminen mahdollistivat tutkimukselle aikaisempaa paremmat lähtökohdat, mutta aiheen laajempi ajankohtaistuminen Suomessa on antanut odottaa itseään. Muutos on tapahtunut vasta hiljattain: Kansallisarkisto on esittänyt selvityshanketta suomalaisten vaiheista Venäjällä/Neuvostoliitossa, SKS on ilmoittanut keräävänsä muistitietoa Stalinin vainoissa kuolleista tai kadonneista, aihetta käsitellään tuoreissa tietokirjoissa ja inkerinsuomalaisten kohtalot on koottu näyttelyksi Kansallismuseoon. Idean blogikirjoitukselle saimme istuessamme toissa viikolla Gulag ja Suomi -seminaarissa Helsingin Oodi-kirjastossa. Omat 1920–1940-luvun oloja käsittelevät tutkimusaiheemme eivät suoraan liity Neuvostoliittoon, mutta ovat ajallisesti osa samaa kokonaisuutta. Tutkimusaineistoissamme loikkaukset, Neuvostoliittoon kytketyt asenteet ja ihmisiä maahan työntäneet tekijät näkyvät selvästi. Itänaapuriin menevät ja sieltä tulevat olivat jatkuvan valvonnan kohteita.

Onko kuvamme vainojen uhreista tutkimuksesta huolimatta liian yksipuolinen? Kun vainojen uhreihin viitataan keskustelussa vain maahan muuttaneina kommunisteina, sisällissodan jälkeen tuomioiden pelossa paenneina punaisina ja alueella asuneina vähemmistöinä, yksinkertaistaa se kuvaa. Yksipuolistavasta puhetavasta katoavat helposti suomalaisia Neuvostoliittoon työntäneet ei-vakaumukselliset tekijät, yhteiskunnalliseen repressioon kytkeytyneet lähtösyyt ja olosuhteet, joihin kaikilla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Ei ole uutta ja julkaisematonta tietoa, että 1930-luvun alussa Neuvostoliittoon kohdistuneen muuttoliikkeen taustalla vaikuttivat myös maailmanlaajuisen laman myötä kasvanut työttömyys sekä samaan aikaan eri lähteistä leviävät tiedot Neuvostoliiton rajattomista työmahdollisuuksista. Jopa Etsivän Keskuspoliisin piirissä oli tahoja, jotka myönsivät, että pääsyy laittomiin loikkauksiin itään oli työttömyys ja hätäaputöiden riittämättömyys, ei niinkään poliittinen vakaumus. Yksilöiden lähtösyyt pakottavat tarkastelemaan myös Suomessa vallinnutta oikeistolaista hegemoniaa, työnantajien mustia listoja sekä poliittisten ja yhteiskunnallisten toimintamahdollisuuksien rajoituksia. Idän houkutus kasvoi, kun kotimaassa kontrolli ja valvonta rajoittivat erityisesti työväenliikkeen vasemmalla laidalle kuuluneiden elinpiiriä.

Olivat Neuvostoliittoon menemisen tai joutumisen syyt mitkä tahansa, aatteen palo tai taloudellinen puute, on kaikkien sortojärjestelmän uhriksi joutuneiden tarinoiden selvittäminen yhtä arvokasta historiakuvan monipuolistamiseksi – hengissä selvinneiden tarinoita unohtamatta. Vainojen uhrit olivat etnisen ja poliittisen puhdistuksen tai neuvostovaltion rakentamisen uhreja, jotka haudattiin unelmineen Sandarmohin kaltaisiin joukkohautoihin tai jotka jätettiin aloittamaan elämänsä alusta vuosien pakkotyön ja ihmisyyden alennustilaan painamisen jälkeen.  

