Tutkijan leipä


Me kaikki yliopistolla työskentelevät olemme sidoksissa yliopiston ulkopuolelta haettavaan rahoitukseen. Tutkijoille se on elinehto, mutta myös vihreällä oksalla jo istuville eli vakinaisissa tehtävissä oleville asia on yhtä ajankohtainen. Rahoituksen hakeminen omalle tutkimusryhmälle on keskeinen osa työtehtäviä. Ongelma on kaikille tuttu: olipa rahoittaja kuka tahansa, kilpailu on kovaa ja vain pieni osa hakijoista saa rahoitusta. Jos kymmenestä hakijasta yksi voi riemuiten avata myönteisen rahoituspäätöksen, yhdeksän muun aika on mennyt enemmän tai vähemmän hukkaan.

Ongelma ei ole vähäinen. Suomen Akatemian hankehakemuksen laatiminen vie helposti kuukauden tai kaksi, mittava EU-hanke tätä selvästi enemmän. Hakemuksen ideointiin, kirjoittamiseen, tutkimusryhmän kokoamiseen ja budjetin laatimiseen käytetty aika on pois oman tutkimuksen tekemisestä. Voisi kuvitella, että vaikkapa laitoksen tasolla jää kirjoittamatta melkoinen määrä yliopiston kovasti peräänkuuluttamia referee-artikkeleita, kun työajasta merkittävä osa hupenee toistuviin rahoitushakemuksiin.

Tutkimuksen rahoitusjärjestelmä ei selvästikään ole säätynyt kohdilleen, mutta mikä avuksi? Ei ole realismia olettaa, että rahoitus ratkaisevasti kasvaisi. Rahasta tulee aina olemaan kilpailua, ja hyvä niin. Kilpailun painopistettä tulisi kuitenkin muuttaa raskaasta ennakkokarsinnasta enemmän jälkikäteiseen, toteutuneiden tulosten arviointiin perustuvaan käytäntöön. Kun nyt yliopistolaisten voimavarat valuvat uuvuttaviin hakemuksiin, olisi mielekkäämpää myöntää rahoitusta kevyemmällä menettelyllä, pienempinä määrinä ja arvioida myöhempää jatkorahoitusta tiukasti jo saaduilla rahoilla aikaansaatujen tulosten kautta.

 

Turun Yliopistosäätiö jakoi apurahoja keväällä 2004. Säätiöiden ohella humanistisen tutkimuksen suurimpia rahoittajia on Suomen Akatemia. Kuva: Turun yliopiston arkisto, kuvaaja Martti Valtonen.

Malli toimisi näin. Hakija voisi laatia omaa tai tutkimusryhmänsä rahoitusta varten hakemuksen, joka olisi muutaman sivun mittainen kuvaus hankkeesta ja jossa paino olisi tarkalla tulosten määrittelyllä: mitä artikkeleita kirjoitetaan, mille julkaisuille ja millä aikataululla. Suomen Akatemia ja muuta rahoittajat myöntäisivät tämän perusteella nykyistä pienempiä summia mutta suuremmalle joukolle. Jatkorahoituksen saaminen olisi puolestaan suoraan sidoksissa siihen, miten edellisen hankkeen tavoitteet ovat toteutuneet; nykyisinhän rahoittajat kiinnittävät tähän vain vähän huomiota. Ellei luvattuja tuloksia tule, hakijalta evättäisiin osallistuminen seuraavaan tai useampaan rahoitushakuun. Jos tulokset täyttyvät tai jopa ylittyvät, siitä voitaisiin palkita suurempana jatkorahoituksena.

Malli ei sovellu pitkäaikaista rahoitusta edellyttäviin väitöskirjoihin, mutta nopeampitempoiseen artikkelijulkaisemiseen kylläkin. Se ei ole aukoton, sillä epäilemättä joku onnistuisi saamaan rahoitusta heppoisin perustein. Jatkorahoituksen sitominen ennalta määriteltyihin, toteutuneisiin tuloksiin tekee siitä kuitenkin tehokkaan ja kannustavan. Mallilla on monta etua. Rahoittajat pääsevät helpommalla, jos tutkijoiden työn laadun arviointi ulkoistuu korkeatasoisten aikakauskirjojen toimituksille ja arvioitsijoille. Hakemusten arviointiin pienessä maassa helposti liittyvä sattumanvaraisuus ja läpinäkyvyyden puute vähenevät, mikäli arviointi perustuu aikakauskirjojen aidosti anonyymeihin arviointiprosesseihin ainakin silloin, kun julkaistaan laadukkaimmissa kansainvälisissä julkaisuissa. Ja ennen kaikkea: yliopistolaiset voivat tehdä sitä mitä heidän kuuluukin tehdä, eli tuottaa julkaisuja loputtoman rahan perässä juoksemisen sijaan.

 

Mika Kallioinen
Suomen historian yliopistonlehtori

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *