Niinä yli neljänä vuosikymmenenä, joina sain opiskelijana ja opettajana työskennellä yliopiston Suomen historian laitoksella, oppiainetason yhteisöllisyys haki monella tapaa vielä muotojaan. Henkilöstön määrä ja etenkin laitoksen tilat olivat 1960-luvun puolivälissä vielä siinä määrin rajalliset, että tiiviin työ- ja opintoyhteisön synnyltä puuttui monia oleellisia edellytyksiä.

Historian yliopisto-opetus ja -opiskelu kulkivat suurelta osin perinteisiä latuja. Opiskelemaan hyväksyttiin kaikki, jotka historian koulukurssiin pohjautuvissa pääsykokeissa saavuttivat hyväksyttävän minimituloksen. Aloittajia oli vuosittain parikymmentä. Professorit ja muut opettajat tekivät töitään pääosin kotona, kirjastoissa ja arkistoissa. Suomen historian ”laitos” oli yhtä kuin pari pientä huonetta Hämeenkatu 1:ssä, katuvarren liikesiiven toisen kerroksen tiloissa, jotka oli alun perin suunniteltu matkustajakodiksi. Sisäänkäynti kävi alkuvaiheessa takapihan perimmäisen oven ja jyrkkien huoltoportaiden kautta.

Virallista opinto-ohjausta ei ollut. Vanhemmilta opiskelijoilta oli selvitettävä, missä se semmoinen laitos oli, jonka ilmoitustaululle kaikki tenttituloksetkin ilmaantuivat. Myös kirjallisia tenttejä täydentäneet suulliset kuulustelut pidettiin noissa samoissa laitoksen tiloissa. Tenttitulosten lisäksi opiskelijoilla ei juuri ollut asiaa laitokselle ja henkilökuntakin piipahti siellä enimmäkseen vain vastaanottoja pitämässä.

Akateeminen vapaus oli täyttä totta. Pakollisia luentosarjoja ja kursseja oli tutkintovaatimuksissa vähän. Muutoin professorit ja lehtorit täyttivät opetusvelvollisuutensa pitkälti oman mielenkiintonsa ja tutkimustöidensä mukaisilla aiheilla.

Aivan uusia tuulia tähän akateemiseen perinteeseen toivat 1960-luvun puolimaissa Suomen historiaan nimitetyt nuoret dynaamiset opettajat professori Päiviö Tommila (s. 1931) ja apulaisprofessori Pentti Virrankoski (s. 1929). Professorien ja assistentin lisäksi henkilökunta karttui 1970-luvun alkuvuosiin mennessä lehtorilla, kanslistilla ja toisella assistentilla.

Laitoksen henkilökunnan kasvaessa se sai Hämeenkatu 1:stä vähitellen lisää huoneita. Enimmillään niitä oli viisi. Laitoksen jokapäiväisen toiminnan näkökulmasta kanslistilla oli keskeinen rooli. Hänen myötään paikalla oli säännöllisesti henkilö, jonka puoleen opiskelijat saattoivat kääntyä.  Tosin myös assistentit, joilla oli nyt omat huoneet, alkoivat työskennellä enemmän laitoksella. Laitosyhteisön kiinteytymisen kannalta tärkeä hankinta oli kahvinkeitin. Yhteisillä kahvihetkillä oli ja on yhteisöllisyyden kannalta suuri merkitys.

Myös opiskelijat otettiin mukaan uudella tavalla. Perustettiin epävirallinen laitosneuvosto, johon henkilökunnan lisäksi kuului kaksi ainejärjestö Kritiikin nimeämää opiskelijaedustajaa. Laitoskokouksissa käsiteltiin ennen kaikkea tutkintovaatimuksiin ja opetustarpeisiin liittyviä kysymyksiä. Tämä tarkoitti muun muassa kurssimaisuuden lisäämistä. Se auttoi opiskelijoita saamaan nopeammin ”juonesta kiinni” ja edisti samalla vuosikurssiyhteisöjen tiivistymistä.

Tutkimuksen saralla uudet professorit panivat alulle laajoja tutkimusprojekteja, kuten lehdistöhistorian, käsityöläistutkimuksen ja urheiluhistorian projektit. Päiviö Tommilan johdolla perustettiin myös Turun Yliopiston kylätutkimusryhmä, jossa Suomen historian lisäksi olivat mukana kansatiede, maantiede, sosiologia ja folkloristiikka. Näiden hankkeiden piiristä järjestyi monille varttuneemmille opiskelijoille työmahdollisuuksia tutkimusapulaisina. Projektit poikivat myös gradujen aiheita, joiden toteuttamista helpotti projektin piirissä toimineiden opettajien ja opiskelijoiden muodostama tukiverkko.

Suomen historian laitos kasvoi ja tiivistyi yhteisönä 1970-luvun alkuvuosina nopeaa tahtia, mutta samalla se paisui yli äyräidensä. Viranhaltijoita, näiden ajoittaisia viransijaisia, projektitutkijoita oli ajan oloon jokseenkin mahdoton sovittaa Hämeenkatu 1:n viiteen pieneen huoneeseen. Muutto uuteen laitosrakennukseen Jusleniaan (Henrikinkatu 2) 1970-luvun puolivälissä tuntui kaikkien toiveiden täyttymykseltä.

Tilat oli jo lähtökohtaisesti suunniteltu käyttäjien tarpeisiin. Henkilökunnan työhuoneiden ja kokoelmatilojen lisäksi oli työtiloja projektitutkijoille ja graduvaiheen opiskelijoille. Samassa yhteydessä sijaitsivat myös oppiaineen oma harjoitushuone sekä kaikkien historia-aineiden seminaarikirjastot opiskelijoille tarkoitettuine lukupaikkoineen. Laitoksen keskeisimpiä tiloja olivat kuitenkin edelleen kanslia ja erityisesti kahvihuone.

Näin 1960-luvulta lähtien kasvanut henkilökunnan ja opiskelijoiden muodostama yhteisö Suomen historian laitos/oppiaine, sai myös fyysisesti otolliset puitteet. Oppiaine saavutti näin ”laitostumisen” – positiivisessa mielessä – kypsän vaiheen, ja on sittemmin säilynyt likimain samoilla perustoilla läpi erinäisten tutkinnon- ja hallinnonuudistusten.

Viime vuosien kehitys on kuitenkin pannut pohtimaan, miten näiden yhteisöjen käy jatkossa. Korona sinänsä on ollut omiaan korostamaan ja huomaamaan yhteisöllisyyden merkitystä työ- ja opiskeluelämässä. Mutta samaan aikaan on ilmassa myös tekijöitä, jotka terveen yhteisöllisyyden näkökulmasta ovat vähintään kysymyksiä herättäviä. Miten oppiaineyhteisön, vallankin humanistisen, käy etäilyn, laskennallisten tulospaineiden, tilojen tehokäytön ja kvarttaaliajattelun pyörteissä?

Veikko Laakso

Kirjoittaja on Suomen historian emerituslehtori.