Sipilä tarjoaa töitä taloustieteen HUIPPUdosenteille

Juha Sipilä lausui A-studiossa 2.12.2105: ”Nyt pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka kertovat, että mitä nyt pitäisi tehdä. Niitä on ihan liikaa nyt Suomessa, jotka kertovat, mitä nyt tässä tilanteessa ei saa tehdä. Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä.”
Pääministeri sai lausunnostaan rautaisannoksen kritiikkiä tutkimusmaailmasta. Osa kriitikoista uskoi pääministerin lausunnon kuvaavan laajemminkin keskustalaisten suhtautumista tutkimukseen ja sen rooliin yhteiskunnassa.

Tänään 19.9.2017 Sipilä kertoi Suomeen perustettavasta uudesta taloustieteen HUIPPUyksiköstä. Pääministeri totesi tiedostustilaisuudessa, että poliittisen päätöksenteon tulisi perustua tasokkaisiin arvioihin kansantaloudesta. Toisin sanoen Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa, että tieteellä on merkittävä instrumentaalinen rooli yhteiskunnan kehittämisessä. Onko näin myös kun tarkastellaan pääministeripuolueen kannattajien näkemyksiä?

Keskustalaisten näkemyksiä tutkimusta ja tiedettä kohtaan pystyy tarkastelemaan alkuvuodesta keräämämme väestötasolla edustavan aineiston avulla. Kyselyssä oli Sipilän lausunnon näkökulmasta kaksi varsin kiintoisaa kysymystä: Kysyimme ensinnäkin, mitä mieltä vastaajat ovat siitä, että humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä on paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä. Toiseksi kysyimme, mitä mieltä vastaajat ovat siitä, että tutkimusvaroja tulee kohdentaa vain taloudellisesti tuottaville aloille.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on havaittu, että republikaanit suhtautuvat tieteeseen ja tutkimukseen selkeästi demokraatteja kriittisemmin. Kuitenkin tuoreiden tutkimusten mukaan republikaanien kriittisyys on voimakasta nimenomaan perinteistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan – eli juuri sellaista tutkimusta, jota poliitikot ja toimittajat käyttävät hyödykseen työssään. Sen sijaan republikaanit suhtautuvat varsin myönteisesti sellaiseen tutkimukseen, jonka avulla on mahdollista saada taloudellista lisäarvoa.

Keskustalaiset ovat pääsääntöisesti poliittisesti varsin kaukana yhdysvaltalaisista republikaaneista, mutta jotain samaa on heidän tiedenäkemyksissään. Keskustan kannattajat eivät ole yhtä skeptisiä suomalaista tiedettä ja suomalaisia tutkimusorganisaatioita kohtaan kuin perussuomalaiset. Keskustan kannattajat kuitenkin uskovat vihervasemmistoa selvästi useammin, että tutkimusvarat tulisi kohdistaa nimenomaan taloudellisesti tuottaville aloille. Samoin keskustan kannattajien usko humanististen ja yhteiskuntatieteiden yhteiskunnalliseen hyötyyn on varsin pieni. Ero vihervasemmistoon on merkittävä ja kohtalainen myös kokoomuksen kannattajiin. Kun tuloksissa huomioidaan puolueiden kannattajien ikä ja koulutus, keskustan kannattajat ovat erittäin lähellä perussuomalaiset kantoja.

Sipilän johtama hallitus on kohdistanut leikkauksia nimenomaan yliopistojen rahoitukseen, mutta samaan aikaan pääministeri on korostanut tieteen yhteiskunnallisen merkittävyyden näkökulmaa – nimenomaan taloudellisessa mielessä. Kaiken maailman dosentit eivät ilmeisesti pysty tarjoamaan riittäviä taloudellisia hyötyjä ja siksi tarvitaan taloustieteen HUIPPUyksikkö. Sinne tuskin palkataan kaiken maailman dosentteja vaan ennemminkin HUIPPUdosentteja.

Arttu Saarinen ja Aki Koivula

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Sosiaalinen media yhdistää ja erottaa

Viime aikoina on pohdittu poikkeuksellisen aktiivisesti, miksi yhteiskunnallinen keskustelu on polarisoitunutta, ja miksi ääriajattelu ja vastakkainasettelu näyttävät vahvistuneen etenkin politiikan kentällä. Ottamatta kantaa varsinaisiin keskustelunaiheisiin, avaan tässä kirjoituksessa hieman polarisoitumisen ja ekstremismin syntyä, ja syitä siihen miksi internet saattaa voimistaa näitä ilmiöitä entisestään.

Yksi keskeinen syy on varmasti internet-välitteisen viestinnän arkipäiväistyminen. Netissä vuorovaikutukselle on tyypillistä omien kokemusten jakaminen ja niihin pohjautuva asiantuntijuus. Ei siis liene sattumaa, että aktiivisimmat nettiyhteisöt ovat yleensä jaettuihin kokemuksiin ja mielipiteisiin perustuvia vertaisryhmiä. Netti on myös tuonut ulottuvillemme valtavan määrän informaatiota ilman perinteisiä portinvartijoita ja portinvartijuus on siirtynyt yhteisölle itselleen. Avoin ja vastakkaisia näkemyksiä salliva keskustelu vahvistaa demokratiaa ja se on ylipäänsä hyväksi kansalaiskeskustelulle. Samalla myös informaation kuluttajalta vaaditaan enemmän itsenäistä kriittistä arviointia. Kun informaation uskottavuutta ja paikkaansa pitävyyttä mitattiin ennen lähteen eli kirjoittajan tai median asiantuntemuksella, asemalla ja auktoriteetilla, nyt keskiöön ovat nousseet verkon käyttäjien väliseen vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin verkostoihin liittyvät tekijät.

Lukuisissa tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalisen median aikana samankaltaisuudesta on tullut yhä merkittävämpi ihmisiä yhdistävä tekijä. Me käytämme sosiaalista mediaa ollaksemme tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat mielipiteemme, arvomme, musiikkimakumme ja joilla on jopa samankaltaisia persoonallisuuden piirteitä. Tunnettu amerikkalainen politiikan tutkija Robert D. Putnam on esittänyt, että sosiaaliset verkostot ovat tärkeä sosiaalisen pääoman ulottuvuus. Hän erottaa toisistaan sitovan (samankaltaisiin arvoihin ja taustaan perustuvan) sekä yhdistävän (erilaisista taustoista ja elämänpiireistä syntyvän) sosiaalisen pääoman. Siinä missä ennen kohtasimme ihmisiä ensisijaisesti kasvokkain omassa arkisessa elämänpiirissämme, oli useammin mahdollisuus törmätä erilaisiin ihmisiin ja samalla altistua eriäville ja vastakkaisille näkökulmille. Putnamin mukaan erityisesti yhdistävä sosiaalinen pääoma on tärkeä toisten ihmisten ymmärryksen ja empatian lähde.

