Taloushistoriassa on perinteisesti tutkittu tavaroiden tuontia ja vientiä, eli kiinnostuksen kohteena ovat suuret volyymit. Olen väitöskirjastani asti käyttänyt puutavaraa ulkomaille vieneen Hackman & Co:n arkistoa, pääasiassa kirjeitä ja tiliaineistoa, josta aiemmat tutkijasukupolvet ovat muun muassa laskeneet yrityksen vientimääriä. 

Olen pohtinut miten ajatusta esineiden ja materian toimijuudesta voisi soveltaa puutavaran liikkeisiin. Arkeologian professori Visa Immonen kirjoitti vuonna 2016 Historiallisen aikakauskirjan artikkelissaan siitä, miten esinebiografisen tutkimuksen avulla voidaan tarkastella sosiaalisia todellisuuksia, esineiden elinkaaria ja liikkeitä. Jäin pohtimaan voisiko sahatavaran kaltaisen bulkkitavaran kohdalla käyttää esinebiografian lähestymistapoja ja onko sahatavara ylipäänsä esine, vai vain jotain, josta myöhemmin tulee esine, tavara tai rakennus? Samaan aikaan olen seurannut Immosen ja hänen tiiminsä työskentelyä Muutoksen veistäjät -hankkeen parissa. Jos kerran keskiajan ja varhaisen uuden ajan puuesineistä pystytään jäljittämään niiden alkuperää, valmistustapoja ja -paikkoja ja tekijöitä, niin eikö tämä onnistuisi nuoremmillakin puuesineillä? Ja mitä sitten tapahtuisi, ellei käytössä olisikaan esineitä, vaan niistä kirjoitettua tekstiä? Kuten arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen väitöskirjassaan Teksteistä rakennettu kaupunki: julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 osoitti, voidaan menneisyyden rakennettua ympäristöä ikään kuin rakentaa uudelleen säilyneiden tekstien avulla.

Nämä pohdinnat mielessäni törmäsin Hackman & Co:n kirjekopioita lukiessani tammikuussa 1798 päivättyyn kirjeeseen, jossa keskusteltiin hampurilaisen J. Keetman & Co:n kanssa Englantiin tehdyistä puutavarakaupoista. Tällaisia kirjeitä on kyseisen kauppahuoneen arkistossa tuhansia. Ajattelin kuitenkin huvikseni katsoa, mitä Google löytäisi kirjeessä mainitusta Andrew Hollingworthista, jonka asuinpaikaksi mainittiin Hull Iso-Britanniassa. Nyt kuvatun kaltaisia tapahtuma- ja henkilöketjuja voisi näistä kirjeistä löytää lukuisia ja samalla voisi paljastua rakennetun Euroopan historiaa. 

Nykyaikainen digitaalinen verkossa oleva aineisto tarjoaa monia vastauksia, joita vain parikymmentä vuotta sitten ei vielä ollut saatavilla. Digitaalisen luettelon mukaan Hullin kaupunginarkistossa on yksi nippu Andrew Hollingworthin vastaanottamia kirjeitä vuosilta 1795–98, joten on mahdollista, että tämä Johan Friedrich Hackmanin lähettämä alkuperäinen kirje löytyy tuolta arkistosta.

Hollingworthin perässä seikkalin Sheffieldin kaupunginarkiston luetteloon, jossa Royal Infirmiaryn arkistokokoelmasta löytyy Wray ja Hollingworth nimisten, Hullista kotoisin olevien puutavarakauppiaiden kirje tohtori Brownelle vuodelta 1793. Tehtyäni lisää verkkohakuja löysin tiedon, että Browne oli lääkäri, joka edesauttoi rakennuttamaan Sheffieldiin Royal Infirmiary -sairaalaa. On siis todennäköistä, että sairaalaan rakennustyömaalla käytettiin sitä puutavaraa, jota Hollingworth laivasi Viipurista ja joka oli sahattu Hackmanin sahoilla.

Kaupankäynti vaati jo 1700-luvulla jonkinlaisia pankkitoimintoja, sillä rahaliikenne hoidettiin usein monimutkaisten vekseli- ja velkajärjestelyjen avulla. Kirjeessään Keetmanille Hampuriin, joka oli sikäläinen rahaliikenteen hoitaja, Hackman selvitti miten Hullissa puutavaralastin maksu tulisi hoitaa Thorntonin kautta. Tämä perhe oli erikoistunut Itämeren kauppaan ja suku toimi myös Pietarissa Thornton & Cayley -nimisen firman kautta. Thornton -suvun liiketoimista löytyy materiaalia useista arkistoista Englannissa, joten puutavaran ostajia ja sitä kautta mahdollisia loppusijoituspaikkoja suomalaisille lankuille ja parruille voisi löytyä näistä arkistoista. 

