(Kuva: Pixabay)
Pojat kaipaavat kuuntelevaa korvaa, huomiota, ymmärrystä ja hyviä esikuvia. Näihin tarpeisiin vastaavat niin parhaillaan joukkorahoitusta keräävä Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) -kirja (Into-kustannus) kuin Väestöliiton ja Weecos.com:n Kuule mua! -kampanja. Yhteiskunnassa tunnutaan olevan havahduttu siihen, että pojat tarvitsevat huomiotamme. Historiantutkimuksen ja erityisesti sukupuolihistorian piirissä pojat ovat kuitenkin edelleen jääneet vähälle huomiolle.
Sukupuolihistorian ja naishistorian tutkimuksesta on tullut Suomessa ja Pohjoismaissa historiantutkimuksen valtavirtaa. Tämä on tapahtunut hyvin nopeasti, sillä vielä 1980-luvulla historiaa sukupuol(t)en näkökulmasta tarkastelleet tutkijat olivat vähemmistössä.
Sukupuolihistoriantutkijat ovatkin tehneet hartiavoimin töitä hankkiakseen tutkimussuuntaukselle sen aseman, joka sillä nykyään on. Sukupuolihistoria kattaa katsantokannat kaikkien sukupuolten näkökulmista, mutta usein se edelleen käytännössä tarkoittaa aikuisten naisten historian tutkimista. Tällöin marginaaliin jäävät niin tytöt, pojat, miehet kuin muunsukupuoliset henkilöt.
Esimerkiksi kesäkuussa 2018 järjestetyillä pohjoismaisilla sukupuolihistoriantutkimuksen päivillä olivat muunsukupuolisia, tyttöjä, poikia tai miehiä käsitteleviä papereita vähän suurimman osan esitelmistä keskittyessä naisten historiaan. Suomessa toimii kuitenkin Suomen miestutkimuksen seura, joka järjesti VI valtakunnalliset miestutkimuksen päivät Jyväskylässä elokuussa 2018. Päiville osallistui myös historiantutkijoita ja heidän esitelmänsä keskittyivät pääasiassa aikuisiin miehiin. Pojista esitelmöivät täälläkin harvat. Näyttäisi myös siltä, että marraskuussa järjestettävillä Sukupuolentutkimuksen päivillä miehiin ja poikiin liittyvät esitelmät ovat jälleen vähemmistössä.
Poika ja tyttö puhaltavat kuplia, Cornelis Henricus van Meurs after Netscher, 1720-1730 (Kuva: Rijksmuseum, Amsterdam)
Tämä on varsin ymmärrettävää, olivathan naiset pimennossa historiantutkimuksen kohteina lähes 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan asti ja edelleen naisten historiassa on valtavasti tutkittavaa. Samaan aikaan naishistorian kanssa on kuitenkin kehittynyt mieshistoriallinen tutkimus. Kyseessä on ala, joka tarkastelee miesten historiaa nimenomaan sukupuolen näkökulmasta. Tarkoituksena ei ole nostaa esiin jälleen kerran historian suurmiehiä kuten on tehty niin kauan kuin historiaa on kirjoitettu, vaan perehtyä siihen, miten sukupuoli vaikutti erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa eläneiden miesten elämään menneinä aikoina.
Useat miestenhistoriantutkijat ovat tarkastelleet erilaisia maskuliinisuuksia ja niiden rakentumista sekä näiden maskuliinisuuksien hierarkkisuutta. Historioitsijat ovat kommentoineet ja soveltaneet australialaisen sosiologin Raewyn Connellin teoriaa hiearkkisesta maskuliinisuudesta. Tällöin on usein tarkasteltu sitä, millaisia maskuliinisuuksia menneisyyden yhteiskunnissa on tuotettu ja miten näitä maskuliinisuuksia on haastettu. Tällöin tarkastelun kohteena ovat olleet esimerkiksi armeija, hallintokoneistot ja yliopistot, jotka ovat olleet lähes yksinomaan miesten toiminta-areenoita.
Connellin teorian hyödyntäneitä tutkimuksia on kuitenkin kritisoitu siitä, että teoria luo liian staattisen kuvan patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Maskuliinisuuksia ja hierarkkisia organisaatioita tarkasteltaessa on usein myös unohdettu miesten arkinen elämä. Naishistoriassa on jo pitkään tarkasteltu naisten erilaista toimijuutta menneisyydessä, sitä mitä mahdollisuuksia heillä oli vaikuttaa elämäänsä ja toimia osana yhteisöjään sekä perheitään.
Samat näkökulmat tulisi ulottaa myös miesten historian tutkimiseen, sillä vaikka patriarkaalisessa järjestelmässä mies on lähtökohtaisesti valtion ja perheen pää, eivät miehet suinkaan eläneet koko elämäänsä määräävässä asemassa, eivätkä kaikki saavuttaneet tällaista määräävä asemaa elinaikanaan, vaan elivät samanlaisessa alisteisessa asemassa suhteessa yhteisönsä jäseniin – myös naisiin – kuin naisetkin. Esimerkki tällaisessa asemassa eläneistä miehistä olivat lapsuutta ja teinivuosiaan eläneet pojat.
Pienen pojan muotokuva, Jacob Willemsz. Delff (I), 1588 (Kuva: Rijksmuseum, Amsterdam)
Suomalaisista tutkijoista lapsuuden historiasta ovat kirjoittaneet muun muassa Marjatta Rahikainen ja Jenni Kuuliala sekä Sari Katajala-Peltomaa ja Ville Vuolanto teoksessaan Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla (Gaudeamus 2013). Poikien historiaa on kuitenkin tutkittu Suomessa vähän. Koulutuksen historiaa ja erityisesti aatelia koskevassa tutkimuksessa teemaa on sivuttu, mutta näissäkään teoksissa ei ole juuri keskitytty nimenomaan poikien elämään poikina. Olisi tärkeää tarkastella millaisia reunaehtoja poikien elämälle on menneisyydessä asetettu ja esimerkiksi sitä, mikä katsottiin poikien kohdalla hyväksyttäväksi käytökseksi.
Tänä syksynä ilmestyi ensimmäinen suomalainen poikatutkimusta esittelevä kokoomateos Poikatutkimus (Vastapaino 2018). Teoksessa Ilana Aalto, Lauri Julkunen ja Timo Harrikari tarkastelevat poikien historiaa 1900-luvulla. Tätä varhemmat ajat loistavat teoksessa harmillisesti poissaolollaan todennäköisesti siksi, että suomalaiset historioitsijat eivät ole vielä tarttuneet aiheeseen. Olisikin tärkeää perehtyä siihen, mistä nousevat ne mallit, jotka tällä hetkellä koetaan pojille sopiviksi tavoiksi käyttäytyä. Mediassa on tuotu esiin, kuinka edelleen ajattelemme, että koska pojat ovat poikia, heidän olemiseensa kuuluu tietty fyysisyys ja voiman käyttö, rationaalisuus tunteellisuuden sijaan. Voisiko menneisyydestä löytyä toisenlaisia malleja poikana elämiselle? Olisi aika nostaa pojat historian hämärästä ja tarkastella myös heidän historiaansa pitkällä aikavälillä.
Mari Välimäki
yliopisto-opettaja (ma.) ja tohtorikoulutettava, joka tutkii nuorten, Turussa 1600-luvulla eläneiden miesten historiaa
* Tekstiä muokattu 3.10.2018 klo 15.34: lisätty Jenni Kuulialan nimi toiseksi viimeiseen tekstikappaleeseen.
* Tekstiä muokattu 4.10.2018 klo 9.15: lisätty maininta Miestutkimuspäivistä.
