Red Joan -elokuvan virallinen juliste. Kuva: Wikimedia Commons.

Red Joan. Ennen elokuvaa ajattelin, että sen katsominen on hyvä tekosyy käydä elokuvissa, sillä sivuaahan tekeillä oleva väitöskirjani vähäisesti myös naisvakoilijoita. Elokuvan jälkeen muotoilisin: Red Joan – hyvä syy kirjoittaa blogiteksti. Jos kirjoittaisin perinteistä elokuva-arvostelua, aloittaisin varmasti dame Judi Denchin roolityön kiittämisellä ja kritisoisin roolin pienuutta. Tässä keskityn kuitenkin kirjoittamaan siitä kuvasta, jonka tositarinaan perustuva ja tositarinan inspiroima elokuva antaa esittämiskohteestaan.

On yleisesti tunnettua, että historiallinen elokuva ei koskaan pysty tavoittamaan historiallista moninaisuutta. Elokuva on aina valintoja. Se on näkökulmaltaan rajattu, mutkia oikova ja enemmän tai vähemmän draaman kaarta noudattava. Perustellusti voi kuitenkin kysyä, että jos elokuva esitetään tositarinaan perustuvana, niin mihin piirretään fiktion ja faktan raja? Missä kulkee elokuvan katsojan vastuu tämän rajan hahmottamisessa, ja missä määrin elokuvantekijän vastuulla on selkeyttää raja? Erityisesti kysymys on paikallaan Red Joanin kohdalla. Katsojaa hämmentäen elokuva on virallisessa mainonnassaan sekaisin tositarinaan perustuva ja tositarinan inspiroima, mikä antaa sekavan kuvan faktan ja fiktion suhteesta.  Red Joanin kohdalla asiaa mutkistaa vielä se, että elokuva perustuu Jennie Rooneyn samannimiseen romaaniin, mutta romaanin osuus markkinoinnissa on häivytetty (myönnän, etten ole lukenut teosta).

Koska elokuvan kerrotaan trailereissa perustuvan (”based on incredible true events”) neljä vuosikymmentä Neuvostoliiton hyväksi vakoilleen ja vuonna 1999 paljastuneen brittiläisen Melita Norwoodin tarinaan, elokuvan uskoisi olevan lähteille melko uskollinen, eräänlainen näin kaikki olisi voinut tapahtua -versio. Toki jo nimenvaihto Melitasta Joaniksi ja erityisesti elokuvan postereissa näkyvä ”inspired by true events” kertovat katsojalle, ettei historialliseen totuuteen ole elokuvassa suhtauduttu uskollisesti, eikä sitä tavoitella. Koska Red Joan on virallisissa trailereissaan kuitenkin ennen kaikkea tositapahtumiin perustuva, katsoja ohjataan ymmärtämään, että naisia erottaa lopulta vain nimi ja mahdollisesti yksittäiset elokuvallistamiseen liittyvät kohdat. Uskomus vahvistuu, kun elokuva palaa lopputeksteissä Norwoodiin.

Koska kirjahyllystäni löytyy Melita Norwoodiin liittyvää tutkimuskirjallisuutta, koen tarvetta tuoda esiin elokuvan vahvan fiktiivisyyden. Red Joan leikittelee tositarinalla miten tahtoo, eikä se ole kovin oikeudenmukainen Norwoodin tarinalle. Elokuvassa kahta naista yhdistää vain löyhästi atomipommisalaisuuksien paljastaminen Neuvostoliitolle, vanhalla iällä paljastuminen ja Che Guevara -teemuki. Ottamatta kantaa Norwoodin toimintaan voi perustellusti kysyä, miksi neljän vuosikymmenen mittainen vakoilijatarina on vaihdettu romanttiseen fiktioon?

Elokuvassa pitkä vakoilu-ura on latistettu miessuhteiden väliin jääväksi hetkelliseksi sivujuonteeksi, johon vaikuttivat enemmän tunteet kuin oma päämäärätietoinen toiminta. Elokuvassa Joan tutustuu opiskeluaikoinaan kommunisteihin, käy heidän kokouksissaan ja elokuvailloissaan. Söpö Leo puhuu Joanille vakoilusta ja vallankumouksesta erityisesti siinä vaiheessa, kun tämä pääsee fysiikan opiskelijana työskentelemään salaiseen atomipommia kehittävään projektiin. Joan kuitenkin kieltäytyy tunteikkaasti ryhtymästä tietojen luovuttamiseen siihen asti, kunnes Hiroshimaan ja Nagasakiin elokuussa 1945 pudotetut atomipommit ratkaisevat hänen moraaliset ristiriitansa. Hän järkeilee, että tietojen luovuttaminen Neuvostoliitolle estää tulevat sodat, ja alkaa kuvata haltuunsa saamaa aineistoa eteenpäin luovutettavaksi. Melodramaattisuuden varmistamiseksi elokuvaan on kirjoitettu vielä ylimääräinen rakkausjuonne. Joan rakastuu kollegaansa, joka vannoo rakkauttaan Joanille siinäkin kohtaa, kun häntä itseään uhkaa (virheellisesti Joanin sijaan) maanpetossyyte projektin tietojen vuotajaksi epäiltynä. Vankilan tapaamiskäynnillä Joan paljastaa itkien tekonsa tulevalle aviomiehelleen. Tietysti rakkaus voittaa, ja Joan onnistuu suhteidensa avulla vapauttamaan miehen ja saamaan heille passit eri nimillä Australiaan.

David Burken teos Melita Norwoodista. Kuva: Piia Vuorinen.

Esittämällä Joanin elokuvassa muiden ohjailtavissa olevana ja lähinnä hyväsydämisyyttään toimivana elokuva kadottaa paljon naisen omasta aktiivisuudesta ja aatteellisuudesta. Todellisuudessa Norwood oli idealisti, joka valitsi työväenliikkeen vasemman laidan heti Hitlerin valtaannousun jälkeen ja jolle Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi myyttisen idealismin loppua. Hänet rekrytoitiin vakoiluun osittain omasta aloitteesta jo vuonna 1934, ja seuraavana vuonna hän liittyi kommunistiseen puolueeseen. Työskennellessään konttoristina metallurgista tutkimusta tehneessä organisaatiossa (BN-FMRA) hänellä oli pääsy myös atomipommiprojektin materiaaliin, ja näitä tietoja hän välitti Moskovaan.

Kun osa yhdestä vakoilijarenkaasta jäi kiinni vuonna 1938, turvallisuuspoliisi sai Norwoodin nimen. Tällöin turvallisuuspoliisi avasi Norwoodille henkilömapin mutta ei kiinnittänyt häneen enempää huomiota. Vaikka atomipommisalaisuuksien välittämiseen liittyneitä vakoilijoita paljastui vuosien saatossa ja esimerkiksi joitakin vuosia Norwoodin yhteyshenkilönä toiminut Ursula Beurton-Kuczynski (”Sonja”) joutui pakenemaan epäilyjä Britanniasta Itä-Saksaan vuonna 1950, Norwood säästyi joka kerta ja jatkoi toimintaansa vuoteen 1972 asti. Vuonna 1965 kiinni jääminen oli kaikkein lähimpänä. Norwood välttyi kuitenkin syytteiltä, koska 1940-luvun vakoilusta ei ollut riittävästi todisteita, eikä senhetkisestä aktiivisuudesta ollut tietoa – toki arvailuja brittitiedustelussa olleiden ”myyrien” suojelevasta roolista on myös esitetty.

Ehkä minua turhauttaa katsojakokemuksessani myös elokuvan välittämä naiskuva. Olisiko vastaavan vakoilijauran tehneestä miehestä tehty saman genren elokuvaa, jossa kirsikkana tunnekuorrutuksen päällä päähenkilön näppäryys olisi aineiston kuvaamiseen käytettävän kameran piilottamisessa terveyssiderasiaan – jonne poliisi ei tietysti tohdi katsoa. On totta, että sukupuoli mahdollisti naisille toiminnan tiloja ja toimijuuksia vakoilussa, mutta elokuvassa ne tulevat alleviivatusti esiin. Toisaalta miksi Norwoodin tietynasteinen tavallisuus perheenäitinä ja konttoristina on pitänyt korvata yliopiston huippuoppilaalla? Omasta näkökulmastani mielenkiintoista olisi ollut tehdä elokuva Norwoodista tai hänen inspiroimastaan Joanista siitä näkökulmasta, miten hän välttyi vuosikymmeniä kiinnijäämiseltä ja toimi vuosia sen eteen, minkä katsoi ymmärryksensä ja tietojensa valossa oikeaksi. Juuri hänen epätavallisessa tavallisuudessaan on mielestäni tarinan kiinnostavuus.

Norwood ehti saada Neuvostoliitolta korkealuokkaisen tunnustuksen työstään (Order of the Red Banner), päättää vakoilijauransa ja Neuvostoliitto kaatua ennen kuin länteen loikanneen Vasili Mitrohkonin mukanaan tuomat KGB-paperit lopullisesti paljastivat Norwoodin. Julkisesti Norwoodin nimi tuli esiin vasta vuonna 1999. 87-vuotiaana hän lausui puutarhaansa tulleille toimittajille: ”I did what I did not to make money, but to help prevent the defeat of a new system which had, at great cost, given ordinary people food and fares which they could afford, given them education and a health service.” Tätäkin vasten Joanin motiivin kiteyttävät vuorosanat ”taistelin elävien puolesta, rakastin kotimaatani!” vaikuttavat varsin turvalliselta ja yksinkertaistavalta elokuvavalinnalta.

Red Joan ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen historiallinen elokuva, jonka kohdalla pohditaan faktan ja fiktion suhdetta. Toivon, että se olisi viimeisiä, jossa naiskuva käännetään romanttiseen fiktioon, vaikka tarjolla olisi enemmän.

Piia Vuorinen

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava, joka tutkii EK-Valpon valtio- ja maanpetosrikoksista epäilemiä naisia

Lähteet:

Burke, David: The Spy Who Came in from the Co-op: Melita Norwood and the Ending of Cold War Espionage. The Boydell Press 2008.

Green, John: A Political Family: The Kuczynskis, Fascims, Espionage and the Cold War. Routledge 2017.