Syksyllä 2021 olin odottamassa viron kielen luennon alkua Turun yliopiston Signum-nimisessä rakennuksessa. Aulan sivussa oli pöytiä, joilla oli kaikennäköistä tavaraa, joten odotellessani luentoa päätin selailla näitä tavaroita. Tavaroiden seasta käsiini päätyi nivaska konseptipapereita, joissa oli Turun yliopiston logo. Syksyllä 2021 tällainen esine tuntui minulle nostalgiselta. Se muistutti minua kouriintuntuvasti opintojeni alkuvaiheista, jolloin valtaosa tenteistä suoritettiin kirjoittamalla tenttivastaukset käsin konseptipaperille. Toisin on nykyään, sillä tentit tehdään yleensä yliopiston tietokoneilla tenttiakvaarioissa, joihin voi varata itselleen sopivan ajan. Muistan vielä, etten ensimmäisenä lukuvuotenani 2016‒2017 tehnyt ainuttakaan sähköistä tenttiä, sillä sellainen tuntui humanistiopiskelijalle liian ihmeelliseltä ja vaikealta. Konseptipaperin nostalgisuus osoitti, että opintojen suoritustavat ovat omien opiskeluvuosieni aikana sähköistyneet voimakkaasti.

Opiskelijaelämä monine käytänteineen on myös muuttunut. Opintojeni alkutaipaleella erilaisiin tapahtumiin ilmoittauduttiin kirjoittamalla oma nimi ynnä muut tarvittavat tiedot ainejärjestö Kritiikki ry:n toimiston seinälle tuotuun ilmoittautumislappuun. Tällaisiin ilmoittautumisiin joutui yleensä jonottamaan ja joskus kävi niin, että jonotti turhaan, sillä tapahtuman paikat ehtivät täyttyä. Nyt tapahtumiin ilmoittaudutaan poikkeuksetta sähköpostiin tai sosiaalisen median kanaviin ilmestyvän sähköisen ilmoittautumislomakkeen kautta.

Opintojen ja yliopistomaailman sähköistyminen on muuttanut opiskeluarkea vähän huomaamatta. On helppoa nähdä syy‒seuraus-suhde koronapandemian ja digiloikan välillä, ja jälkiviisaana voi todeta, että opetusta onnistuttiin jatkamaan maaliskuussa 2020 yllättävän jouhevasti. Tästä on syytä kiittää kaikkia niitä, jotka uudessa, oudossa ja pelottavassakin maailmantilanteessa onnistuivat luomaan raamit opintojen turvalliselle etenemiselle. Koronapandemian alussa puhuttiin paljon siitä, mitä positiivisia mahdollisuuksia etätyöskentely ja muut sähköiset työntekomuodot tuovat yliopistomaailmaan. Koronan vuoksi on ehkä unohtunut, että kehitys kohti laajenevaa opintojen sähköistymistä otettiin jo kauan ennen pandemiaa. Tällaisilla muutoksilla on ollut paljon hyviäkin vaikutuksia, kuten Joni Kajander kirjoittaa Turun yliopiston ylioppilaskunnan blogissa. Olen kuitenkin kokenut, että yliopistoyhteisön kannalta kehityssuuntaa on tarkasteltava kriittisesti, vähintään niin, ettei vauhtisokeus pääse yllättämään.

Yhteisöllisyys on ollut tärkeä osa omaa opiskelutaivaltani, ja olen kokenut opiskelijoiden ja henkilökunnan läheisten välien vaikuttaneen positiivisesti opintoihini. En ole ajatusteni kanssa yksin. Esimerkiksi tässä blogissa Suomen historian emerituslehtori Veikko Laakso esitti huolensa siitä, miten mm. etätyöskentely ja tilojen tehokäyttö vaikuttavat yhteisöllisyyteen. Liedon Vanhalinnan nykyinen toiminnanjohtaja Lauri Viinakkala taas korosti tekstissään sitä, miten suuri vaikutus Sirkkalassa sijainneen Historicum-rakennuksen toisen kerroksen kahvihuoneeseen kokoontuneella yhteisöllä on ollut hänen elämälleen.

Yhteisöllisyys vaikuttaa opiskeluun voimakkaasti, sillä yhteisöllisyys saman alan opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä on ajatusten vaihtamista, uuden oppimista sekä omien ja toisten näkemysten kriittistä tarkastelua. Ainakin itselleni on ollut esimerkiksi Suomen historian maisteriseminaarissa huomattavasti luontevampaa käydä keskustelua kasvotusten kuin tietokoneen ruudulta. Keskustelut maisteriseminaarissa tuovat virtaa ja ideoita gradun tekemiseen, vaikkei kyseisellä istunnolla käsiteltäisi sanallakaan omaa työtä. Kokemukseni on, että vuorovaikutus kärsii etäluennoilla. Tästä aiheesta Susanna Sirén-Valanta kirjoittikin havainnollistavan kolumnin Agricola-portaaliin. Yliopisto-opetuksen nimenomaan pitäisi olla muuta kuin sitä, että passiiviset oppilaat odottavat, että opettaja kaataa kaiken tietonsa opiskelijoiden päähän. Tässä kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on ensisijaisen tärkeää.

Alkuvuodesta Yleisradio julkaisi jutun, jossa käsiteltiin etäopetusta korkeakouluissa. Jutun voisi tiivistää siten, että enemmistö opiskelijoista kaipaa perinteistä lähiopetusta, kun taas yliopistojen henkilökunta erilaisilla johtajatasoilla koki mm. etäopetuksen tervetulleena ilmiönä lisäten, ettei paluuta vanhaan ole. Tarkoitus lienee, että jatkossa suuri osa opetuksesta tapahtuisi vielä lähiopetuksena, mutta etäopetus tulee olemaan merkittävä opetuksen muoto myös jatkossa. Yhteisöllisyys yliopistoyhteisössä hakee nyt uudelleen muotojaan. On ymmärrettävää, että etätyöskentely luo vapautta tehdä töitä siten, miten itselle sopii parhaiten. Esimerkiksi osalle opiskelijoista etäopetus on siunaus, joka mahdollistaa vaikka asumisen toisessa kaupungissa, tai päivällä töiden tekemisen ja illalla opiskelemisen. Yhteisöllisyys kuitenkin kärsii, mikäli yhä harvempi ihminen saapuu yliopistolle luentosaleihin, ruokaloihin ja kahvihuoneisiin keskustelemaan vakavista ja kevyistä aiheista. On ollut ilo huomata, että esimerkiksi Arcanumiin muuton jälkeen historia-aineiden henkilökunta on järjestänyt kahvitapaamisia opiskelijoiden kanssa kerran kuussa. Tällainen yhteisöllisyys on tarpeen.

Olen siis tämän blogin aiempien kirjoittajien kanssa vankasti samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyys on ollut tärkeä osa Suomen historian oppiainetta (unohtamatta muita historia-aineita!)  sekä henkilökunnalle että opiskelijoille, ja niin sen tulisi olla jatkossakin. Enkä tarkoita, että ennen kaikki oli paremmin. On tärkeää hakea uusia, arkea helpottavia toimintatapoja, mutta samalla on muistettava, miten yhteisöllisyys vaikuttaa positiivisesti ihmisten henkiseen hyvinvointiin. Eikä sähköistyminen ja etätyöskentely ole ainoa tekijä, joka vaikuttaa yhteisöllisyyteen. Esimerkiksi kasvavat odotukset ja paineet niin opiskelijoita kuin henkilökuntaa kohtaan voivat lamaannuttaa ihmisiä, jolloin yhteisöllisyys kärsii.

Palaan tämän tekstin lopuksi vielä vanhaan tapaan laittaa kaikenlaisia ilmoittautumis- ynnä muita lappuja Kritiikin toimiston seinälle. Tähän tapaan liittyi nimittäin huvittavia lieveilmiöitä, sillä usein kävi niin, että joku veijari kävi kirjoittamassa seinällä olleeseen lappuun Evert Kupiaisen nimen. Evert Kupiainen on hahmo, joka on ilmoittautunut ainakin Turun yliopiston lukuisten eri opiskelijajärjestöjen tapahtumiin, mutta yllättäen ei ikinä ole saapunut paikalle. Yleensä kyseisestä jekusta kirjoittaa Kupiaisen nimi ilmoittautumislappuun syytettiin toimistonaapuria Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen klubi ry:tä. Voidaan siis huomata, että ihmisten kokoontuminen yhteen voi luoda sivutuotteena jotain hauskaa, mikä liimaa yhteisön jäseniä yhteen. Tätä tietenkin voi tapahtua myös sosiaalisen median kanavissa, mutta mikään ei korvaa täysin sitä, että ihmiset kohtaavat toisiaan arjessaan yliopiston eri tiloissa. Ja kaikki nämä kohtaamiset, niin akateemisessa kuin muussa mielessä, ovat olleet omien opintojeni suola.

Mikko Saira

Kirjoittaja on Suomen historian perustutkinto-opiskelija, joka aloitti akateemisen polkunsa Turun yliopistossa syksyllä 2016.