Tähän aikaan Hackman oli osakkaana sahassa, jota kirjeissä nimitetään Hiitolan sahaksi. Tämä saha oli Hiitolan- eli Kokkolanjoessa, joka laskee nykyisen Suomen puolelta Simpelejärvestä Laatokkaan. Puutavara oli siis sahattu jostain tämän järvialueen lähistöltä, todennäköisesti nykyisten Parikkalan, Rautjärven ja Ruokolahden alueilta, josta se oli kätevä uittaa jokea pitkin sahalle. Sahattu puutavara kuljetettiin lotjilla Laatokkaa pitkin Viipurin ulkosatamaan Uuraaseen, josta se laivattiin pääasiassa englantilaisilla laivoilla Englantiin, yleensä Hulliin, Lontooseen tai Liverpooliin.

Suomen päässä Hulliin laivattua puutavaraa oli järjestelemässä Carl Ki(e)lchen -niminen mies, joka oli eläköitynyt armeijan kapteeni. Koska Ki(e)lchen oleskeli Hiitolassa vain osa-aikaisesti, oli paikalla työnjohtaja Winter (todennäköisesti Savitaipaleen kirkkoherra Karl Winterin sukua) valvomassa sahaustyötä ja puutavaran kuljetusta. Ki(e)lechen toimi myös työnjohtajana Pyterlahden kivilouhoksella, josta louhittiin kiviä rannikon linnoitustöihin ja josta louhittiin myös maailman suurin monoliitti eli Aleksanterin pylväs, joka seisoo Pietarin palatsiaukiolla. On siis hyvin mahdollista, että samaisella Hiitolan sahalla sahatuista lankuista ja parruista tehtiin ne tukirakenteet, jotka tarvittiin monoliitin pystyttämiseen.

Hulliin puutavaran kuljetti Anna Maria -niminen laiva kipparinaan tanskalainen kapteeni Sven Christian Bundes. Hackmanin liikekumppani Viipurissa oli Johan Sigfrid Ignatius, joka toimi Tanskan konsulina. Side tanskalaisiin kauppiaisiin ja kapteeneihin oli hänen kauttaan ja Ignatius oleskeli Tanskassa useaan otteeseen. Viipurilaisten puutavarakauppiaiden etu Ruotsin puoleisen Suomen kollegoihin ja ruotsalaisiin verrattuna oli se, että heidän ei tarvinnut käyttää oman maan laivoja, vaan he saattoivat ostaa laivauksen keneltä halusivat. Tämä oli Venäjän keino edistää kauppaa ja poistaa kaupan esteitä. Vuonna 1797 Bundes purjehti Hullin lisäksi Espanjaan Cadiziin ja Lissaboniin Portugaliin. Menomatkalla Välimerelle Bundes koki pienen haaksirikon, jonka laivalle otettu vakuutus korvasi ainakin osittain. Vakuutus oli otettu amsterdamilaiselta laivanvakuuttajalta ja muutoinkin rahaliikennettä hoidettiin Amsterdamin kautta, joten tutkimuksen voisi myös ulottaa näihin verkostoihin.

Välimereltä Bundes otti lastiksi suolaa ja viinejä ja pysähtyi paluumatkalla Guernseyn saarella Englannin kanaalissa. Saaren satamasta St. Petersistä oli tuolloin tullut Atlantin ylittävän kaupan keskuksia Euroopassa. Ehkä osa viineistä purettiin siellä kuormasta ja laivaan otettiin kahvia ja tupakkaa, jota saarelle oli kuljetettu Amerikan mantereelta. Bundes ei kuitenkaan palannut suoraan Viipuriin, vaan meni Bergeniin, josta hän otti puutavaralastin Venetsiaan ennen kuin palasi seuraavana keväänä Viipuriin.

