Jonkin aikaa sitten luin tutkimuksen, josta ajattelin, että vau, tässä on todella päästy pintaa syvemmälle ja käsiksi sellaisiin oleellisiin asioihin, joiden ymmärtämisestä on hyötyä tutkimuksen kontekstin ulkopuolellakin. Handberg ja Voss (2018) tutkivat AAC:n eli puhetta tukevien ja korvaavien kommunikaatiomenetelmien (eli esteettömän viestinnän) käyttöä intuboitujen potilaiden kanssa teho-osastolla. Tutkimusprojektiin sisältyi sairaanhoitajien sekä toiminta- ja fysioterapeuttien koulutusta esteettömästä viestinnästä ja heidän havainnointiaan ja haastattelujaan sekä koulutuksen alussa että puoli vuotta sen loppumisen jälkeen.
Tutkimuksen alussa näytti, että koulutukseen osallistuneet ammattilaiset pitivät esteetöntä viestintää todella tärkeänä ja halusivat innokkaasti oppia keinoja siihen. Olihan vuorovaikutus potilaan kanssa yksi ydinarvoista heidän hoitamisen filosofiassaan ja olivathan he kokeneet vuorovaikutuksen vaikeaksi puhekyvyttömien potilaidensa kanssa. Ja mitä sitten tapahtuikaan? Puolen vuoden päästä useimmat tunnustivat, ettei esteetöntä viestintää ollut juurikaan tullut käytettyä.
Oleellista Handbergin ja Vossin tutkimuksessa oli se, että he pääsivät käsiksi toiminnan taustalla vaikuttaviin uskomuksiin. Osoittautui näet, että tehohoidossa vallitseva kulttuurinen uskomus biomedikaalisen paradigman ensisijaisuudesta sai ammattilaiset toimimaan vastoin oma hoitofilosofiansa ydinarvoja.
Erityisesti eräs terveydenhuollon ammattilaisten uskomus pistää tässä tutkimuksessa silmään. Ammattilaiset sanoivat, etteivät sittenkään tulleet käyttäneeksi esteetöntä viestintää, koska eivät olleet siinä vielä kovin taitavia eivätkä halunneet näyttää osaamattomilta potilaiden silmissä. Tähän näytti liittyvän kaksi puolta. Ensinnäkin: osaamattomuuden kokemukseen liittyvät epämiellyttävät tunteet. Toiseksi: tarve tuottaa potilaille turvallisuuden tunnetta näyttäytymällä pätevänä.
Potilaiden turvallisuudentuneen lisääminen on oikein hyvä ja varmasti useimman hoitofilosofian mukainen tavoite. Mutta mietitäänpä, millä tavalla ammattilaiset tässä yrittävät lisätä sitä turvallisuudentunnetta. He eivät käytä esteettömän viestinnän välineitä, vaikka potilaat eivät voi ilman niitä ilmaista itselleen tärkeitä asioita. Näin he välttävät kommunikaatiotaitojensa puutteellisuuden näyttämisestä potilaille – mutta samalla he välttävät potilaiden kuuntelua. Mahtaako se todella lisätä turvallisuudentunnetta? Entä turvallisuutta muuten, kun potilaan omat tuntemukset ja näkemykset ovat kuitenkin aika oleellisia hänelle sopivan hoidon kannalta?
Ainakin toisessa kontekstissa toisella potilasryhmällä tehdyissä tutkimuksissa näyttäisi siltä, että turvallisuudentunnetta lisää nimenomaan kuulluksi tuleminen ja mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihin. Kun on tutkittu potilaan dialogiseen kohtaamiseen perustuvaa perioperatiivinen dialogi -menetelmää, jolla autetaan lapsia valmistautumaan anestesiatutkimukseen, on kuulluksi tuleminen ollut rauhoittavaa ja voimaannuttavaa. Tämä on todettu sekä lasten kertomien omien kokemusten (Lindberg & von Post 2006, Wennström ym. 2008) että heidän syljestään mitatun kortisolitason (Wennström ym. 2011) perusteella. Eräs oleellinen seikka lienee se, että perioperatiivinen dialogi mahdollistaa lapsipotilaan aktiivisen roolin ja hallinnan tunteen pelkän toimenpiteiden kohteena olemisen sijaan (Lindberg & von Post 2006, Wennström ym. 2008).
