Suomi juostiin maailmankartalle Tukholman olympialaisissa vuonna 1912, kun Hannes Kolehmainen voitti Suomen kaikkien aikojen ensimmäiset yleisurheilun olympiakultamitalit 10 000 ja 5 000 metrin juoksuissa. Kolmannen kultansa Kolehmainen sai hieman eksoottisemmassa lajissa, eli maastojuoksussa, joka vielä 1900-luvun alussa oli erittäin suosittu olympialaji.

Maastojuoksun historia juontaa juurensa 1800-luvun alkupuoliskon Englantiin. Alun perin kyse ei ollut niinkään kilpailusta, vaan yläluokan nuorten miesten kouluttamisesta ketun metsästykseen. Metsästyksen kohteena ei kuitenkaan ollut kettu, vaan kaksi paperista ketun kuvaa kantavaa juoksijaa, jota koko muu metsästysseurue yritti ottaa kiinni. ”Hare and hound” tai ”paper chase” -kisailut saivat pian kuitenkin uuden merkityksen, kun Lontoon alueen yksityiskoulut ryhtyivät mittelemään voimiaan maastojuoksun parissa.

Siitä miten maastojuoksu rantautui Suomeen ei ole tietoa, mutta eräs ensimmäisistä kosketuksista on tullut yllättävästä suunnasta. Liikemiehille ei nimittäin Suomessa ollut tarjolla kaupallisen alan koulutusta ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Näin ollen valtaosa varakkaimmista, ulkomaankauppaa harjoittaneista kauppahuoneista lähetti oman jälkikasvunsa saamaan oppia ulkomailta. Sinne ei kuitenkaan lähdetty tekemään muodollisia koulututkintoja, vaan suorittamaan monivuotista ja hyvin suunniteltua käytännön harjoittelua perheen liikekontaktien palveluksessa.

Eräs näistä ulkomailla oppinsa saaneista nuorukaisista oli porilainen Hugo Rosenlew (1862–1915), joka suoritti oppiaikansa perheen lontoolaisen liikekumppani John Gallatlyn palveluksessa. Vaikka harjoittelun pääpaino oli usein kielitaidon ja oman alan tietotaidon hankkimisessa, harjoittelu tutustutti Hugon myös englantilaisen yläluokan kulttuuriin ja elämänmenoon.

Hugo kirjoitti Lontoosta usein isälleen kirjeitä, joissa hän liikeasioiden ohessa kuvaili myös omaa arkeaan ja kokemiansa asioita. Näiden kokemusten joukossa oli myös uusia Suomessa tuntemattomia urheiluharrastuksia. Muun muassa vuoden 1882 toukokuussa Hugo kertoi isälleen, että hänestä on tullut innokas nurmitennikseksi (lawn-tennis) kutsutun pelin pelaaja. Vaikka hän pelasi sitä joka ilta klubilla, ei hän ollut siinä vielä kovin taitava. Tästä huolimatta tennis oli Hugon mielestä ”kovin kiinnostava ja terveellinen peli kun on ensin istunut koko päivän Lontoon konttorilla”.

Lokakuussa Hugo puolestaan kirjoitti harmissaan siitä, että tenniksen pelaaminen ei enää syksyn tulon myötä ollut mahdollista. Näin ollen hänen oli etsittävä itselleen uusi harrastus, jotta ”pysyi liikkeessä ja hyvässä fyysisessä kunnossa”. Pitkän etsimisen jälkeen hän päätti liittyä paikalliseen juoksukerhoon (springers klubb), joka järjesti lauantaisin lähialueella maastojuoksuharjoituksia. Juoksulenkit olivat noin 8–10 mailin matkoja, joiden taittamiseen kului maaston mukaan 1 ½ -2 tuntia. Ryhmää veti alueen hyvin tuntenut ”kapteeni”, joka Hugon mukaan oli myös koko joukon paras ja kokenein juoksija. Hugolle valkeni myös nopeasti, että kyse ei ollut nuorten miesten huviretkestä luonnon helmassa, vaan urheilusta, joka otettiin tosissaan.

”Olin eilen ensimmäistä kertaa mukana ja tuntui melko hankalalta pysyä muiden tahdissa, koska heillä on takanaan ja useamman vuosien harjoittelu. Ensimmäiset viisi mailia meni vielä hyvin, mutta sitten aloin väsyä ja lopulta minun oli pakko ryhtyä kävelemään ja keskeyttää harjoitus. Eräs seuran jäsenistä lähti mukaani näyttämään tietä takaisin. Klubille päästyäni olin niin väsynyt, että pääsin vain juuri ja juuri kävelemään.”

Kokemus ei näyttänyt lannistaneen Hugoa, sillä hän kertoi isälleen yrittävänsä seuraavana lauantaina uudelleen, ja lupasi samalla pärjäävänsä aiempaa paremmin. Samalla hän kertoi myös pohtineensa, miten Suomessa mahdettaisiin suhtautua paksuun villapaitaan, polviin saakka ulottuneisiin flanellihousuihin, lyhyisiin sukkiin ja gummitossuihin sonnustautuneisiin nuoriin miehiin, jotka hiki päässä kirmasivat peräkanaa pitkin peltoja ja niittyjä – luultavasti ihmiset eivät pitäisi heitä täysissä järjissään.

Juoksun ja ylipäänsä urheilun nopeasta suosiosta Suomessa kertoo kuitenkin se, että jo kolmekymmentä vuotta Hugon kirjeen kirjoittamisen jälkeen ”hymyilevästä Hanneksesta”, joka Tukholman maastojuoksukilpailussa ylitti ensimmäisenä maaliviivan, tuli 1900-luvun alun Suomessa kaikkien rakastama kansallissankari.

Jarkko Keskinen

Kirjoittaja on Suomen historian yliopisto-opettaja