”Tadaa…teit sen!” Tämä on Kritiikki ry:n tervehdys sinulle uusi opiskelija. Kritiikki merkitsee opiskelijoiden keskuudessa kaikkea hauskaa, matkoja, retkiä, illanviettoja, bileitä jne. Turussa sinua odottaa aivan uusi maailma viehätyksineen ja kauhuineen. Opiskelijaelämä on ainutlaatuinen elämänvaihe ja siitä kannattaa ottaa ilo irti”
Näin tervehti kirje elokuussa vuonna 1989 pohjoissatakuntalaista tulevaa historianopiskelijaa. Tutorit ottivat uudet piltit vastaan ja johdattivat niin nykyiseen kuin menneeseen Turkuun. Tallessa on ensimmäisiltä opiskeluvuosilta monenlaista jäämistöä, kuten esimerkiksi TYY:n 70-vuotijuhlien tanssikortti, S-HO osakunnan beaanikortti, humanistien sininen opintosuorituskirja ja muun muassa lehtileikkeitä Helsingin opintotukimielenosoituksesta. Tietokoneet olivat vasta tuloillaan, joten ainakin 3–4 vuoden ajan tenteistä haettiin suoritusmerkinnät tentaattorilta kädet hikisinä.
Juslenian käytävä, harjoitushuone, (seminaarihuoneen kotoisa nimitys), seminaarikirjasto ja iloisen räikeät 70-luvun värit tulivat tutuksi. Eero Kuparisen natsi-Saksa luennot keräsivät salit täyteen, kuin myös Jussi T. Lappalaisen sotahistoriakurssit, joissa luennot alkoivat eri joukko-osastojen marssimusiikilla. Veikko Laakson Suomen historian peruskurssin luennot olivat myös luentojen aatelistoa, ja saivat itseni kiinnostumaan nimenomaan Suomen vanhemmasta historiasta. Historia olikin 1990-luvulla melko suosittu hakukohde. Nykyään oppilaille puhuessa historianopiskelusta ammattina, saattaa luokassa olla yksi, jonka silmät välähtävät kiinnostuksesta, mutta opettajan ammatista ei juuri haaveilla.
Kritiikki – historianopiskelijan paras ystävä tarjosi turvallisen kotisataman, erityisesti opiskelujen alkuvaiheessa vuoden 1991 puheenjohtajakautta myöden. Ystäväpiiri tuli pitkälti Kritiikin myötä. Samana vuonna syntyi yhteenliittymä Kritiikin wanat ämät, jonka kanssa pidetään tiivistä yhteyttä yhä edelleen, 30 vuoden jälkeen.
Juhlarintamalla siirryttiin vähitellen kohti iltapuku – vanhat tanssit – sitsit -henkeä, jota vanhemmat opiskelijat jaksoivat hämmästellä. Kun aikaisemmin oli vuosijuhliin tultu arkisemmin villapaitalinjalla, alettiin nyt hienostelemaan pitkissä iltapuvuissa. Sitsit tulivat vähän myöhemmin. Muistan jo vanhempana opiskelijana vuoden 1995 HOL seminaarin Turussa, jossa Akademin kleiolaiset opettivat meille ensimmäisen kerran juomalauluperinnettä. Luonnollisesti olimme silloin Turun ruotsalaisuuden keskeisessä biletilassa Gillesgårdenilla.
Kritiikin aikaisempien vuosikymmenten poliittisuus ei enää näytellyt suurta roolia. 1990-luku oli opiskelijapolitiikassa ”annetaan kaikkien kukkien kukkia” -tyylistä suvaitsevaisuutta ja ainakin puoluepoliittisuus oli hyvin kaukana. Opiskelijat olivat vuoden 1991 laman alkamisen jälkeen yhtä köyhiä ja opintorahalla sinnitteleviä – lainaa ei juuri uskallettu hankkia markkinakorkojen jälkeen, ja inflaatiokaan ei enää ”syönyt lainoja”. Ennen lamaa – aivan vuosikymmenen alun nousukaudella – pääsimme vielä Budapestiin (1990) ja Prahaan (1991) ihmettelemään murentuvaa ”Itä-Blokkia”
Samainen muistojen aarrearkku paljastaa, että olin opiskelijajäsenenä koulutusohjelma-työryhmässä 2-vuotiskaudella v.1991 alkaen. Eräässä kokouksessa ilmoittamani ajatus sille, että kulttuurihistorian pääaineopiskelijoiden tulisi myös päästä opettajan-koulutukseen, ei miellyttänyt kaikkia professorijäseniä. Kokouksen jälkeen kulttuurihistorian professori Keijo Virtanen tuli kiittelemään kannanotosta, ja muutaman vuoden kuluttua tämäkin vääryys korjattiin. Opettajankoulutukseen oli siihen asti päässyt vain Suomen ja yleisen historian opiskelijat, ja sittemmin myös kulttuurihistorian opiskelijat.
Pro- ja graduseminaarista lähtien olin Jussi T. Lappalaisen oppilas. Kun gradun tekeminen tökki, ei tarvinnut mennä kuin seminaarikirjastoon, ja Jussin löydettyä oppilaansa tokaisi ”Kuis männöö”? Aina oli ohjaajalla aikaa keskustella, ja olla kiinnostunut. Tämä jatkui eläkkeelle jäämisen jälkeenkin, aina vuoteen 2009 asti, kun väittelin tohtoriksi. Ohjaajaksi, mutta samalla hyväksi ystäväksi, en olisi voinut saada parempaa mentoria.
Yritin jatkaa itse samaa työskennellessäni oppiaineessa vuosina 1998–2017. ”Olla kiinnostunut yksittäisestä opiskelijasta ja hänen hyvinvoinnistaan” oli johtoajatukseni assistenttina, yliopisto-opettajana ja tutkijatohtorina. Olin mukana kehittämässä koko yliopiston opintojen ohjausta eli opettajatutorointia. Henkilökohtaiset hyvät suhteet kritiikkiläisten kanssa olivat ensiarvoisen tärkeä asia. Pikkumustassa laulukirjassa on eräs civis kirjoittanut 23.9.2011: ”Kiitos loistavasta ideasta, jonka ansiosta syksyllä 2011 järjestettiin loistavat juhlat” – eli ensimmäiset, vaan ei viimeiset ”laitossitsit”. Henkilökunnan ja opiskelijoiden välinen suhde historian laitoksella on aina ollut hyvä ja sitä on tärkeä vaalia.
Suvianna Seppälä
FT, historiantutkija
ja peruskoulun
opinto-ohjauksen lehtori
