Historiallisen demografian merkityksestä


Lähes kymmenen vuotta sitten, aloitellessani Suomen historian proseminaarityötäni, päädyin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti väestöhistoriallisten lähdeaineistojen pariin. Someron seurakunnan 1700-luvun kuolleiden luetteloiden kahlaamisesta seurasi innostus kuolinsyiden, tautien ja kuolleisuuden vaihteluiden tarkasteluun. Lisäksi huomasin pitäväni kovasti tilastoista, ja historiallisen demografian tutkimustraditio alkoi hiljalleen tulla tutuksi. Tämä oli yllättävää niin itselleni kuin muillekin, ja nyt väitöskirjatyön puoliväliin ehtineenä olen saanut vastata lukuisiin kysymyksiin siitä, miksi olen valinnut sellaisia aiheita ja metodeja, jotka saattavat helposti tuntua historioitsijoista hieman vierailta tai pitkäveteisiltä.

Nurmijärven seurakunnan kuolleiden luetteloa vuosilta 1710–1711. Oikealla ruttoepidemiaan menehtyneitä. Kuva Elina Maaniitty.

Vuosien kuluessa kiinnostukseni ja arvostukseni demografiaa kohtaan on jatkuvasti kasvanut, ja sillä on ollut suuri merkitys tutkijaidentiteetilleni ja tieteellisille tavoitteilleni. Koenkin itseni ajoittain enemmän historialliseksi demografiksi kuin historioitsijaksi. Väestöhistoria on avannut minulle sellaisia ajattelutapoja, jotka ovat muuttaneet merkittävästi suhtautumistani menneisyyteen ja sen tutkimiseen. Tähän pääseminen ei kuitenkaan aina ole ollut helppoa.

Väestöhistoriallisen aineiston tulkinta ei ole yksinkertaista, ei silloinkaan, kun tutkija on jo jäsentänyt sitä esimerkiksi taulukkomuotoon. Se saattaa kuitenkin ensivilkaisulla vaikuttaa siltä, minkä vuoksi johtopäätöksiä tehtäessä on muistettava olla varovainen. Toteamus ”korrelaatio ei ole yhtä kuin kausaliteetti” on syytä pitää mielessä, ja pienissä otantamäärissä muutamakin henkilö tai tapaus voi näyttää tilastollisesti suurelta ja antaa tutkittavasta kysymyksestä väärän kuvan. Lisäksi väestöhistoriallisiin lähteisiin liittyy lukuisia haasteita. Esimerkiksi suomalainen kuolleisuuden tutkimus perustuu 1700-luvun osalta lähes poikkeuksetta väkilukutauluihin, vaikka paljon tarkempaa tietoa on saatavilla kuolleiden luetteloista, joiden pohjalta väkilukutaulut koottiin.

Tabellilaitoksen historiaa ja Ruotsin väestön kehitystä käsittelevän katsauksen nimiölehti. Kuva Elina Maaniitty.

Kansainvälisesti taas runsaasti ongelmia liittyy väestönlaskentatietoihin. Niissä ihmisten iät on usein kirjattu virallisiin rekistereihin siten kuin he ovat itse ne ilmoittaneet, ilman että niitä on voitu tarkistaa.Tällaisissa tapauksissa tasavuodet viiden ja kymmenen vuoden välein ovat usein suhteettomasti yliedustettuina, ihmisillä kun on taipumus pyöristää ikiään. Niinpä väestöhistoria ei ole eksaktia, eikä sen metodeja voida käyttää historiantutkimuksen ”luonnontieteellistämiseen”, vaikka tällaisia pyrkimyksiä toisinaan kohtaakin.

Historiallinen demografia ei ole aina samanlaista kuin nykypäivän yhteiskuntia tutkiva demografia, eikä se välttämättä vastaa samoihin kysymyksiin. Turhan usein tunnutaan alitajuisesti ajateltavan, että tutkimusdatan muokkaaminen tilastolliseen muotoon tekee siitä tarkkaa ja kiistämätöntä.

Edellämainitun teoksen liitetaulukko. Kuva Elina Maaniitty.

Huolellisesti toteutettuna historiallisen demografian lähteitä ja metodeja hyödyntävä tutkimus vastaa erittäin kiehtoviin kysymyksiin. Kuinka vanhoiksi ihmiset elivät ja mihin he kuolivat? Millaiset taudit olivat tavallisia? Minne ja milloin ihmiset muuttivat ja minkä ikäisinä he menivät naimisiin? Mitä taudeista ajateltiin niille annettujen nimien perusteella? Usein käy myös niin, että kun suhteellisen yksinkertaisia tietoja on koonnut tilastoksi, alkaa siitä paljastua sellaisia tuloksia ja uusia kysymyksiä, joita ei alkuperäisen lähdeaineiston pohjalta olisi tullut ajatelleeksi. Tämän saavuttaminen vaatii pitkää puurtamista ja lukuisia laskutoimituksia, mutta lopputulokseksi saadut oivallukset ovat yleensä erittäin palkitsevia. Esimerkiksi elinikien hidasta mutta melko tasaista pitenemistä on vaikea huomata lähdeaineistosta, mutta taulukkomuotoisessa jäsentämisessä tällaiset ilmiöt näkyvät selvästi.

Historiallista demografiaa olisi kenties helppo syyttää menneisyyden ihmisten ja heidän monimutkaisten, polveilevien elämänkulkujensa supistamisesta pelkiksi numeroiksi sarakkeissa. Mielestäni näin ei kuitenkaan ole, vaan väestöhistoria voi päinvastoin tuoda esiin arvokasta tietoa siitä, millaisessa todellisuudessa sellaiset yksilöt, joiden elämästä, valinnoista ja sosiaalisista suhteista ei ole juuri jäänyt jälkiä, ovat eläneet. Väestöhistorioitsija ei väitä ymmärtävänsä, millaisia nämä yksilöt olivat ja kuinka he elämänsä kokivat, vaan pyrkii antamaan kuvan niistä olosuhteista, joiden puitteissa ja ehdoilla he joutuivat toimimaan, riippumatta heidän yksilöllisistä ominaisuuksistaan. Tällä tavoin on mahdollista antaa eräänlainen ääni unohdetuille ihmisjoukoille, vaikka emme tietäisikään, mitä he olisivat sanoneet.

 

Elina Maaniitty
Kirjoittaja tekee tällä hetkellä 1700-luvun tautiepidemioita ja lääketiedettä käsittelevää väitöskirjaansa osana Agents of Enlightenment -hanketta.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *