Suomalaiset ovat kesäkansaa, usein sanotaan. Erityisesti mökkeily, grillaus ja veneily ovat lukuisten suomalaisten suosiossa ja näihin uhrataan paljon aikaa ja rahaa. Näiden juuret ovat 1800-luvun jälkipuoliskon porvarillisessa vapaa-ajan kulttuurissa, jossa kesät vietettiin kaupungin ulkopuolella sijainneessa huvilassa seurustellen ja nauttien erilaisista sosiaalisista aktiviteeteista. Kyse oli aluksi eliitin huvista, joka hiljalleen levisi ja muokkaantui osaksi valtakulttuuria.

Erinomainen esimerkki eliitin huvilakulttuurista ovat Ruissalon pitsihuvilat, joita ryhdyttiin rakentamaan 1850-luvulta alkaen. Niistä tuli nopeasti varsin suosittuja ja vapaat tontit vietiin käsistä. Suomalainen kesäsesonki on kuitenkin vanhempi ilmiö kuin mitä pelkästään 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun huvilakulttuuri antaa ymmärtää.

Suomalaisilla säätyläisillä riitti 1800-luvun alussa ohjelmaa kesäisin, vaikka kaupunkien tanssiais- ja seurustelusesonki oli päättynyt kevään aikana. Monet viettivät kesänsä omassa sukukartanossaan tehden vierailuja ystävien ja tuttavaperheiden tiloille seurustelemaan ja aikaa kuluttamaan. Kartanon hoito vei toki myös isännän ja emännän aikaa, mutta sitä riitti myös muuhun. Kesäisin uitiin, ratsastettiin ja vietettiin aikaa puutarhassa, jonka merkitys kasvoi osana porvarillista seurallisuuden kulttuuria.

Monet varakkaammat suomalaiset tekivät 1800-luvun alkupuolella myös matkoja ulkomaille. Tukholma oli edelleen tärkeä matkakohde, josta säätyläiset hakivat viimeisimmän muodin virtauksia, vaatteita ja kankaita, lääkehoitoja, musiikkinuotteja ja tanssiohjeita sekä erilaisia kulutustuotteita, joita ei Suomesta välttämättä saanut. Tavallista oli, että Tukholmasta jatkettiin matkaa joko johonkin Ruotsin kylpylöistä tai pidemmälle Manner-Eurooppaan Tanskaan, Saksaan ja Ranskaan. Myös suomalaiset kylpylät olivat säätyläisten vierailulistalla, mutta niissä vietettiin kerrallaan paljon vähemmän aikaa kuin ulkomaisissa vesihoidoissa.

Eräs kotimainen kesänviettokohde oli Rauman kylpylaitos, joka perustettiin vuonna 1821 paikallisen terveyslähteen yhteyteen. Kaivoveden juomisen rinnalle tulivat kylpylän perustamisen myötä aikakauden modernit vesihoitotoimenpiteet, joiden takana olivat erityisesti kylpylän aktiivinen perustajakaksikko, arkkiatri Gabriel von Bonsdorff ja Turun akatemian lääkäri Johan Fredrik Fåhrée. Heidän johdollaan perustettiin yhtiö, joka keräsi sijoituspääomansa raumalaisten liikemiesten avulla.

Kylpylän tarkoitus oli houkutella niin alueen säätyläisiä kuin matkustajiakin. Kylpylä tarjosi asiakkailleen tavallisia kylpyjä, virtaavan veden kylpyjä, suihkuja sekä höyry-, suola- ja rikkihoitoja, joilla oli tarkoitus erottua perinteisestä kaivohuonetoiminnasta ja terveellisenä pidetyn lähdeveden juomisesta. Toki myös Raumalla juotiin mineraalivettä ja sitä varten oli hankittu erillinen hiilihapotuskone. Kylpylä tarjosi myös lounasta ja päivällistä noutopöydästä.

