Sain puoltavat esitarkastuslausunnot väitöstyölleni Kirjallisuuteen kietoutunut käsite: Tulenkantajien historiakuvan rakentuminen 1924–1987 kuluvan vuoden tammikuussa. Väittelylupa, väitöspäivä 16.5., vastaväittäjä ja väitöspaikka varmistuivat muutaman päivän sisällä. Tämähän kävi helposti, ajattelin, ja siirryin viimeistelemään käsikirjoitusta julkaisukuntoon.

Kuten tiedetään, kevään aikana tilanne muuttui. Ensin luin uutisia jälleen uudesta aasialaisesta kulkutaudista, jolla tuskin voisi olla, näin uskoin, mitään todellista vaikutusta omaan elämänpiiriini. Ja seuraavassa hetkessä juoksin työhuoneelle keräilemään tavaroitani ennen kuin yliopisto ehtisi sulkea ovensa. Myös kirjastot menivät kiinni… Uhkaa mennä haastavaksi, ajattelin, ja siirryin punnitsemaan väittelyyni liittyviä eri vaihtoehtoja.

Vaihtoehdot olivat seuraavat: joko väittelisin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti toukokuussa etäyhteydellä tai siirtäisin perinteisen väitöksen ajankohtaan, josta kukaan ei maaliskuun loppupuolella osannut kertoa mitään tarkkaa. Ministerien vakavahenkiset tiedotustilaisuudet jatkuivat tasaisena virtana, poikkeuslakeja astui voimaan ja presidentti puhui ”maailman muuttumisesta”. Kuten tapana on, mielipiteitä asioista oli yhtä paljon kuin ihmisiä, mutta samalla ihmiset myös tarkkailivat toistensa liikkeitä ja aivastuksia kaduilla ja kaupoissa. Väitellään siis tavalla tai toisella ennen kuin kaikki on myöhäistä, ajattelin, mutta en voi kieltää pohtineeni myös etäväitökseen liittyviä kysymysmerkkejä.

Olen istunut työelämän puitteissa erilaisissa kokouksissa ja palavereissa viimeiset kymmenen vuotta. Etäyhteydet ovat tänä aikana kasvattaneet jatkuvasti merkitystään. Silti niiden arvo tuntuu säilyneen jokseenkin välineellisenä, kätevänä tapana saada asioita edistettyä mahdollisimman nopeasti. Jos ihmiset istuvat samassa rakennuksessa, he epäilemättä kokoontuvat edelleen fyysisesti samaan tilaan. Lisäksi on tilanteita ja tilaisuuksia, joissa etäyhteys tuskin on normaalitilanteessa vaihtoehto. Kun asia saavuttaa riittävän vakavuuden, kun on tarve katsoa toista ihmistä ”silmiin” ja vakuuttua hänen tarkoitusperistään, ollaan valmiita matkustamaan pitkiäkin matkoja. Etäyhteydet eivät tarjoa riittävästi mahdollisuuksia sanattomien reaktioiden kokemiseen, jolloin väärinymmärrysten riskit kasvavat. Tietysti taustalla painaa myös ikuinen huoli teknisistä haasteista. Emme halua, että meille tärkeät asiat jäävät käsittelemättä sen vuoksi, että ohjelmia ei osata käyttää tai verkkoyhteydet kaatuvat.

Väitöskirja edustaa rationaalista suhtautumista todellisuuteen ja on sen vuoksi varsin asiapitoinen kokonaisuus. Kirjoittaminen kestää (tavallisesti) vuosia ja käsikirjoitusta arvioidaan eri yhteyksissä lukemattomia kertoja. Valmis tutkimus on parhaassa tapauksessa hedelmällinen vuoropuhelu tutkijan perusteltujen käsitysten ja tiedeyhteisön vakiintuneiden konventioiden välillä. Joka tapauksessa kyseessä ei ole mikään mielipidekirjoitus, josta itsetarkoituksellisesti käytäisiin tunnepitoista väittelyä. Akateemista väittelyä voi sen sijaan luonnehtia asiapitoiseksi argumentoinniksi.