Verkkovuorovaikutuksessa on myös rakenteellisia ja teknologiasta lähtöisin olevia piirteitä, jotka vahvistavat samanmielisten ryhmien syntyä. Esimerkiksi suosittelualgoritmit ja personointityökalut mahdollistavat sisällön muokkaamisen omia mieltymyksiämme vastaavaksi, jolloin lopputuloksena on jokaiselle käyttäjälle personoitu ennakoitavissa oleva ja aiempia käsityksiä vastaava uutisvirta. Onko sosiaalinen media siis yhdistämisen sijasta luonutkin uusia ja entistä vankempia raja-aitoja eri ihmisryhmien välille?

Altistuminen uudelle ja omien näkemysten vastaiselle informaatiolle on erityisen tärkeää kriittisen ajattelun ja valistuneen päätöksenteon kannalta. Psykologiassa tunnetaan hyvin käsite kognitiivinen dissonanssi, jonka mukaan ristiriitaista tietoa kohdattaessa ihminen mieluummin valitsee omia aiempia näkemyksiään tukevan vaihtoehdon. Tämä on ajattelun kannalta ergonomista ja siksi myös miellyttävämpää. Omia näkemyksiä tukevan tiedon valikoiminen on siis inhimillistä, mutta nykyteknologia myös omalta osaltaan tukee sitä vahvasti – ja mikä pahinta, tekee puolestamme jatkuvaa sisällön valikointia meidän huomaamattamme. On siis hyvä tiedostaa ne moninaiset syyt, jotka pahimmillaan johtavat polarisoitumiseen ja ns. informaatiokuplien syntyyn.

Syyskuun alusta startannut Helsingin Sanomain säätiön rahoittama projektimme Poliittiset kuplat ja media tarkastelee näitä ajankohtaisia kysymyksiä. Polarisoitumisen lisäksi tutkimme erityisesti puoluekannatuksen näkökulmasta keitä ovat media- ja tiedekriittiset ihmiset. Tutkimuksemme aineistona ovat puolueiden jäsenille sekä kannattajille vuosina 2016 ja 2017 tehdyt laajat kyselytutkimukset, joiden avulla olemme selvittäneet muun muassa sosiaalisen median käyttöä sekä erilaisia yhteiskunnallisia asenteita ja arvoja.

Sanna Malinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vihreistä on tullut uusi poliittinen keskusta

Tänään (17.08.2017) ilmestyneessä Ylen puoluekannatusmittauksessa vihreiden kannatus on suurempi kuin koskaan aiemmin. Kohtalaisen suuresta virhemarginaalista huolimatta voi varmuudella sanoa kannatuksen olevan historiallisen suuri. Se on sitä myös kansainvälisesti vertaillen.

Teimme alkuvuodesta 2017 edustavan väestökyselyn, jossa tiedustelimme kansalaisilta minkä puolueen he kokevat tärkeimmäksi ja toiseksi tärkeimmäksi puolueeksi itselleen. Vihreitä pidettiin vastaajien keskuudessa kaikkein useimmin toiseksi tärkeimpänä puolueena. Vihreät ovat lähes joka viidennelle vastaajalle toiseksi tärkein puolue.

Vasemmistoliiton kannattajista lähes puolet pitää vihreitä toiseksi tärkeimpänä puolueena itselleen. Vielä perussuomalaisten kannattajistakin joka kymmenes pitää vihreitä toiseksi tärkeimpänä puolueena. Kokoomuksessa osuus on lähes 20 prosenttia. Suuret osuudet toiseksi tärkeimpänä puolueena kertovat vihreiden potentiaalista nousta yhä suositummaksi poliittiseksi liikkeeksi.

Vihreät ovat onnistuneet jopa eurooppalaisittain poikkeuksellisella tavalla nostamaan itsensä uudenlaiseksi liberaaliksi yleispuolueeksi. Puolueesta on tullut uusi poliittinen keskusta. Puolue on edelleen suosituin nimenomaan ruuhka-Suomen alueella korkeakoulutettujen keskuudessa. Olennaista kuitenkin on, että vihreiden suosio kasvaa jatkuvasti myös muissa väestöryhmissä. Tutkimustemme mukaan uusia jäseniä on tullut nimenomaan alemmista koulutusasemista ja Uudenmaan ulkopuolelta.

Vihreiden merkittävä vahvuus on sen poliittinen sitoutumattomuus perinteisellä oikeisto-vasemmisto –akselilla. Samalla kun luokkapohjainen äänestämisen osuus on vähentynyt ja vasemmistolla on tutkimustemme mukaan edelleen vahvat verkostoyhteydet työntekijäjärjestöihin, puolueesta on tullut kansalaisille yhä houkuttelevampi vaihtoehto.

Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Antimuutosvaalit 2017? – Vihreiden puheenjohtajakamppailu pirullisesta näkökulmasta

Vihreät ovat varsin kiintoisassa, jopa epäkiitollisessa tilanteessa. Istuvaa puheenjohtajaa ei oikein haluttaisi vaihtaa, mutta se on tehtävä koska säännöt näin sanovat. Puolue on suositumpi kuin koskaan aiemmin ja myös eurooppalaisittain poikkeuksellisen suuri. Onkin luonnollista, että vahvassa nosteessa olevan puolueen puheenjohtajakandidaatit eivät halua tehdä voimakkaita irtiottoja suhteessa edeltäjänsä aikakauteen ja linjaan. Ehdokkaat ovatkin julkisuudessa ja puheenjohtajakiertueen tilaisuuksissa pyrkineet sijoittamaan itsensä suurelta osin nykyisen linjan jatkajiksi. Päällisin puolin vaikuttaakin siltä, että kamppailu käydään nyt siitä, kuka kandidaateista pystyy vakuuttavimmin perustelemaan jatkavansa Ville Niinistön poliittista linjaa omalla puheenjohtajakaudellaan.

Vaikka Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat näyttävät julkisuudessa kovin yhtenäiseltä joukolta, istuu tutkijan olkapäällä aina pieni piru, joka kehottaa kyseenalaistamaan ja etsimään eroja. Tarkastelemmekin seuraavaksi puheenjohtajaehdokkaita Helsingin Sanomien kuntavaalikonevastausten perusteella vasemmisto-oikeisto sekä konservatiivi-liberaali-ulottuvuuksilla. Vertailemme ehdokkaiden vastauksia myös istuvan puheenjohtajan Ville Niinistön sekä eduskuntapuolueiden kuntavaaliehdokkaiden keskimääräisiin vaalikonevastauksiin. Erittely käyttämiemme mittarien tarkemmista sisällöistä on löydettävissä täältä.