Vaikka en näissä pohdinnoissani pystynyt jäljittämään yksittäisen puunkappaleen reittiä, eikä se ollut tarkoituskaan, niin ottamalla tarkempaan tarkasteluun yksittäisiä laivalasteja ja toimijoita sekä yhdistämällä näitä toisiinsa olen onnistunut nostamaan esille uudenlaisia näkökulmia menneisyyteen. Emme ole esimerkiksi ajatelleet, että englantilaisen sairaalan rakenteissa voi yhä tänäkin päivänä olla puutavaraa, joka on sahattu suomalaisista metsistä. Tutkimuksen toinen ulottuvuus ovat ihmisten väliset kontaktit, jotka paljastavat uutta tietoa menneisyydestä. Esimerkiksi nyt esille noussut Hollingworth paljasti ketjun, jossa päädyttiin Sheffieldiin rakennettuun sairaalaan samaan tapaan kuin Ki(e)lchenin toiminnan tutkiminen nosti esille, miten Suomesta sahattu puutavara mahdollisesti päätyi Pyterlahteen tai Pietarin rakennustyömaille.

Kaikki edellä mainitut nimet nousevat esille myös viime aikoina puhuttaneen siirtomaa- ja kolonialismikeskustelun myötä, sillä 1700-luvun lopun maailmankauppa kietoi yhteen niin Afrikan orjakaupan kuin Itämeren puutavaran. Sama laiva, joka nouti puutavaralastin Viipurista, saattoi seuraavaksi kuljettaa siirtomaista tuotua ja orjatyövoimalla tuotettua tupakkaa, kahvia ja sokeria. Rikkaat englantilaiskauppiaat, joiden varallisuus perustui siirtomaakauppaan, rakennuttivat maaseutukartanoitaan, joiden rakennusmateriaaliksi mänty- ja koivulankut kelpasivat ja joita oli helppo saada Hullista tai Liverpoolista. Samoissa kirjeaineistoissa, joita edellä käytin, käy Hackman keskustelua puutavarakaupasta muun muassa orjakauppaan aktiivisesti osallistuneiden laivanvarustajien Wicksted(t) & W(h)alleyn kanssa.

Loppujen lopuksi itäsuomalainen talonpoika oli vain noin kolmen-neljän ihmiskontaktin muodostaman ketjun päässä orjakauppiaasta: sahan työnjohtaja Winter, välittäjä Ki(e)lchen, tukkukauppias Hackman ja liverpoolilainen kauppias-laivanvarustaja, joka myi ja osti siirtomaiden tavaroita ja ihmisiä. Materian ja ihmisten historian yhteen kietoutuminen, jota Immonenkin artikkelissaan huomioi, voi tehdä näkyväksi menneisyydestä sellaista, mitä ei aiemmin ole huomattu. Uskon, että tulevaisuudessa, kun yhä enemmän arkistoaineistoja siirretään verkkoon, tällainen verkostoja ja ylirajaista liikkuvuutta tarkasteleva tutkimus lisääntyy tai ainakin helpottuu. Aiemmin tässäkin kirjoituksessa mainitut yhteydet olisivat vaatineet matkustamista ja vierailuja useissa arkistoissa, joiden sisällöt olisi paljastuneet vasta paikan päällä. Nyt ne olivat menneisyyteen salapoliisin asenteella suhtautuvan tutkijan löydettävissä yhden iltapäivän aikana. 

Lue lisää:

Robert J. Bennett, The Voice of Liverpool Business: The First Chamber of Commerce and the Atlantic Economy. Liverpool Chamber of Commerce, Liverpool 2010. 

Gordon Jackson, Trade and Shipping of Eighteenth-Century Hull. East Yorkshire Local History Society 1975. 

Visa Immonen, Sotkuinen aineellisuus – Menneisyyden merkityksistä ja ihmiskeskeisyydestä esineiden ajallisuuteen. Historiallinen Aikakauskirja 2/201, 190–200. 

Yrjö Kaukiainen, Punaiset pilarit – Suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa. SKS Helsinki 2016.

Markku Kuisma, Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920. SKS Helsinki 2006 (1993).

David Pope, The Wealth and Social Aspiration of Liverpool’s Slave Merchants of the Second Half of the Eighteenth Century. Teoksessa David Richardson, Suzanne Schwarz and Anthony Tibbles (eds.), Liverpool and Transatlantic Slavery. Liverpool University Press, National Museums Liverpool, Historic Society of Lancashire and Cheshire, 2007, 164–226.

Panu Savolainen, Teksteistä rakennettu kaupunki: julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Sigillum Turku 2017.

The timber industry in Hull. Paul Gibson’s Hull and East Yorkshire History verkkosivu http://paul-gibson.com/trade-and-industry/the-timber-industry.php (luettu 24.11.2020)