Terveyden hoidattamisen rinnalla oli yhtä tärkeää kylpylän mahdollistama sosiaalinen ulottuvuus. Kylpyläelämä oli osa porvarillista seurallisuuden kulttuuria, joka arvosti kohteliasta ja eleganttia seurustelua, hillittyä keskustelua ja erilaisia seurustelun ohella toteutettuja harrastuksia. Kylpyläolosuhteissa etenkin tanssiminen ja seurapelien pelaaminen olivat suosittuja ajanvietteitä, joiden katsottiin myös edesauttavan yksilön terveyttä. Rauman kylpylän alueelle oli rakennettu myös keilarata, mikä viihdytti säätyläisiä erityisesti 1800-luvun alkupuolella.

Rauman kylpylaitos oli auki kesäisin ja jo ensimmäisenä kesänä se täyttyi vieraista. Vuodelta 1821 säilyneen kävijäkirjan mukaan heinä- ja elokuussa kylpylässä tehtiin noin viisisataa vierailukertaa. Etenkin Aminoffin, Rotkirchin ja von Kothenin aatelissukujen naiset asioivat ahkerasti kylpylässä sen ensimmäisenä toimintavuonna, ja ylipäänsä se näyttää olleen – niin naimisissa olevien kuin naimattomien – naisten suosiossa. Vierailijakatalogista löytyy myös niin upseereita, oikeusoppineita, akatemian oppineita, pastoreita kuin porvaristoakin, joten eliitti oli laajasti edustettuna vierailijoiden joukossa.

Kovin paljoa vieraita tiloihin tuskin olisi mahtunutkaan, sillä huoneet rakennukset olivat pieniä ja kykenivät ottamaan vastaan vain tietyn määrän vieraita kerralla. Yöpymisiä kylpylä ei mahdollistanut, joten tehdyt vierailut olivat kaikki päiväkäyntejä. Kylpylän toiminta-ajatuksena oli kuitenkin selkeästi houkutella turisteja, ei pelkästään raumalaisia viettämään aikaa laitoksessa.

Kylpylän sesonki oli Suomessa lopulta kovin lyhyt. Kausi alkoi kesäkuussa ja päättyi jo elokuun lopulla, kun ilmat alkoivat kylmentyä. Monilla säätyläisillä on kiire tiloillaan etenkin keväällä ja syksyllä, jolloin kylvöihin liittyneet työt pitivät heidät poissa seurapiiririennoista, vaikka palkollinen väki fyysisen työn hoitikin. Keskikesällä aikaa riitti enemmän huvitteluun ja porvarillisen elämäntavan ylläpitoon.

Yksi houkutuksista oli puistoalueen luominen kylpylän yhteyteen. Säätyläiset tekivät mielellään promenadeja eli urbaaniin miljööseen toteutettuja kävelyitä, joissa näyttäytymisellä ja nähdyksi tulemisella oli yhtä suuri merkitys kuin itse liikkumisella. Raumalla kylpylä teki kaupungin kanssa yhteistyötä mahdollistaakseen ratsastus- ja souturetket kylpyjen oheisohjelmaksi, millä houkuteltiin myös turisteja vierailulle.

Rauman kylpylän kulta-aikaa vietettiin 1820-luvulla ja jo 1840-luvulle tultaessa toiminta oli muuttunut heikosti kannattavaksi. Kylpylä ajettiin alas seuraavalla vuosikymmenellä, vaikka koko 1800-luku oli kylpylöiden ja niiden tarjoamien vesihoitojen sekä porvarillisten seurustelumahdollisuuksien luvattua aikaa.

Topi Artukka

Kirjoittaja on Suomen 1800-luvun seurallisuuden ja säätyläisten historiaan erikoistunut tutkijatohtori. Rauman kylpylaitosta koskevaa tutkimusta on tehty Turun yliopistosäätiön myöntämällä apurahalla.

Lähteet

Rauman kylpylaitoksen arkisto, Rauman maistraatin arkisto, Kansallisarkisto Turku

Åbo Tidningar

Heikkinen, Antero: Terveyden ja ilon tähden. SHS, Helsinki 1991.

Suvikumpu, Liisa: Suomalaiset kylpylät. SKS, Helsinki 2014.