Varsin yhtenäiseksi mielletyn ehdokasryhmän vastauksista on löydettävissä kuitenkin hajontaa (ks. kuvio 1). Puheenjohtajaehdokkaista Maria Ohisalo ja Mika Flöjt edustavat vaalikonevastausten perusteella ehdokaskaartin ääripäitä ja ovat etäisimpinä keskimääräisestä vihreiden kuntavaaliehdokkaasta. Ohisalo on arvoiltaan erittäin liberaali sekä sosiaali- ja talouspoliittisesti vielä enemmän vasemmalla kuin esimerkiksi keskimääräinen vasemmistoliittolainen. Vastaavasti Flöjt on keskimääräistä vihreiden ehdokasta hieman konservatiivisempi ja sosiaali- ja talouspoliittisesti tukevasti keskustassa. Ero Ohisaloon on selkeä. Muut puheenjohtajaehdokkaat sijoittuivat näiden kahden väliin. Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat vasemmisto-oikeisto- ja liberaali-konservatiivi-arvoulottuvuuksilla. Lähde: Helsingin Sanomien vaalikone

Arvoulottuvuudella suurin osa puheenjohtajaehdokkaista asemoituu arvoliberaalimmaksi kuin keskimääräinen vihreä kuntavaaliehdokas. Flöjt ja Mikkonen erottuvat hieman muista ehdokkaista ja ovat arvoulottuvuudella lähempänä niin sanottua ”perusvihreää”; Mikkonen lähes yksi yhteen. Vaalikonevastausten perusteella hän onkin keskimääräinen ehdokas niin arvoiltaan kuin sosiaali- ja talouspoliittisesti.

Sosiaali- ja talouspoliittisessa linjassa hajontaa on yhtä paljon kuin arvoulottuvuudella. Aalto, Flöjt, Mikkonen ja Parviainen ovat enemmän oikealla suhteessa niin Ohisaloon ja Kariin kuin vielä istuvaan puheenjohtajaan Ville Niinistöön. Mikäli puheenjohtajaksi valitaan jompikumpi pääkaupunkilaisnaisista, tullee Vasemmistoliitto olemaan puolueelle yhä luonnollisempi yhteistyövaihtoehto. Niin tärkeitä sosiaalipolitiikan kysymykset Karille ja Ohisalolle tuntuvat olevan.

Toukokuussa Turussa pidetyssä puheenjohtajapaneelissa suosituin suunta hallitusyhteistyön suhteen olikin vasemmistossa, vaikka ehdokkaat korostivat kuin yhdellä suulla sitä, että yhteistyötä tehdään niiden kanssa, jotka tukevat Vihreiden arvojen mukaista politiikkaa. Monien kärttämää vastausta siihen, onko Vihreät vasemmisto- vai oikeistopuolue, tullaan siis tuskin uudenkaan puheenjohtajan suusta kuulemaan. Vaalikonevastausten perusteella todennäköisimmät yhteistyökumppanit löytyvät kuitenkin vasemmalta: vasemmistopuolueiden ja Vihreiden kuntavaaliehdokkaat ovat lähempänä toisiaan kuin puoluekentän muita toimijoita.

Vaikka vasemmisto vaikuttaa olevan vihreille luonnollisempi yhteistyön näkökulmasta, Niinistön puheenjohtajakaudella leimallista on ollut myös aiempaa voimakkaampi pyrkimys kohti suurempia äänestäjäkuntia houkuttelevaa yleispuoluetta. Halu jatkaa yleispuoluekehitystä on nähtävissä myös puheenjohtajaehdokkaiden kannoissa. Muun muassa maakunnista ponnistavat ja samalla nykyistä puheenjohtajaa oikeistolaisemmat Flöjt ja Mikkonen ovat korostaneet kannatuksen kasvattamisen merkitystä myös suurten kaupunkien ulkopuolella, missä vihreiden kannatus on perinteisesti ollut vaatimatonta. Puheenjohtajaehdokkaiden katseet ovatkin kohdistettu poliittisen nelikentän jokaiseen ilmansuuntaan.

Huolimatta konsensushakuisesta puheenjohtajavaalista voidaan nähdä, että uudella puheenjohtajalla on vihreiden kasvun suunnan kannalta merkittävä vaikutus. Karin ja Ohisalon ohjauksessa korkeasti koulutettujen suosima vihreät luultavasti laajenisi voimakkaammin perinteistä vasemmistoa kannattavien keskuudessa. Flöjtin ja Mikkosen ollessa ohjaksissa vihreiden kannatus puolestaan todennäköisesti kasvaisi talous- ja sosiaalipoliittisesti keskustassa olevien keskuudessa sekä maakunnissa asuvilla. Vaikka puheenjohtajakamppailu on ollut tähän asti perin sopuisaa, uusi puheenjohtaja tulee olemaan merkittävässä asemassa määriteltäessä vihreiden tulevia poliittisia linjauksia ja muun muassa sitä, minkä puolueen kanssa yhteistyötä tullaan tekemään.

Arttu Saarinen, Jenni Karimäki & Ilkka Koiranen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Päivystävällä dosentilla on painavaa asiaa – ei ainakaan keskustan ja perussuomalaisten kannattajien mielestä

Tutkimukseen perustuva tieto ja muunlainen kokemuksellinen ”tieto” sekoittuvat nykyisessä tietotulvayhteiskunnassa voimakkaasti toisiinsa. Tämä näkyy myös politiikassa. Politiikka ei itsessään ole ensisijaisesti tieteeseen pohjautuvaa, mutta tutkitulla tiedolla tulisi olla merkittävä rooli yhteiskuntaa kehitettäessä.

Tiede pyrkii etsimään omien menetelmiensä avulla totuutta; totuuden tulisi siis pohjautua tutkittuun tietoon. Yhteiskuntatieteen kontekstissa ilmiö ei ole kuitenkaan täysin yksiselitteinen. Samasta ilmiöstä voidaan tuottaa tietoa monenlaisista teoreettisista lähtökohdista ja hyvin monenlaisin tieteellisin menetelmin.

Lohdullista kuitenkin on, että vaikka yhteiskuntatieteet ovat menetelmällisesti ja teoreettisesti varsin heterogeenisia, tutkimustulokset ovat usein yllättävän vähän ristiriidassa keskenään. Eri menetelmillä ja teoreettisista lähestymistavoista tehdyt tutkimukset tuottavat esimerkiksi suomalaisesta taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sen kehityksestä varsin yhdenmukaisen kuvan.

Tutkimusten välillä on kuitenkin eroja sen perusteella, mistä eriarvoisuus johtuu, ja miten sitä pystytään vähentämään. Jos vähentäminen siis ylipäätään koetaan tärkeäksi. Keinoja valittaessa esille astuvat varsin suuret ihmiskuvaan liittyvät erot. Erot ihmiskuvassa näkyvät myös tieteiden välillä – erityisesti verrattaessa yhteiskuntatieteen valtavirtaa taloustieteen valtavirtaan.

Kun yhteiskuntatieteilijä antaa paljon huomiota saavan lausunnon medialle, niin voi olla lähes varma että sosiaalisessa mediassa alkaa syyttely: ”päivystävä dosentti on vihervasemmistosuvakki”. Minkä puolueen kannattajien keskuudesta nämä syytökset sitten todennäköisemmin tulevat?

Tarkastelemme seuraavaksi tätä kysymystä väestötasolla edustuvan kyselytutkimuksen avulla. Analyysit perustuvat helmi-maaliskuussa 2017 toteutettuun väestökyselyyn, joka edustaa 18–84-vuotiata suomalaisia (N=1648).  Puolueiden kannattajat on identifioitu sen perusteella, minkä puolueen he kokivat kyselyhetkellä tärkeimmäksi. Mukana ei ole kristillisdemokraattien tai RKP:n kannattajia pienten vastaajamäärien vuoksi. Tuloksissa on huomioitu otanta-asetelmaan perustuvat virhemarginaalit sekä aineiston ikä- ja sukupuolijakaumassa oleva edustavuusvirhe.

Tarkastelemme ensin, kuinka luotettavana eri puolueiden kannattajat pitävät yhteiskuntatieteen ja taloustieteen tutkijoita. Tulokset on esitetty kuviossa 1. Kokonaisuutena katsoen näyttäisi siltä, että yhteiskunta- ja taloustieteen tutkijoihin luotetaan lähes yhtä paljon eri puolueissa. Ainoastaan kokoomuksen kannattajien keskuudessa voidaan havaita tilastollisesti merkitsevä ero osuuksissa; puolueessa on selkeästi isompi osuus taloustietelijöihin luottavia.

Vaikka erot puolueiden sisällä on kohtalaisen pieniä, on mielenkiintoista, että nykyisissä hallituspuolueissa luotetaan pääasiassa useammin taloustietelijöihin kuin yhteiskuntatieteilijöihin. Luottamus yhteiskuntatietelijöihin näyttäisi olevan erityisen pientä perussuomalaisten kannattajien keskuudessa. Myös keskustan kannattajat luottavat muita harvemmin yhteiskuntatietelijöihin. Sen sijaan erityisen paljon yhteiskuntatietelijöihin luottavia on vihreiden kannattajissa.

 

Kuvio 1. Yhteiskuntatieteen ja taloustieteen tutkijoiden totuudenmukaisuus eri puolueiden kannattajien mielestä

 

Kysyimme vastaajilta myös heidän mielipiteitään ihmistieteiden roolista yhteiskunnan kehittämisessä sekä tutkimusvarojen priorisoinnista. Kuviossa 2 esitetyt tulokset ovat osittain linjassa ensimmäisen analyysin kanssa. Vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat eroavat muista myönteisemmällä suhtautumisellaan ihmistieteiden instrumentaaliseen rooliin.

Perussuomalaisten kannattajat suhtautuvat selkeästi muita todennäköisemmin nuivasti ihmistieteiden rooliin yhteiskunnan kehittämisessä. Myös keskustassa on vähemmän niitä, jotka kokevat ihmistieteet merkityksellisiksi. Sen sijaan keskustan ja perussuomalaisten kannattajille näyttäisi olevan muihin verrattuna erityisen tärkeää, että tutkimusvarat kohdennetaan vain taloudellisesti kannattaville aloille.

 

Kuvio 2. Ihmistieteiden merkitys yhteiskunnassa ja tutkimusvarojen priorisointi  eri puolueiden kannattajien mielestä

 

Tuloksistamme voidaan karkeasti päätellä, että vihervasemmistolainen luottaa todennäköisemmin yhteiskuntatieteen päivystävään dosenttiin, kun taas hallituspuolueiden kannattajat taloustieteilijään. Hallituspuolueiden ja vihervasemmistolaisten erot korostuvat erityisesti tarkasteltaessa keskustan ja perussuomalaisten kannattajien mielipiteitä.

Ei olekaan sattumaa, että eniten nupinaa yhteiskuntatiedettä kohtaan on tullut juuri kyseisten puolueiden edustajilta. Uskottavuuden näkökulmasta olisi kuitenkin tärkeää, että nimenomaan poliittinen eliitti pyrkisi perustelemaan päätöksiään myös tutkimukseen nojaten, hallituspohjasta riippumatta. Lausahdukset kuten ”Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat että tätä ja tätä ei saa tehdä” eivät välttämättä ole omiaan lisäämään ajattelutapaa, jossa tiedolla ylipäätään olisi merkittävä rooli yhteiskunnan kehittämisessä.

Toki tutkimusta ja sen tuloksia täytyy kritisoidakin.  Tieteeseen ei kannata luottaa sokeasti. Erityisen kriittisesti kannattaa suhtautua tuloksista tehtäviin tulkintoihin. Samasta tuloksesta voidaan tehdä kovin erilaisia tulkintoja riippuen omista intresseistä.  Poliitikkojen ei ole siis järkevää toteuttaa uudistuksia suoraan yksittäisten tutkijoiden ehdotuksista. Kun tutkija antaa politiikkasuosituksia, ne ovat tulkintoja, joiden pohjana ovat tutkimustulokset.

Poliittiset uudistukset tulisi kuitenkin pohjautua laajasti tutkittuun tietoon. Tieto ilman tutkimuksellista pohjaa on lopulta vain mielipide. Mielipiteet ovat toki merkityksellisiä ja tärkeitä, mutta ne eivät voi toimia politiikan ja yhteiskunnan kehittämisen ensisijaisena perustana.

Aki Koivula ja Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Hanke laajenee

Poliittiset kuplat -hanke laajenee! Saimme HS-säätiöltä rahoitusta tutkimukselle, jossa selvitämme eri puolueiden kannattajien ja jäsenten mediakäyttäytymistä sekä medialuottamusta totuuden jälkeisessä ajassa. Raportoimme HS-säätiön hankkeessa muun muassa tuloksia, jotka pohjaavat helmi-maaliskuussa keräämäämme puolueiden kannattaja-aineistoon. Eli pysykää kuulolla.

http://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/3455731/Turkuun+yli+100000+euron+apuraha+Helsingin+Sanomain+Saatiolta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Puoluejohtajaehdokkaat vertailussa: sekä demareita että demareita

SDP on työväenpuolue, vaikka sen sisältä on toki löydettävissä erilaisia ryhmittymiä. Lähihistoriassa esillä ovat muun muassa olleet niin lipposlaiset oikeistodemarit kuin vasemmistolaiset tuomiojalaisetkin. Demareiden puheenjohtajakamppailussa kandidaattien sijoittuminen oikeisto-vasemmisto-akselille on kuitenkin ollut varsin vähän esillä. Arvoistakin on keskusteltu niukasti. Keskustelu on ylipäätään ollut tasapaksua ilman erityisiä irtiottoja. Kaikki ehdokkaat tuntuvat olevan arvoliberaaleja, mutta silti vaalitenteissä on selvästi varottu ottamasta tarkemmin kantaa esimerkiksi maahanmuuttoon tai ympäristöteemoihin. Tuntuu siltä, että on varottu juuri niitä teemoja, joista saattaisi löytyä eroja nuorten ja vanhempien jäsenten keskuudessa.

