Vastustettiin sitä rokotusta ennenkin 1


Taas on se aika vuodesta, kun pitäisi käydä ottamassa influenssarokote. Ajatus tuntuu vastenmieliseltä, koska rokotuksen haittavaikutuksena käsivarsi on monta päivää kipeä ja sitä on vaikea liikuttaa – sainpa viime vuonna käsivarteeni myös ikävän ihoreaktion. En ole kuitenkaan pelkoineni yksin, mistä kertoo kasvanut rokotusvastaisuus. Osa vanhemmista ei halua enää rokotuttaa lapsiaan vaarallisiakaan tauteja, kuten tuhkarokkoa, kurkkumätää tai poliota vastaan.

Yleistä huolta rokotusten haittavaikutuksia kohtaan varmasti lisäsi vuoden 2009 sikainfluenssapandemian ehkäisyyn käytetty Pandemrix-rokote ja sen myötävaikutus narkolepsiatapausten lisääntymiseen. Mutta huolestuttavaa on myös itse rokotusvastaisuuden lisääntyminen, sillä sen myötä jo voitetuksi luullut vaaralliset taudit uhkaavat palata takaisin ja rokotuskattavuuden heikentyminen altistaa niille myös jo rokotetut lapset.

Lisääntynyttä rokotusvastaisuutta pidetään helposti nykyajan ilmiönä, mutta itse asiassa sitä on ollut olemassa jo siitä lähtien, kun englantilainen maalaislääkäri Edward Jenner (1749–1823) todisti vuonna 1798, että suhteellisen vaarattoman lehmärokon avulla voidaan ehkäistä aikakauden pelätyintä tautia, isorokkoa. Hän kehitti sitä varten lehmärokon istutusmenetelmän eli vaccination (lat. vacca = lehmä; vaccinia = lehmärokko). Yhteiskunnalliseksi liikkeeksi rokotusvastaisuus laajeni Euroopassa 1800-luvun kuluessa, sillä isorokkorokotus määrättiin tuolloin pakolliseksi useimmissa Euroopan maissa. Suomessakin vuoden 1883 asetus määräsi isorokkorokotuksen alle kaksivuotiaille sakon uhalla pakolliseksi vuodesta 1886 lähtien.

Isorokkoon sairastuneen henkilön käsi. Kuva: Wikimedia Commons

Suomessa rokotusvastaisuus alkoi saada organisoituneempia muotoja vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä luonnonmukaista elämäntapaa ja lääketiedekriittistä luonnonparannustapaa harrastavien henkilöiden piirissä. Pääasiallinen syy vastustaa rokotusta tuolloin oli sama kuin nykypäivänäkin eli rokotuksen todelliset tai oletetut haittavaikutukset. Isorokkorokotuksen väitettiin aiheuttavan vaikeita ihottumia ja tulehduksia, kuppaa ja muita vaarallisia tauteja, yleistä heikkoutta ja sairaalloisuutta sekä jopa kuolemantapauksia. Toisaalta, pakollisen rokotuksen ansiosta isorokko alkoi myös 1900-luvun alussa olla jo suhteellisen harvinainen tauti, minkä takia koko rokotuksen tarpeellisuus kyseenalaistettiin – aivan kuten nykyäänkin tapahtuu jo voitetuiksi luultujen lastentautien kohdalla.

Nykyisin ymmärrämme rokottamisen tarkoittavan pääasiassa injektioruiskulla lihakseen, ihon sisään tai ihon alle pistettyä rokotetta, mutta isorokkorokotus tapahtui naarmuttamalla tai pistelemällä kevyesti käsivarren ihoa lansetilla tai neulalla kohdasta, johon rokkoainetta hierottiin. Alussa rokkoaineena käytettiin ihmisestä toiseen siirrettävää, lehmärokon synnyttämistä ihorakkuloista saatavaa nestettä eli lymfaa. Ongelmana oli, että rokkoaine menetti matkan varrella usein tehoaan, ja samalla saatettiin siirtää ihmisestä toiseen muita tauteja, kuten kuppaa eli syfilistä, minkä takia käsivarresta toiseen -menetelmä kiellettiin useimmissa maissa jo 1870-luvulla tai viimeistään ennen 1900-luvun alkua. Väitteet siitä, että isorokkorokotus aiheutti kuppaa, jatkoivat kuitenkin elämäänsä vielä 1900-luvun alun rokotusvastaisessa propagandassakin. Rokkoaineena alettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen käyttää lehmärokkoon tartutetuista vasikoista saatua nestettä, kun sen laatua ja säilyvyyttä onnistuttiin parantamaan. Ennen bakteeriteorian vakiintumista ja steriileitä rokotteen valmistusolosuhteita vasikoiden rokkorakkuloista kaavittu neste oli silti aina enemmän tai vähemmän erilaisten bakteerien saastuttamaa.

Rokotuspistin. Kuva: Finna

Niin hurjalta kuin isorokkorokotuksen historia yrityksineen ja erehdyksineen kuulostaakin, isorokko onnistuttiin lopulta hävittämään koko maapallolta vuoteen 1980 mennessä. Suomesta rokotuspakko oli poistettu jo vuonna 1951. Toisinaan on hyvä hieman vertailla nykypäivää ja historiaa, sillä 1800-luvun isorokkorokotteeseen verrattuna nykypäivän hygieeninen ja terveysviranomaisten valvoma influenssarokotus alkaa tuntua itse asiassa jokseenkin turvalliselta terveydenhoitomenetelmältä.

 

Suvi Rytty

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava, jonka valmisteilla oleva väitöskirja käsittelee rokotusvastaista luonnonmukaisen elämäntavan ihannetta 1900-luvun alun Suomessa.

 

Lähteet:
Bazin, Hervé 2011: Vaccinations: A History. From Lady Montagu to Jenner and Genetic Engineering. John Libbey Eurotext, Montrouge, France.

Forsius, Arno: Lehmärokon historiaa.

Forsius, Arno: Isorokko eli variola.

Luonnonparantaja: Lehti luonnonmukaisen elämän ja terveydenhoidon sekä luonnonparannuksen edistämiseksi, 1912–1914.

Vuorinen, Heikki 2010: Taudit, parantajat ja parannettavat: Lääketieteellinen historia. Vastapaino, Tampere.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ajatus aiheesta “Vastustettiin sitä rokotusta ennenkin

  • Laura Laino

    Kirjoituksessa oli paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa rokotuksista. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että isorokkorokotukset tehtiin aluksi jollain muulla kuin neulalla. Menetelmän kuvailu auttaa ymmärtämään hieman paremmin epäluuloisuutta toimenpidettä kohtaan sen alkuaikoina 1800-luvulla. Hoidon pelkääminen itse tautia enemmän tuntuu kuitenkin mielenkiintoiselta, koska kuvat isorokkopotilaista ovat melko hurjaa katsottavaa. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä 1800-luvun ihmiset arvelivat rokkotartunnan johtuvan ja millaisia ennaltaehkäisy- ja parannuskeinoja yritettiin kenties käyttää. Myös muiden tautien leviäminen käsivarresta toiseen-menetelmällä oli yllättävä tieto, sillä olisin jotenkin kuvitellut rokottajien tietävän tästä vaarasta. Ilmeisesti rokote kuitenkin hiljalleen tehosi, koska isorokko saatiin lopulta hävitettyä maailmasta.