Tutkijan työtä pidetään usein yksinäisenä puurtamisena, joka kuvataan populaarikulttuurissa usein eksentristen ja joskus jopa sosiaalisesti rajoittuneiden nerojen työnä. Omakohtainen kokemukseni tutkijan työstä on jokseenkin päinvastainen. Tutkijajoukkoon mahtuu varmasti neroja, mutta harva kykenee työskentelemään ilman sosiaalisia kontakteja. Tutkimus syntyy useimmiten yhteistyössä, joka vaatii sosiaalisia taitoja ja kykyä toimia ryhmässä. Eli juuri niitä samoja taitoja, joita työelämässä yliopistojen ulkopuolellakin halutaan.

Vierailin marraskuun alkupuolella Cambridgen yliopistossa maahanmuuttoa ja sukupuolta käsittelevässä workshopissa. Työryhmän vetäjän tohtori Beatrice Zucca Micheletton olin tavannut Turussa seitsemisen vuotta sitten, kun olin aloitteleva tohtoriopiskelija. Tuolloin tapaamisemme liittyi monista eri maista ja yliopistoista koostuvan Gender in the European Town -tutkijaverkoston kirjahankkeeseen. Nyt Zucca Micheletto oli oman tutkimushankkeensa puitteissa kokoamassa eri tutkijoiden tutkimusartikkeleista koostuvaa kirjaa. Kirjoittajat – tai sellaiseksi kaavaillut – tapasivat Cambridgessa yliopiston post doc -keskuksen tiloissa. Käytimme kolme päivää siihen, että jokainen esitteli oman artikkeliaihionsa ja keskustelimme tulevan kirjan teemoista. Lopullisen päätöksen kirjaan mukaan kutsuttavista Zucca Micheletto sanoi tekevänsä kuultuaan kaikki esitelmät.

Kuva: Ulla Ijäs

Nykytekniikka mahdollistaisi yhteistyön ilman, että tutkijoiden tarvitsisi tavata kasvokkain. Toisinaan onkin herätetty keskustelua siitä, onko matkustaminen tarpeellista ja voitaisiko tutkimushankkeita edistää verkkosovellusten, sähköisten alustojen tai vaikkapa Skype-palaverien avulla. Pidän kuitenkin tärkeänä, että tutkimushankkeen jossain vaiheessa tutkijat tapaavat kasvokkain, etenkin, kun mukana on eri tieteenalojen ja kulttuurien edustajia. Kasvokkain tapahtuvassa viestinnässä väärinkäsitysten määrä vähenee ja muutaman päivän aikana saadaan yleensä hanketta edistettyä enemmän, kuin vaikkapa aikaeroista ja työrytmeistä kärsivissä sähköpostikeskusteluissa. Kun kaikki paikallaolijat olivat sitoutuneet käyttämään muutaman päivän yhteisen hankkeen parissa, voimme keskittyä tekemään ratkaisuja, joihin jokainen voi reagoida omassa tahdissaan.

Cambridgeen mukaan oli kutsuttu historiantutkijoita ja sosiologeja Euroopasta ja Yhdysvalloista. Tämä on jo toinen kirjaprojekti, jossa saan olla mukana yhdessä sosiologien kanssa. Monitieteiset tutkimusteemat, kuten maahanmuutto ja sukupuoli, tuntuvat nykyään olevan suosittuja sekä rahoittajien että yliopistojen johdon näkökulmista. Parhaassa tapauksessa monitieteiset tutkijayhteisöt saavatkin avattua uusia näkökulmia hankaliin aiheisiin, joihin ei löydy yksiselitteisiä vastauksia. Tiedeyhteisö ei siis rajoitu vain oman tieteenalan pariin, vaan on nykyään usein tieteenalojen rajat ylittävä.