Useat eri politiikan asiantuntijat ja toimittajat ovat kannanotoissaan tuoneet esille Rinteen olevan ehdokkaista eniten vasemmalla ja Tuppuraisen taas enemmän oikealla. Itse ehdokkaat ovat olleet tässä suhteessa kovin varovaisia. Viime viikkoina ei ole enää juuri kuultu Harakan toistelevan olevansa supercell-sosialisti. Tuppurainen taas itse vastasi olevansa ”sekä demari että demari”, kun häneltä kysyttiin onko hän oikeistodemari vai vasemmistodemari. Rinne taas piti HSTV:n tentissä kysymystä ”hölmönä”, kun toimittaja tiedusteli kuka ehdokkaista on oikeistolaisin.

Onko eroja tosiaan näin vähän? Analysoimme seuraavaksi sitä, minkälaisia arvoja Harakka, Rinne ja Tuppurainen vaalivat sekä miten he sijoittuivat poliittisesti vasemmisto-oikeisto-akselilla ennen puheenjohtajakampanjaa. Käytämme aineistona vuoden 2015 eduskuntavaalien Helsingin Sanomien vaalikonevastauksia, jotka ovat muun muassa saatavilla avoimena datana lehden verkkosivuilta (HS 2015).

Vaikka avoimena datana saatavat vaalikoneaineistot mahdollistavat erilaisten mielenkiintoisten analyysien tekemisen, vaalikonevastauksiin tulee kuitenkin suhtautua tietyllä varauksella. Toisaalta vastaukset kertovat paljon poliitikkojen omista arvoista, asenteista sekä poliittisista tavoitteista, mutta toisaalta vaalikoneisiin vastaaminen voidaan kuitenkin nähdä harkittuna ja tavoitteellisena toimintana, jonka tarkoituksena on vedota mahdollisimman suureen äänestäjäkuntaan. Vaalikonevastauksiin voidaankin suhtautua joko ehdokkaan omien arvojen mittareina tai ehdokkaan tavoittelemien äänestäjien arvojen mittareina.

Arvoulottuvuuksia mittaavat muuttujat muodostettiin hyödyntämällä pääkomponenttianalyysia, jonka avulla muodostui yhteensä viisi komponenttia. Arvoulottuvuuksien mittareiden muodostamisessa hyödynnetyt vaalikoneen kysymykset sekä pääkomponenttianalyysin tulokset on nähtävissä oheisessa taulukossa.

Sosioekonominen arvoulottuvuus eli toisin sanoen vasemmisto-oikeisto-mittari on muodostettu kysymyksistä, joissa tiedusteltiin ehdokkaiden mielipiteitä esimerkiksi taloudellisesta sääntelystä, julkisista palveluista, velkaantumisesta sekä verotuksesta. Perinteisessä arvoulottuvuudessa eli liberaali-konservatiivi-mittarissa on puolestaan huomioitu ehdokkaiden perinteisiä arvoja, jotka liittyvät esimerkiksi maanpuolustukseen ja sukupuolineutraaliin avioliittoon.  Periferia-keskusta-arvoulottuvuuden avulla voimme arvioida, kuinka paljon ehdokkaat suosivat laajempia maakuntahallintoja pienten kuntien ja kunnallisten palvelujen sijaan. Sen lisäksi kyseinen mittari sisältää ehdokkaan mielipiteen EU:sta. Näiden kolmen lisäksi muodostimme vielä neljännen mittarin, joka kuvaa ehdokkaiden postmoderneja arvoja maahanmuutto- ja ympäristöasioiden osalta sekä viidennen mittarin, joka kuvaa markkinaliberaalia arvoulottuvuutta.

Kuviossa 1 on esitetty, miten ehdokkaat sijoittuvat perinteisellä arvoulottuvuudella sekä vasemmisto-oikeisto-akselilla suhteessa eduskuntapuolueiden ehdokkaiden keskiarvoihin sekä koko aineiston keskiarvoihin. Koko aineiston keskiarvot on ilmaistu kuvioissa viivoina. Kuviosta on nähtävissä, että kaikki puheenjohtajaehdokkaat ovat enemmän oikealla kuin puolueen kansanedustajaehdokkaat keskimäärin. Analyysimme perusteella talousosaajana itseään esille tuova Timo Harakka sijoittuu ehdokkaista voimakkaimmin oikealle. Yllättäen Tytti Tuppurainen sijoittuu taas eniten vasemmalle ollen selvästi myös Harakkaa arvoliberaalimpi. Itse asiassa sekä Rinne että Tuppurainen ovat hyvin lähellä vihreiden keskimääräistä kansanedustajaehdokasta näiden mittareiden valossa. He ovat myös selkeästi arvoliberaalimpia kuin oman puolueensa muut ehdokkaat.


Kuvio 1. Puheenjohtajaehdokkaiden sijoittuminen perinteisellä arvoulottuvuudella (konservatiivi-liberaali) sekä sosioekonomisella arvoulottuvuudella (vasemmisto-oikeisto).

Tarkasteltaessa tarkemmin ehdokkaiden postmoderneja arvoja, niin kuva muuttuu ja ehdokkaista paljastuu kiinnostavia yksityiskohtia. Kuviossa 2 esitetyn analyysin perusteella Harakka näyttäytyy selvästi liberaalimmalta. Harakka on todella lähellä entisiä oman puolueensa kansanedustajaehdokkaita eli vihreitä. Vanha ammattiyhdistysaktiivi Rinne taas on maahanmuutto- ja ympäristökysymyksissä keskimääräistä demareiden kansanedustajaehdokasta konservatiivisempi. Itse asiassa Rinne on tässä suhteessa lähimpänä perussuomalaisten ehdokkaita. Tuppurainen on selvästi muita enemmän laajempien maakuntahallintojen sekä EU:n kannattaja.

Kuvio 2. Puheenjohtajaehdokkaiden sijoittuminen postmodernilla arvoulottuvuudella sekä keskusta-periferia-ulottuvuudella.