Juuri asiapitoisuudestaan johtuen väitöstilaisuuden järjestäminen etäyhteydellä tuntui mielestäni mahdolliselta. Kun asiat keskustelevat (tai tässä tapauksessa väittelevät) keskenään, en kokenut välttämätöntä tarvetta keskustelukumppanin sanattomien reaktioiden kokonaisvaltaiseen havainnointiin. Tuntui samanarvoiselta istuisiko vastaväittäjä kolmen metrin päässä tai kuvaruudulla, kunhan saisin kysymyksistä selvää.

Näin ollen suurimmat huolenaiheeni liittyivät teknisiin kysymyksiin, ennen kaikkea pelkoon mahdollisesti heikosta ääniyhteydestä. Väitös toteutettiin Zoom-yhteydellä, jonka käyttöön liittyvät asiat käytiin kaikkien tilaisuuteen osallistuvien kesken läpi väitösviikolla. Tiettyjä vaaran merkkejä oli kuitenkin ilmassa ennen väitöksen alkua. Istuimme kustoksen ja teknisen tukihenkilön kanssa samassa tilassa ja meillä kaikilla oli käytössämme omat kannettavat tietokoneet. Ääni kiersi ja kuulin oman puheeni kaikuna. Lopulta kustos joutui poistumaan käytävän puolelle. Ääniyhteys toimi tämän jälkeen hyvin, mutta melko pian lektioni jälkeen kuvayhteys vastaväittäjään katkesi, eikä sitä enää saatu palautettua. Itse tilanteessa en huomannut juuri häiriintyneeni asiasta, mutta jälkikäteen ajateltuna kuvan puuttuminen saattoi aiheuttaa omat hankaluutensa. Kun näkyvissä oli enää omat ja kustoksen kasvot, tuntui toisinaan siltä, että olisin kohdistanut vastaukseni joko kustokselle tai itselleni. Keskustelukumppanin kasvoilta luettavilla välittömillä reagoinneilla on epäilemättä oma vaikutuksensa vastausten rakenteeseen. Inhimillinen tarve katsoa puhuessa toista silmiin osoitti siis pitävän paikkansa myös tässä tilanteessa.

Kenties keskeisin etäväitökseen liittynyt poikkeus liittyi kuitenkin yleisöön. Kaikenlaisista palavereista väitöksen erottaa se, että kyseessä on julkinen tilaisuus. Yleisö on siis läsnä, vaikkakin melko passiivisessa roolissa. Olen aikoinaan viettänyt harrastusmielessä aikaa teatterin näyttämöllä, jolloin päällimmäinen tarkoitukseni oli usein kalastella yleisön suosiota. Väitöksessä ei mielestäni ole kyse tällaisesta ”näytöksestä”, mutta normaalitilanteessa yleisö ei kuitenkaan ole näkymätöntä. Olen kuullut ennen minua väitelleiden kertomuksia siitä, miten lektion jälkeen ja varsinaisen väittelyn käynnistyessä yleisön läsnäolon unohtaa. Etäväitöksessä yleisö on kuitenkin jo lähtökohtaisesti niin näkymättömissä, että vastaavaa efektiä ei tapahdu. Väitöksen päätyttyä ja onnittelukierroksen käynnistyttyä tuntui itse asiassa hieman ihmeelliseltä, että tilaisuutta oli koko ajan seurannut erinäinen määrä ihmisiä.

Tästä kokemuksestani en kuitenkaan koe tarpeelliseksi muuttaa mitään. Toivon kuitenkin, että väitöstilaisuudet saataisiin mahdollisimman pian palautettua normaalitilaan. Ei siksi, etteikö väittelyn perimmäinen tarkoitus tulisi myös etänä täytettyä, vaan että väitöksen teemasta kiinnostuneet ihmiset voisivat kokoontua yhteen ja vaihtaa keskenään tilaisuuden synnyttämiä välittömiä ajatuksia. On nimittäin tärkeää muistaa, että väitöskirja, kuten mikä tahansa tutkimus, ei ole olemassa ilman lukijoita.

Matti Mieskonen

Kirjoittaja väitteli 16.5.2020 aiheesta Kirjallisuuteen kietoutunut käsite: Tulenkantajien historiakuvan rakentuminen 1924–1987.