Cambridgessa oli mielenkiintoista seurata myös eri kulttuuritaustaisten, kuten Karibian alueelta kotoisin olevien tai Yhdysvaltojen huippuyliopistoissa työskennelleiden tutkijoiden tapoja esittää ja tehdä tutkimustaan. Toisaalta monikulttuurisuus ja -tieteisyys edellyttävät tutkijoilta erilaista lähestymistapaa kuin ehkä mihin on tottunut: oma tutkimus on pystyttävä esittämään niin, että se avautuu myös toisista kulttuureista ja tieteenaloilta tuleville tutkijoille. Oman artikkeliaihioni kohdalla tämä tarkoitti sitä, että minun oli muistutettava kuulijoita valtiollisista ja poliittisista tapahtumista, jotka vaikuttivat 1700-luvun alun migraatiokehitykseen Itämeren alueella. Lisäksi havainnollistin ihmisten liikkumisen edellytyksiä myös kuvaamalla vuodenaikojen vaihtelua, joka ei välttämättä ole ollenkaan oleellista lämpimämmillä seuduilla.

Kuva: Ulla Ijäs

Tieteen sisäiseen laadunvarmistukseen kuuluu se, että tutkimustulokset asetetaan vertaisarvioitaviksi. Workshop voi olla osa tätä vertaisarviointiprosessia. Kun tutkija esittelee tutkimustuloksiaan muille saman alan asiantuntijoille, arvioivat he väistämättä käytettyjen aineistojen, metodien ja tulosten validiteettia. Joskus keskustelu saattaa olla tiukkasanaistakin. Tällä kertaa workshopin järjestäjällä ja julkaisuprojektin vetäjällä oli viimeinen sana, ja hän päätti, keiden artikkelit hän hyväksyy lopulliseen kokoelmaan workshopissa pidettyjen esitelmien perusteella. Kyky argumentoida selkeästi, tulosten uskottavuus, uutuusarvo ja tulevan julkaisun ”punainen lanka” ratkaisevat, mutta uskon, että jokainen julkaisun toimittajaksi ryhtyvä miettii myös sitä, miten tutkija kommunikoi, onko hän luotettava yhteistyökumppani ja kykeneekö hän noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä.

Workshopeihin osallistuminen ja yhteisten kirjaprojektien parissa työskentely on tiedeyhteisön toimintaan osallistumista. Tutkimusjulkaisut eivät valmistuisi ilman yhteisön yhteistä panosta. Tutkimusjulkaisujen tuottaminen ei näy suoraan tutkijan kukkarossa. Tutkijantyössä artikkeleista ei makseta erillisiä korvauksia, vaikka Suomessa yliopistot niistä rahaa saavatkin, vaan kaikki tekevät työtä yhteisten päämäärien ja sisäisen motivaation ajamina. Sitoutuminen työhön ja motivaatio yhteisen päämäärän eteen ponnistelussa vaihtelee; välillä syynä voivat olla yksilölliset erot, välillä kulttuuri- tai tieteenalakohtaiset eroavaisuudet. Tutkijantyössä oppii luovimaan monitieteisissä ja -kulttuurisissa hankkeissa saaden taitoja, joista voi ehkä ammentaa myös yliopiston ulkopuolisessa työelämässä, jos urapolku sinne sattuu johdattamaan.

Itselleni tutkijantyössä parasta ja antoisinta on yhdessä tekeminen. Vaikka en olekaan supersosiaalinen, en usko, että pidemmän päälle pystyisin tuottamaan tieteellistä tutkimusta yksin. Vuorovaikutuksessa muiden tutkijoiden kanssa voin haastaa omia ajatuksiani ja tutkimustuloksiani sekä oppia uutta. Cambridgessa opin muun muassa japanilaisista prostituoiduista 1800-luvulla sekä saman vuosisadan kätilöistä Romaniassa. Toivottavasti sain myös osaltani jättää jonkinlaisen jäljen tiedeyhteisön toimintaan kertomalla liikkuvista ihmisistä ja naisten pakolaisuudesta Suuren Pohjan sodan aikana Itämeren pohjoisosissa. Seuraava vaihe onkin kirjoittaa esitelmäni perusteella tutkimusartikkeli, sillä kirjaprojektin vetäjä Beatrice halusi kutsua minut mukaan. Ehkä onnistuin tekemään jotain oikein tiedeyhteisön hyväksi ja yhteisen kirjahankkeen edistämiseksi.

Ulla Ijäs, FT, yliopisto-opettaja (ma), Suomen historia