Handberg ja Voss (2018) ehdottavat ammattilaisten kokeman osaamattomuuden tunteen vähentämiseksi toisaalta lisää koulutusta esteettömästä viestinnästä ja toisaalta viestinnän näkemistä ennemmin strategiana kuin yksittäisinä keinoina. Vaikka koulutusta näistä varmasti tarvitaan, itse ehdottaisin Handbergin ja Vossin tutkimuksen perusteella pikemminkin huomion kohdistamista toiminnan takana vaikuttaviin uskomuksiin kuten siihen, onko ammattilaisen vajavaisuuden näyttäminen nimenomaan vuorovaikutustaidoissa potilaalle haitallista. Vai voisiko olla niin, että aito kohtaaminen syntyisi paremmin juuri silloin, kun kumpikaan ei ole ”ammatillisen kaavun” suojissa? Jos itse olisit itse sairaalassa potilaana ilman yhteistä kieltä hoitajien kanssa, mitä toivoisit hoitajilta? Sinun kuunteluasi kaikilla mahdollisilla keinoilla vai pätevän esittämistä ja puolesta päättämistä?
Silloin kun ammattilaiset Handbergin ja Vossin tutkimuksessa onnistuivat kommunikoimaan potilaiden kanssa käyttämällä esteetöntä viestintää, he usein hämmästyivät siitä, mitä potilaalla oli sanottavana – he eivät olisi ollenkaan osanneet arvata potilaan mielessä olevia asioita.
Voisiko olla niin, että kaikkien ihmisten aidon kuuntelemisen välttämätön edellytys olisi sen ymmärtäminen ja myöntäminen, ettei voi tietää toisen puolesta, miltä hänestä tuntuu tai mitä hän ajattelee? Ehkä olisikin tärkeää pelkkien viestintäkeinojen opettamisen lisäksi selvittää, mitä vaaditaan siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset uskaltavat olla potilaiden kanssa myös ei-tietäjän roolissa.
Johanna Olli
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
Koulutus-, konsultointi- ja kehittämispalvelut Kohtaamistaito
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, terveystieteiden maisteri ja sairaanhoitaja. Väitöskirjatutkimus käsittelee erityiseksi määriteltyjen lasten ja sairaanhoitajien vuorovaikutusta ja sitä, miten dialogisuus mahdollistaa myös niiden lasten näkökulman huomioimisen, jotka eivät ilmaise sitä puheella.
- Verkkosivu: https://kohtaamistaito.net/
- Sähköposti: johanna(AT)kohtaamistaito.net
- LinkedIn: https://www.linkedin.com/in/johanna-olli-54944053/
- Instagram: https://www.instagram.com/johanna.olli/
- Mastodon: https://suomi.social/@JohannaOlli
Lähteet
Handberg C & Voss AK. 2018. Implementing augmentative and alternative communication in critical care settings: perspectives of healthcare professional. Journal of Clinical Nursing 27 (1–2), 102–114.
Lindberg S. & von Post I. (2006). From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care, 2(4), 143–151.
Wennström B, Hallberg L R-M & Bergh I. 2008. Use of perioperative dialogues with children undergoing day surgery. Journal of Advanced Nursing, 62(1), 96–106.
Wennström B, Törnhage C-J, Nasic S, Hedelin H & Bergh I. 2011. The perioperative dialogue reduces postoperative stress in children undergoing day surgery as confirmed by salivary cortisol. Pediatric Anesthesia, 21(10), 1058–1065.