Myös julkisessa puheessa toistuva tapa viitata neuvostojärjestelmän sortopolitiikkaan vain Stalinin vainoina on yksinkertaistava, vaikka ymmärrettävä, sillä puhdistukset ovat vainojen tunnetuin osuus. Puhetapa peittää kuitenkin alleen sen, että Stalin peri leirijärjestelmän Leniniltä. Lisäksi vankileirejä säilyi Neuvostoliiton viimeisiin hengenvetoihin asti, vaikka ensimmäiset suuremmat vapautumiset mahdollistuivat heti Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953. Ajallisesti Stalinin valtakauden vainot ovat vain yksi osa kokonaisuutta.

**

Leiriltä selvinneiden suomalaisnaisten muistelmat auttavat osaltaan havainnollistamaan vainojen uhrien moninaisia Neuvostoliittoon johtaneita polkuja ja sortojärjestelmän mielivaltaisuutta. Fanni Helenius lähti perheineen laittomasti Neuvostoliittoon paremman elämän ja työläisten valtion rakentamiseen liittyneen uteliaisuuden siivittämänä vuonna 1932 – kertomansa mukaan ei kommunistisesta vakaumuksesta. Tuhansien muiden loikkareiden tavoin heidät otettiin vastaan kiväärilaukauksin ja kuulusteluin. Ensimmäisen kerran tie vei kolhoosilta vanki- ja pakkotyöleirille kahdeksaksi vuodeksi toteen näyttämättömän vastavallankumouksellisen propagandan vuoksi. Toisella kerralla neuvostovastaisiksi katsotut puheet ja muiden värittämät mielikuvitukselliset ilmiannot sukellusveneellä toteutettavasta karkaussuunnitelmista Suomeen veivät vapauden muutamaksi vuodeksi.

Naisten muistelmien osalta Aino Kuusinen edustaa puoluetyöntekijää, jonka kohtalona oli joutua kärsimään Stalinin kiihtyvästä terrorista vuonna 1938. Tähän terroriaaltoon ajoittuvat myös SKP:n organisaation tuhoutuminen ja maanalaisten yhteyksien katkeaminen Suomeen. Muistelmat ovat paljon puhuvat kuvatessaan terroriin liittyvää pelkoa:

”Mitäpä muuta saatoin tehdä kuin odottaa? Varmaa pakopaikkaahan ei ollut! Muutama puhelinsoitto ja käynti vanhojen ystävien luona selvitti minulle, että moni heistä oli aivan hiljaa kadonnut jäljettömiin, kun taas toiset odottivat kuin lamautuneina tulevia tapahtumia.”

Kaikki eivät päätyneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti. Talvisodan alla raja-alueella asuneiden evakuoinnit jäivät osittain paikallisten omalle vastuulle. Evakuoimatta jätetyt lähes 2 000 suojärveläistä siviilisotavankia saivat tuntumaa neuvostojärjestelmään Interpolskajan ja Kaimaojan siirtoleireillä. Valtaosa siviilivangeista luovutettiin takaisin Suomeen, mutta joukossa on myös erilaisia kohtaloita. Terijoen lähistöllä asunut Martta Piili ja Petsamossa opettajana toiminut Hilma Kilkkinen saivat osakseen syytteet ja joutuivat pakkotyöleirille. Piili joutui gulagiin yhteensä neljäksitoista vuodeksi yritettyään ensin karata työpalveluksestaan ja myöhemmin ”rettelöityään” leirillä. Koulutettua ja Englannissa opiskellutta Kilkkistä epäiltiin vakoilusta, ja hän joutui viettämään Neuvostoliitossa 14 vuotta ennen kotiin pääsyään: ”Kaikkein vaikeinta oli käsittää todeksi sitä tosiasiaa, että ihminen saattoi elää näin primitiivisissä oloissa vielä meidän vuosisadallamme ja piilossa muulta maailmalta.”

**

”Tuntui oudolta, kun vankilan portti sulkeutui takanani. Ei ollut selvyyttä, mihin menisin ja miten aloittaisin elämäni. Olin ollut leirissä satojen kohtalotovereitteni seurassa, ainaisessa hälinässä ja työssä. Nyt olin yksin vieraassa maassa, erossa tilapäisistäkin tuttavista.”

Martta Piilin muistelmissaan vuonna 1957 esittämä kuvaus oli varmasti monen vapautuneen arkea. Piilin tavoin monilla saattoi kestää vapautumisen jälkeen vielä joitakin vuosia päästä Suomeen. Byrokratia oli hidasta ja vei aikansa hankkia tarvittavat asiakirjat. Matkarahojen hankkimista vaikeuttivat leirien sijainti periferiassa, rajoitettu muutto-oikeus ja erityisesti poliittisista rikoksista tuomittujen vaikeudet työnsaannissa. Lisäksi monen kohdalla prosessia hidastivat vaikeudet kansalaisuuksien tulkinnassa. Ei ole myöskään kyse siitä, etteikö osa loikkareista olisi yrittänyt paluuta Suomeen jo 1930-luvulla, kun neuvostotodellisuus valkeni ja ihanteet työläisten valtiosta romuttuivat. Paluun mahdollisuudet oli tehty olemattomiksi.

Suomeen paluukaan ei ollut aina helppo ja pilkaton, kuten vuonna 1954 Neuvostoliitosta palaamaan päässeen Fanni Heleniuksen muistot paljastavat: ”Olihan siellä joku sellainenkin poliisi, joka värnäytti minulle, että eikö siellä Venäjällä ollutkaan hyvä olla. – – Lähdin kävelemään asemasaliin, josta tuli vastaani poliisi ja hänen rinnallaan sotilas, joka kysyi minulta, eikä siellä ollutkaan hyvä olla.”

**

Kerttu Nuortevan antamien tietojen perusteella itärajalle saatettu Irja olisi saanut leirituomion Suomen hyväksi vakoilusta syytettynä heti vuonna 1938. Muuten Veeran ja Irjan jäljet katoavat. Naiset eivät olleet ainoita, joiden tapausta voi pitää kyseenalaisena oikeusvaltionäkökulmasta. Esimerkiksi sodan jälkeen ns. Leinon vankien luovutus rikkoi henkilöiden oikeusturvaa. Nämä ovat aiheen sivujuonteita, mutta täydentävät kokonaiskuvaa vainojen uhreista.

Verna Kotiranta

Piia Vuorinen

Kirjoittajat ovat Suomen historian tohtorikoulutettavia, jotka tutkivat 1920–1940-luvun ihmisiä, organisaatioita ja poliittisia oloja.

Lähdekirjallisuus:

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki (1990): Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Gummerus.
Helenius, Fanni (2014): Pitkä etappi: Neuvosto-Venäjän vieraana 1932–1956. Bookcover.
Kilkkinen, Hilma & Sievänen-Allen, Ritva (1997): Pitkä matka Siperiaan. Otava.
Kostiainen, Auvo (1988): Loikkarit : suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon.
Kuusinen, Aino (1972): Jumala syöksee enkelinsä: muistelmat vuosilta 1919–1965. Otava.
Lahti-Arguntina, Eila (2001): Olimme joukko vieras vaan: venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisinstituutti.
Urmas, Taneli (2018): ”Siellä on työmieskin vapaa ja ihminen” : lamakauden laiton muuttoliike Suomesta Neuvostoliittoon siirtolaisilmiönä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta
Petrovskaja, Anna & Salokorpi, Sinikka (1993): Kohtalokas kielto: suomalaisnaisen järkyttävä elämäntie. Gummerus.
Piili, Martta (1957): Pakkotyövankina Siperiassa. Pohjola & kumpp.
Rentola, Kimmo (1994): Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY.
Ropponen, Ville & Sutinen, Ville-Juhani (2019): Luiden tie: Gulagin jäljillä. Like.
Vettenniemi, Erkki (2002): Suomalaisia vankileirien saaristossa.
Vettenniemi, Erkki(2004): Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. SKS.