Tarkasteltaessa puolueen puheenjohtajaehdokkaiden sijoittumista markkinaliberaalilla arvoulottuvuudella voidaan löytää lisää eroja ehdokkaiden välille. Markkinoiden vapauttamiseen ja sääntelyyn purkamiseen liittyvissä kysymyksissä Harakka näyttäytyy selvästi kaikkein avoimempana. Tuppurainen on puolestaan erityisen voimakkaasti sääntelyn jatkamisen kannalla. Rinne sijoittuu näiden ehdokkaiden väliin.

Kuvio 3. Puheenjohtajaehdokkaiden sijoittuminen markkinaliberaalilla arvoulottuvuudella sekä sosioekonomisella arvoulottuvuudella.

Kun demarit huomenna valitsevat puheenjohtajansa, on tarjolla itse asiassa kolme varsin erilaista ehdokasta, vaikkei tämä olekaan näkynyt viimeisissä puheenjohtajatenteissä. Analyysimme perusteella ennakkosuosikki Rinne näyttäytyy empiirisen arviomme perusteella voimakkaimmin perinteiseltä työväenpuolueen ehdokkaalta. Hän on sosiaali- ja talouspoliittisesti vasemmalla sekä perinteisiltä arvoiltaan liberaali. Tarkasteltaessa postmoderneja arvoja hän ei kuitenkaan näyttäydy erityisen liberaalina. Tässä suhteessa Rinne todennäköisesti edustaa myös parhaiten ikääntynyttä puolueväestöä.

Ilkka Koiranen, Aki Koivula, Arttu Saarinen  

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

SDP – Suomen suurin eläkeläispuolue

Vuoden 2017 aikana on tiedossa kolme varsin mielenkiintoista puoluekokousta. Niin SDP:n, vihreiden kuin perussuomalaistenkin jäsenet kokoontuvat valitsemaan itselleen puheenjohtajat. Puolueista ensimmäisenä puheenjohtajastaan äänestää sosiaalidemokraatit.

SDP:n ensimmäisen puheenjohtajatentin mielenkiintoisin osa oli kun kansanedustaja Timo harakka nosti esille puolueen kannattajien ikärakenteen. Itse 54-vuotias Harakka kärjisti SDP:n olevan nykymenolla ”huomisen pikkupuolue”, vedoten siihen että vain 7,5 prosenttia alle 50-vuotiaista suomalaisista äänesti demareita edellisissä eduskuntavaaleissa.

Myös hankkeemme kannattaja-analyyseissa sosiaalidemokraattien keski-ikä on kaikkien korkein eri puolueita vertailtaessa. Väestökyselymme tekohetkellä vuonna 2014 kannattajista vain noin puolet oli työelämässä eikä tilanne ole tästä todennäköisesti radikaalisti muuttunut. Työelämän ulkopuolella olevista valtaosa oli nimenomaan eläkkeellä. Puolueen kannattajissa on myös selvästi vähiten sellaisia perheitä, joissa asuu alaikäisiä lapsia. Yksiselitteinen johtopäätös on, ettei puolue ole enää pitkään aikaan pystynyt houkuttelemaan nuoria kannattajamassoja puolelleen.

Aiempi ulkomainen tutkimus kertoo, että äänestyspäätöksiin vaikuttavat voimakkaasti erilaiset mielikuvat ehdokkaasta. Ehdokkaan brändäämisen taustalla yhtenä rakennuspalikkana toimii puolueen imago. Juuri tätä imagoa Harakka haluaa muuttaa ja ilmeisen reilulla kädellä. Vaikka Harakka on itse Rinteen kanssa lähes täsmälleen saman ikäinen, on ehdokkaiden välillä olennaisia eroja. Rinne pyrkii vetoamaan selvemmin perinteisiin työväenpuolueen ydinkannattajiin ja Harakka taas koittaa hakea kannatusta selkeämmin myös nuorista prekariaattisukupolven edustajista.

Puheenjohtajan tehtävänä on paitsi saada kannatus kasvuun, mutta toimia samalla nimenomaan oman jäsenistönsä etujen ajajana. Mikä tärkeintä, jäsenistä muodostuva pienempi joukkio valitsee myös puheenjohtajansa. Minkälainen porukka demareiden ykkösnyrkillä sitten onkaan johdettavanaan vuoden 2016 jäsenaineistojemme pohjalta tarkasteltuna?

Vastaus on jälleen varsin yksiselitteinen: iäkäs. Toki kaikkien kolmen perinteisen puolueen eli SDP:n, keskustan ja kokoomuksen jäsenten keski-ikä on korkea, mutta tässä kisassa demarit vievät kuitenkin voiton. Demareiden tilannetta eivät selitä myöskään tietyt vinoumat kyselymme vastaajajoukossa.

Aineistomme sosiaalidemokraattivastaajista lähes kaksi kolmasosaa on eläkkeellä ja nimenomaan alle 40-vuotiaiden osuus on pieni muihin puolueisiin verrattuna. Vastaavasti yli 70-vuotiaiden osuus on aivan eri luokkaa kuin muissa puolueissa. Myös tulevaisuuden toivojen eli opiskelijajäsenten osuus on todella pieni. Huolimatta joistain vahvoista näkyvistä nuoremmista poliitikoista kuten Sanna Marinista, voikin demareita kannattajiensa ja jäsentensä ikärakenteensa perusteella kutsua nykyajan ”eläkeläispuolueeksi”.

Mikäli Harakka valittaisiin puheenjohtajaksi, hänellä on edessä vielä pitkä matka tehdessään puolueestaan kaikenikäisten poliittisen innovaattorin. Nykyisellä jäsenrakenteella kun voi olla haastavaa saada aikaiseksi hirveän vahvasti muun muassa prekariaatin ajatuksia miellyttävää politiikkaa. Demareiden jäsenet ovat keskimäärin kovin erilaisen yhteiskunnan kasvatteja kuin pätkätöiden ja rakennemuutoksen keskellä elävät Y-sukupolven tulevaisuuden ja tämän hetken toivot.

Puolueen jäsenten ja kannattajien keski-ikä näkyykin monella tavalla sen harjoittamassa politiikassa. Tästä esimerkkinä on puolueen kenttäväkeä viime syksynä repinyt Kimmo Kiljusen alulle panema kansalaisaloite työeläkeindeksin muuttamisesta palkkatasoindeksiksi. Sen perimmäisenä ajatuksena oli työeläkkeiden korvaustason nosto. Hankkeen takana oli useita demareiden senioriedustajia. Kiistely aloitteen ympärillä kuvasi hyvin puolueen nykyisen jäsen- ja kannattajarakenteen koostumusta sekä vaikutusta poliittisiin intresseihin.

Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Mihin puolueisiin perussuomalaisten kannatus on valunut? Rohkea tulkinta puoluejäsenaineiston perusteella

Perussuomalaisten kannatus mielipidetiedustelujen perusteella

Perussuomalaiset saivat kevään 2015 eduskuntavaaleissa 17,7 prosentin kannatuksen ja puolue päätyi lopulta myös hallitusvastuuseen. Erityisesti vaikeina taloudellisina aikoina hallitusvastuu syö usein puolueiden kannatusta. Syyskuussa 2016 Taloustutkimuksen teettämän kyselyn mukaan perussuomalaisten kannatus on alentunut kevään 2015 vaaleista alle kymmeneen prosenttiin. Kahden muun hallituspuolueen ja erityisesti Kokoomuksen osalta tilanne ei ole kehittynyt samalla tavalla, vaan kannatus on säilynyt jokseenkin samalla tasolla.

Kannatuksessa tapahtuneisiin pienehköihin muutoksiin on syytä suhtautua kohtalaisen varauksellisesti, vaikka viime aikoina virhemarginaalien sisään mahtuvia kannatuslukujen muutoksia on mediassa tulkittu merkityksellisinä. Kuitenkin perussuomalaisten osalta kannatuksen lasku on ollut poikkeuksellisen voimakasta reilun vuoden aikana, vaikka otettaisiin huomioon muun muassa virhemarginaalit.

Kuviosta 1 ilmenee, että niin sanottuja gallupvoittajia ovat olleet erityisesti SDP ja vihreät. Viime vuoden elokuusta lähtien perussuomalaisten kannatus on laskenut vajaat kuusi prosenttia samalla, kun sosialidemokraattien kannatus on noussut hieman yli kuusi prosenttia. Vain gallupeja tarkastelemalla vaikuttaakin siltä, että perussuomalaisten kannatuksen lasku on tapahtunut erityisesti sosialidemokraattien kannatuksen nousun kustannuksella. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että osa perussuomalaisia äänestäneistä olisi siirtynyt kannattamaan SDP:tä. Näin ovat tulkinneet myös jotkin asiantuntijat.

Totuus lienee kuitenkin osittain monimutkaisempi, jos tulkitsemme kyseistä galluptulosta puoluejäsenaineiston tietojen avulla. On selvää, että kannattajat ja jäsenet eivät ole sama asia, mutta puoluejäsenaineiston avulla voimme etsiä tukea siihen, mitkä puolueet ovat ylipäätään läheisempiä toistensa kanssa. Mittaamme läheisyyttä seuraavalla kysymyksellä: ”Minkä puoleen koet itsellesi tärkeimmäksi (muu kuin oma puolueesi, valitse yksi)?”.

puolueiden-kannatus

Kuvio 1. Puolueiden kannatus 2015–2016. Lähde: Taloustutkimus

 

Jäsenaineistoon perustuva tulkinta kannatusmuutoksista

Tuoreen puoluejäsenaineistomme (perussuomalaisia vastaajia 1932) mukaan 15,5 prosenttia perussuomalaisista kokee sosialidemokraatit itselleen läheisimmäksi eduskuntapuolueeksi (ks. kuvio 2). Sosialidemokraatteihin kohdistuvan läheisyyden edelle menevät molemmat hallituskumppanit Keskusta (23,6 %) ja Kokoomus (16,4 %). Myös kristillisdemokraatteihin tunnetaan läheisyyttä suhteellisen paljon (11 %). Nämä tulokset eivät ole sinänsä erityisen yllättäviä.

Huomattavasti yllättävämpää onkin, että jopa 23 prosenttia perussuomalaisista ei koe mitään muuta eduskuntapuoluetta läheiseksi toiseksi puolueeksi. Näistä 23 prosentista suurin osa (26,5 %) ilmoitti, ettei koe mitään muuta puoluetta läheiseksi tai ilmoittavat läheisimmäksi nukkuvien puolueen. Toiseksi suurin osa (23,9 %) tästä vajaasta neljänneksestä ilmoitti oman puolueensa jälkeen läheisimmäksi isänmaalliseksi tai selkeästi maahanmuuttovastaiseksi luokiteltavan puolueen tai puolueeksi pyrkivän kansanliikkeen. Tällaisia järjestöjä olivat muun muassa Muutos 2011, Suomi Ensin, Itsenäisyyspuolue sekä Suomidemokraatit.

laheisyys-ps

Kuvio 2. Perussuomalaisten jäsenten kokema läheisyys muihin puolueisiin.

Jäsenten vastausten perusteella lähes neljäsosa ei koe mitään muuta eduskuntapuoluetta itselleen läheiseksi. Puoluejäsenten läheisyyden kokemisen tarkastelusta herääkin kysymys, että olisiko sama logiikka löydettävissä myös kannattajien kokemuksissa ja näin myös kannatusgallupin tuloksissa.

Huomionarvoista onkin, että perussuomalaisten kannatuksen lasku ei juurikaan näy jäsenistön läheisimmiksi kokemien keskustan tai kokoomuksen kannatuslukemissa. Näin voidaankin olettaa, että nimenomaan keskusta-oikeistolaisiin puolueisiin samaistuvat kannattajat ovat pysyneet perussuomalaisten takana. Vastaavasti hallituksen leikkauspolitiikkaan tyytymättömät entiset perussuomalaisten kannattajat ovat suurella todennäköisyydellä ainakin osin siirtyneet kannattamaan sosiaalidemokraatteja.

Kolmantena merkittävänä ryhmänä perussuomalaisten kannatuksen laskussa ovat luultavasti maahanmuuttoon vastaisesti suhtautuvat entiset kannattajat. Kuluneen vuoden aikana hallituksen maahanmuuttopolitiikka on herättänyt kritiikkiä perussuomalaisten kannattajakunnassa. Voidaan näin ollen olettaa, että merkittävä osa perussuomalaisten kannatuksen laskusta selittyy perussuomalaisten maahanmuuttovastaisen siiven kannattajien siirtymisestä nukkuviin sekä pieniin maahanmuuttovastaisiin puolueisiin tai puolueeksi pyrkiviin järjestöihin.

Ilkka Koiranen & Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Punavihreä kupla on olemassa – Eri puolueiden jäsenten välinen läheisyys, osa 2

Aiemmassa 5.9.2016 ilmestyneessä blogikirjoituksessa tarkasteltiin keskustan, vihreiden ja sosialidemokraattien jäsenten kokemaa läheisyyttä muihin eduskuntapuolueisiin. Nyt on jatkon aika, kun mukana on myös kolme muuta puoluetta. Tässä kirjoituksessa puoluejäsenten kokeman läheisyyden tarkastelu laajennetaan koskemaan myös perussuomalaisten, kokoomuksen sekä vasemmistoliiton jäseniä.

Taustana puolueläheisyyden ja -etäisyyden tarkastelun tärkeydelle on kevään 2015 eduskuntavaalien jälkeen julkisuudessa käyty keskustelu erilaisista poliittisista kuplista. Myöhemmin kuplista käyty keskustelu on arkipäiväistynyt ja tullut osaksi arkista julkista keskustelua. Se on näkynyt esimerkiksi keskusteltaessa uudesta avioliittolaista tai maahanmuutosta. Merkittävänä jakolinjana keskustelussa on konservatiivisten ja liberaalien arvojen välinen vastakkainasettelu.

Vielä 2000-luvun alussa poliittisten puolueiden väitettiin muuttuneen yhä enemmän toistensa kaltaisiksi. Kuitenkin erityisesti perussuomalaisten menestyksen myötä, puolueiden julkisten linjausten väliltä on löydettävissä selkeämpiä eroja ja nimenomaan arvoista on alettu keskustella aiempaa enemmän. Puolueiden jäsenistä on kuitenkin hyvin niukalti tilastollisesti edustavaa tietoa. Tässä mielessä keräämämme yli 12 000 vastaajan aineisto on täysin uniikki.

Analyysi

Kuviossa 1 on mallinnettu puoluejäsenten kokema läheisyys muihin puolueisiin verkostoanalyysiohjelma Gephin avulla. Aineistona ovat keräämämme puolueiden jäsenkyselyt. Tarkastelemme tässä blogikirjoituksessa vihreiden (vastaajia kokonaisuutena 1653), sosiaalidemokraattien (1540), keskustalaisten (3967), perussuomalaisten (1935), kokoomuslaisten (951) ja vasemmistoliittolaisten (2384) jäsenten läheisyyttä eri puolueisiin. Mittarina käytämme kysymystä: ”Minkä puoleen koet itsellesi tärkeimmäksi (muu kuin oma puolueesi, valitse yksi)?”.

Niin sanotun verkoston mallinnuksessa on käytetty Fruchterman-Reingold-algoritmia, joka sijoittaa solmut – tässä tapauksessa puolueet ja puoluejäsenet – lähelle toisiaan yhteisten siteiden perusteella. Eli toisin sanoen, mitä läheisempänä puoluejäsenet yleisesti kokevat toiset puolueet, sitä lähempänä puolueet ovat kuviossa.

Kuviosta on nähtävissä, miten sosialidemokraatit, vasemmisto ja vihreät sijoittuvat lähelle toisiaan ja toisaalta myös keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset muodostavat oman läheisen ryhmittymänsä. Jälkimmäiset puolueet muodostavat yhteisen kuplan nimenomaan sen vuoksi, että keskusta toimii niin sanottuna välittävänä solmupuolueena. Kaksi pienintä eduskuntapuoluetta, RKP ja kristilliset, on otettu mukaan kuvioon, mutta läheisyydet perustuvat kuuden suurimman puolueen jäsenten vastauksiin.

laheisyys-puolueetKuvio 1. Puoluejäsenten kokema läheisyys muihin eduskuntapuolueisiin verkostona.

Taulukossa 1 on esitetty puoluejäsenten kokema läheisyys muihin puolueisiin vielä numeromuodossa. Taulukosta on nähtävissä pitkälti samat tulokset kuin verkostokuviossakin. Erityisen hyvin taulukossa erottuu sosialidemokraattien, vasemmiston ja vihreiden muodostama kupla. Vihreiden jäsenistä lähes 74 prosenttia koki vasemmistoliiton tai SDP:n olevan läheisin puolue. Sosialidemokraateista vihreät tai vasemmiston läheisimmäksi koki noin 75 prosenttia ja vasemmistolaisista puolestaan vihreät tai sosialidemokraatit läheisimmiksi koki lähes 83 prosenttia. Tulokset osaltaan puoltavat niin sanotun punavihreän kuplan olemassaoloa.

Hallituspuolueiden jäsenten kokema läheisyys ei näyttäydy taulukossa aivan yhtä selvänä kuin kolmen suurimman oppositiopuolueen jäsenten muodostama rintama. Hallituspuolueita selkeimmin yhdistää läheisyys keskustaan. Kokoomuslaiset eivät osoita korkeaa läheisyyden tunnetta perussuomalaisia kohtaan. Vain hieman yli seitsemän prosenttia kokoomuslaisista koki perussuomalaiset läheisimpänä toisena puolueena.

Mielenkiintoista on myös tarkastella, mitkä muut puolueet hallituspuolueiden jäsenet kokevat läheisiksi. Muista eduskuntapuolueista keskustalaiset ja perussuomalaiset kokivat läheisiksi sosialidemokraatit sekä kristillisdemokraatit, kun kokoomuslaiset kokivat läheisiksi RKP:n ja vihreät. Samoin erittäin mielenkiintoista on se, että lähes neljännes perussuomalaisista kokee toiseksi läheisimmän puolueen löytyvän eduskuntapuolueiden ulkopuolelta.

Taulukko 1. Puoluejäsenten kokema läheisyys muihin eduskuntapuolueisiin (%).

laheisyys-taulukko

Lopuksi

Ensimmäiset analyysit valmiilla puoluejäsenaineistolla osoittavat, että sosialidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston jäsenet muodostavat selkeän ryhmittymän. Samoin hallituspuolueiden jäsenten keskuudessa voidaan huomata merkittävää läheisyyttä toisiinsa, mutta yhdistävänä tekijänä näyttää toimivan ennen kaikkea pääministeripuolue keskusta. Tässä mielessä huomionarvoista on, että perussuomalaisia ei koeta muissa puolueissa erityisen läheiseksi. Vain kristillisdemokraatit koetaan muiden puolueiden keskuudessa vähemmän läheisemmäksi.  Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ovat leimallisesti eduskunnan arvokonservatiivipuolueita. Tämä näkyy myös siinä kun tarkastellaan puolueiden välistä läheisyyttä toisiinsa.

Muista vanhoista puolueista vain keskustan jäsenissä on vajaan 20 prosentin ryhmä, joka kokee perussuomalaiset läheisimmäksi. Voidaan olettaa tämän ryhmän olevan arvoiltaan kohtalaisen konservatiivisia, mutta ilmiö vaatii jatkotutkimista. Tässä blogitekstissä olemme ensimmäistä kertaa tarkastelleet kaikkien kyselyssä mukana olevien puolueiden läheisyyttä. Jatkossa tulemme tarkastelemaan entistä tarkemmalla tasolla tutkimusartikkeleissamme muun muassa sitä, mitkä asiat määrittävät puolueiden jäsenten kokemaa läheisyyttä muihin puolueisiin.

Ilkka Koiranen & Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail