Kansanedustajan pätevyys sosiaalisena pääomana

Kirjoitan blogini ensisijaisesti väitöskirjani aineiston pohjalta. Olen haastatellut väitöskirjaani varten kymmeniä kansanedustajia eri puolueista viime vaalikauden aikana (11/2017 –06/2018), jolloin olin itse eduskunta-avustaja. Tutkimukseni aiheena on sosiaalisen pääoman ja vaikutusvallan ulottuvuudet yksittäisen kansanedustajan näkökulmasta. Tarkastelen pätevyyttä yhtenä kansanedustajan sosiaalisena ominaisuutena.

——-

Viime vuosikymmenen aikana politiikan henkilöityminen on lisääntynyt. Yksittäisen poliitikon merkitys on kasvanut ohi puolueiden identiteetin (Borg & Paloheimo, 2009, 94). Poliitikko yksilönä on helpompi samaistumisen kohde, koska jälkiteolliselle yhteiskunnalle ominaista on yksilöllisyyttä korostava kulttuuri. Samalla kuin yksilöllisyys korostuu, korostuu myös poliitikon sosiaalinen pääoma. 

Sosiaalinen pääoma on yksilön toiminnallinen resurssi, joka ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. Sosiaaliseksi pääomaksi voidaan nimetä esimerkiksi nimenomaan kvalifikaatiot eli tausta, koulutus mutta myös verkostot. Sen avulla poliitikko tekee päätöksiä, vaikuttaa ja saavuttaa asioita.

Sosiaalinen pääoma antaa henkilölle mahdollisuuden käyttää ja kasvattaa valtaa suhteessa muihin. Vaikutusvalta voi perustua sekä muodollisissa hierarkioissa oleviin asemiin ja niiden antamaan auktoriteettiin ja toimivaltaan että epämuodollisiin tekijöihin, kuten taitoon ja karismaan. 

Sosiaalisen pääoman merkitys tuli esille tekemissäni haastatteluissa esimerkiksi, että osaamisen eli kvalifikaatioiden lisäksi korostettiin verkostojen eli kaverisuhteiden merkitystä eduskuntatyössä ja vaikutusvallassa.

Yksilön ominaisuudet ovat osa sosiaalista pääomaa ja aineistossani yksi merkityksellinen kansanedustajan ominaisuus on pätevyys. Ajatus poliitikon pätevyydestä on kuitenkin varsin hankalasti määriteltävissä.  Yksittäisen kansanedustajan pätevyys voi olla muodollista; se perustuu koulutukseen tai saavutuksiin. Se voi olla myös epämuodollista pätevyyttä, joka liittyy vaikutustaitoihin, poliittiseen pelisilmään ja vallankäyttöön. Tässä tekstissä pyrin avaamaan kansanedustajan pätevyyttä ja sen joitakin ulottuvuuksia, kuten pätevyyden ja vaikutusvallan suhdetta sekä sopivuuden merkitystä.

Haastattelujen perusteella pätevä kansanedustaja syventyy asioihin, edistää ajamiaan asioita monella tapaa ja tuo niitä julkisuuteen. Pätevyyttä voidaan tarkastella eduskunnan sisältä ja ulkoa käsin. Kansanedustaja on pätevä vaikuttaessaan eduskunnan sisäiseen työhön kuten valiokuntatyöhön, hallitusneuvotteluihin tai kehys- ja budjettiriiheen. Tämä puolestaan vaatii perehtyneisyyttä esimerkiksi valiokunnassa käsiteltäviin asioihin ja hallituksen ja ministeriöiden valmistelemiin esityksiin. Eduskunnassa asioihin syventyminen vaatii myös jossain määrin kokemusta ja asiantuntemusta. 

Haastatteluissa tuli esille sirpaletiedon määrän lisääntyminen ja kansanedustajatyön vaativuuden kasvu. Poliitikon tulee hahmottaa isoja kokonaisuuksia (esim. sote) ja niiden välisiä syy-yhteyksiä. Poliitikon tulisi kyetä hahmottamaan syy-yhteydet, jolloin pidempi kokemus politiikasta voi tuoda suhteellisuudentajua ja valmiutta. Vaikka kansanedustajan tekevät yhä enemmän päätöksiä nojaten asiantuntijatietoon, tarvitaan tiedon arvioimiseen kuitenkin osaamista. Näin ollen pätevä kansanedustaja oivaltaa kysyä tietoa oikeilta asiantuntijoilta ja oikein kysymyksin.

Asiantuntijuus lisää poliittista pääomaa (Kontula, 2018) ja ilmenee haastatteluaineiston mukaan yhtenä vaikutusvallan välineenä. Kun kansanedustaja osaa ja ymmärtää asioita hyvin, pystyy hän hyödyntämään sitä vaikuttamisessa ja ajamiensa asioiden edistämisessä, luomalla suhteita ja kasvattamalla verkostojaan. Tällöin muut kokevat hänet päteväksi ja vaikutusvalta voi kasvaa. Tässä toki voi olla suuria eroja sen suhteen, kuuluuko kansanedustaja hallitus- vai oppositiopuolueeseen.

Politiikassa kansanedustajan asiaosaaminen ei kuitenkaan itsessään riitä sillä työ on hyvin julkista. Asiat ovat usein myös sellaisia miltä ne näyttävät. Tällöin kansanedustaja on pätevä, jos pystyy vaikuttamaan mielipiteisiin julkisuuden kautta eli eduskunnan ulkopuolelta käsin. Tätä voidaan havainnollistaa esimerkiksi siten, saavuttaako kansanedustaja yleistä hyväksyntää.

Haastatteluissa yleisellä hyväksynnällä tarkoitetaan, että kansanedustajan saavuttaa mahdollisimman paljon sosiaalista tukea ehdotuksilleen. Haastatteluissa kävi ilmi, että mitä suuremman yleisen tuen kansanedustaja saavuttaa, sitä parempi vaikutusvalta asioiden suhteen on. Tämä vaatii sosiaalista suostuttelun ja vakuuttamisen taitoa. Tällaisia ominaisuuksia aineistossa ovat esimerkiksi karismaattisuus, puhetaidot ja olemus.

Pätevyys on myös sitä, kuinka hyvin kansanedustaja pärjää puolueen sisäisessä hierarkiassa. Puolueen sisäisessä hierarkiassa pärjää esimerkiksi ajallisella kokemuksella, luotettavuudella ja uskottavuudella. Pätevyys on myös sitä, että osaa kuunnella muita puolueen jäseniä. Näin ollen pätevyys tulee osin lähelle sopivuuden käsitettä. Sopivuutta kuvaa, kuinka kansanedustaja käyttää ja hyödyntää kertynyttä pätevyyttään sekä millaisena persoonana muut hänet kokevat. Esimerkiksi karisman, auktoriteetin tai sosiaalisuuden muodossa. Kansanedustaja voi olla sopiva persoonana tai asioiden osaavana henkilönä. Politiikassa voi olla myös ratkaisevaa, että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kirjoittaja: Karoliina Kähönen

Teen monografia-väitöskirjaa Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa ja toisena ohjaajana on Poliittiset kuplat -hankkeen vetäjä Arttu Saarinen. En ole itse ollut mukana Poliittiset kuplat -hankkeen toiminnassa. 

Sidonnaisuuksien osalta lukijan on tärkeää tietää, että toimin myös itse puoluepolitiikassa, olen yksi Liike Nytin perustajajäsenistä. Lisäksi työskentelen eduskunnassa eduskuntaryhmän pääsihteerinä ja kansanedustajan eduskunta-avustajana. Viime kaudella toimin toisen kansanedustajan eduskunta-avustajana. 

—

Lähteet

Borg, Sami & Paloheimo, Heikki. 2009. Vaalit yleisödemokratiassa. Eduskuntavaalitutkimus 2007. Tampere University Press ja tekijät.

Kontula, Anna. 2018. Eduskunta: Ystäviä ja vihamiehiä. Into Kustannus.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Minkälaiselta totuudenjälkeinen aika näyttäytyy S(u)omessa? Johdattelua uuden työpaperijulkaisun maailmaan

Vuodesta 2016 lähtien kotimaisessa julkisessa keskustelussa on kyllästymiseen asti toisteltu, kuinka länsimaista maailmaa voi kuvata totuudenjälkeisen ajan käsitteellä. Suomeen termi on tullut hivenen jälkijunassa.

Merkittävä osa kirjallisuudesta liittyen totuudenjälkeiseen aikaan on peräisin Yhdysvalloista. Tämä vaikuttaa myös siihen millaisena näemme itse ilmiön. Puhuessamme totuudenjälkeisyydestä, olisi siis tärkeää huomioida eri maiden väliset erot.

Mitä totuudenjälkeisyys sitten yleisesti tarkoittaa? Käsitteellä on viitattu siihen, että tosiasioiden merkitys olisi yhteiskunnassa ja erityisesti politiikassa vähentynyt suhteessa aiempaan. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi asiantuntijatiedon kyseenalaistamisena.

Asiantuntijatiedon kyseenalaistaminen on terveen yhteiskunnan piirre, kunhan se tapahtuu ensisijaisesti tosiasioihin perustuen. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, mikäli kyseenalaistaminen tapahtuu puhtaasti mielipiteisiin vetoamalla ja mikäli sen taustalla on yleisempi epäluottamus tiedontuottajaa kohtaan. Erilaiset perinteiset yhteiskunnalliset instituutiot ovat tämän myötä saaneet osakseen yhä enemmän epäluottamusta.

Merkittävänä ”toimijana” totuudenjälkeiseisessa ajassa on sosiaalinen media ja sen tarjoamat mahdollisuudet kirjavan informaation jakamiseen ja tuottamiseen. Sosiaalista mediaa on julkisessa keskustelussa usein esitetty syylliseksi eri väestöryhmien väliseen kuplautumiseen. Aiempi kansainvälinen tutkimus ei kuitenkaan anna yksiselitteistä vastausta sille ajatukselle, että sosiaalinen media alustana ja tätä myöden toimijana olisi nimenomaan aiheuttanut kuplautumista. Joidenkin tutkimusten mukaan se on sen sijaan jopa mahdollistanut uudenlaisia rajanylityksiä.

Totuudenjälkeinen aika käsitteenä voidaankin toisinaan mieltää ajopuuteoriaksi. Toisin sanoen sen alle laitetaan kaikki uudenlaisilta tuntuvat kehitystrendit. Tosiasiassa länsimaisissa yhteiskunnissa on aina ollut piirteitä, jotka ovat yhtä lailla myös olennaisia nimenomaan totuudenjälkeiselle ajalle. Esimerkiksi Suomessa on ollut vahvaa kuplautumista eri poliittisten ryhmien välillä myös lähihistoriassa. Esimerkiksi 1970–1980-luvun Suomessa oli vahva eronteko taistolaisten ja muiden välillä.

Puhe totuudenjälkeisesta ajasta liittyy myös tietynlaiseen läntiseen vinoumaan siitä, että joskus olisi ollut totuuden aika. Tosiasiassa koskaan ei ole ollut vallallaan vain yhtä tiettyä totuutta. Pikemminkin monien näkökulmien ajassa on eletty enemmistön kannattamien käsitysten mukaan. Kamppailu totuudesta ei siis ole yksiselitteisesti totuudenjälkeisen ajan ilmiö vaan se on ylipäätään luonnollinen osa yhteiskunnallista keskustelua. Tässä keskustelussa totuutta määritellään esimerkiksi erilaisin sanallisin valinnoin.

Totuuden ongelma onkin sen mittaamisen hankaluus. Totuuden mittaamiseen liittyy aina tulkintaa, joten mitään puhdasta totuutta ei useinkaan voida löytää.

Meillä yhteiskuntatietelijöillä ja julkiseen keskusteluun osallistuvalla yleisöllä on toisinaan taipumus liioitella juuri oman aikamme erityisyyttä tai rappiomaisuutta suhteessa aiempaan. Tästä huolimatta voimme kuitenkin samalla väittää ajassamme olevan jotain erityistä, kun tarkastelemme, miten esimerkiksi useiden eri maiden ”uuden ajan” poliitikot kuten erityisesti populistit suhtautuvat tietoon ja totuuteen. Totuudenjälkeisyys ei siis ehkä itsessään ole pelkästään meidän aikaamme kuvaava ilmiö, mutta sosiaalisen median ja totuudenjälkeisyyden yhteen punoutuva suhde varmasti on.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen historiassa on aiemminkin ollut varsin persoonallisia ja totuutta muuntelevia presidenttejä kuten vaikkapa George Bush. Donald Trumpin myötä totuuden muuntelun sijaan suoranainen valehtelu on kuitenkin saanut huomattavasti räikeämpiä piirteitä. Useat näistä valheista julkaistaan nimenomaan sosiaalisessa mediassa.

Trumpin kaltaisten hahmojen on helppo kiistää perinteisen median tarjoama tieto epäluotettavana ja samalla tuottaa omaa informaatiota sosiaalisen media alustoilla. Yhtä lailla esimerkiksi rokotekriitikoille sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden tuottaa omaa informaatiota ja tuoda esille heikon luottamuksensa perinteiseen terveydenhuoltoon ja sen toimijoihin.

Sosiaalisen median tarjoaman mittaamattoman suuren informaation myötä on aiempaa selvemmin hämärtynyt ajatus siitä, mitä tieto ylipäätään on. Onkin olennaista ymmärtää, että informaatio itsessään ei ole sama asia kuin tieto. Ei vaikka se nimettäisiin vaihtoehtoiseksi tiedoksi.

Jotta pystyisimme paremmin arvioimaan ”totuudenjälkeisen ajan” ominaispiirteitä Suomessa niin kiinnitämme tekemässämme työpaperijulkaisussa (Saarinen, Koiranen, Koivula, Sivonen ja Malinen 2020) huomiota informaatioon ja luottamukseen. Tarkastelemme ensisijaisesti puoluekannattajien suhdetta näihin teemoihin. Suomalaisessa, kuten kansainvälisessäkin kontekstissa, puoluekannatus on merkittävä jakolinja tarkastellessamme ihmisten mielipiteitä ja suhdetta yhteiskuntaan.

Lisää tämän blogin teemoista empiirisesti tarkastellen Suomen kontekstissa täältä: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7978-3

Lisäksi samoista teemoista tehtyjä tieteellisiä artikkeleita löydät tämän Poliittiset kuplat -hankkeen internetsivulta kohdasta ”julkaisut”.

Arttu Saarinen ja Anna Kuusela

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Uskalla ajatella ja luottaa mediaan

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on vahvasti kritisoitu Yleä. Kritiikki on kohdistunut uunituoreeseen kirjoitukseen etnonationalisteista ja suunnitteilla olevaan ilmastodenialisteja käsittelevään juttuun.

Itse sisältöön pureutumatta on jännittävää, että osa suomalaisista pystyy kuitenkin luottamaan kritisoimaansa media-alustaan. Onhan olemassa myös ihmisiä, jotka eivät luota mediaan laisinkaan ja joille lähes jokainen Ylen artikkeli on lähtökohtaisesti kritiikin arvoinen kohde.

Tietynlaista poliittista kuplaa seuratessa medialuottamus vaikuttaa olevan ajoittain hataralla pohjalla. Perinteiset mediakanavat kuten televisio, lehdistö ja radio nähdään poliittisesti sitoutuneina. Sen sijaan internetin ihmemaa tarjoaa kriitikolle jotain parempaa.

Jos seuraa vain tiettyä kuplaa, saattaa pääsanoma kuitenkin hukkua: kaiken kaikkiaan suomalaiset luottavat mediaan. Esimerkiksi Reuters-instituutin raporteissa Suomi on jatkuvasti kansainvälisen vertailun uutismediaan luottavaisin maa.

Korkean medialuottamuksen taustalla on kaksi eri tekijää. Ensinnäkin suomalaisten luottamus instituutioita kohtaan on yleisesti korkeaa. Kun luottaa muihin instituutioihin, on helpompi luottaa myös mediainstituutioon.

Korkean medialuottamuksen taustalla on myös se, että massamedia ei ole meillä poliittisesti jakautunutta. Toisaalta lehdistöstä puhuttaessa se ei ole mahdollistakaan, sillä Suomessa on vain yksi aidosti kansallinen sanomalehti.

Suomen valtavirtamedian poliittinen jakautumattomuus on jopa harvinaista kansainvälisesti vertailtuna. Useissa valtioissa kulutetuimmat uutismediat ovat jaoteltavissa vasemmiston tai oikeiston suosimiin. Esimerkiksi Briteissä Guardian nähdään vasemmiston ja The Daily Mail oikeiston äärimmäisinä äänitorvina.

Vaikka medialuottamuksen taso on Suomessa korkea, on siihen kuitenkin viime aikoina ilmestynyt joitain säröjä. Reuters Instituutin (2019) raportin mukaan medialuottamus on Suomessa hienoisessa laskussa.

Heikentymisen syiksi raportti tarjoaa polarisoitumisen ja sen, että keskustelu valeuutisista on itsessään lisännyt epäluottamusta. On totta, että sosiaalisen median yleistyttyä tahallisesti tai tahattomasti tuotetun valheellisen tiedon levittäminen näyttää lähteneen räjähdysmäiseen kasvuun.

Sosiaalinen media ja internet ylipäätään eroavat perinteisestä mediasta erityisesti siten, että ensimmäisenä mainituissa ”kuskin” penkille pääsee kuka tahansa ja pienikin porukka saa kovan äänen. Keitä sitten ovat ne suomalaiset, jotka eivät luota mediaan?

Yleisesti voidaan todeta populistien olevan erityisen epäileväisiä median suhteen. Samalla monet populistit ja heidän kannattajansa suosivat vaihtoehtomedioita. Perussuomalaisten kannattajat ja jäsenet luottavat esimerkiksi MV-lehteen huomattavasti muiden puolueiden kannattajia ja jäseniä enemmän.

Setä-arkadia eli politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala herätti huomiota syksyllä twiittaamalla hämmennyksensä Wikipedian toimintalogiikasta. Ikäpolveani tämä nauratti. Meille on jo yläasteella opetettu, että Wikipediaa ei sitten enää saa käyttää lähteenä.

Ala-asteen sanomalehtiviikoilla olemme ympyröineet koululle tuoduista lehdistä erivärisin kynin uutisia ja mainoksia. Yläasteella etsimme internetistä eri tekstilajeja: mikä on kolumni ja mikä on vastine.

Tulevaisuuden koululaiset erottelevat mahdollisesti valeuutisia uutisista. Heidän on tekstilajien ymmärryksen lisäksi sisäistettävä kuvien ja videon manipulaatioon liittyvät vaarat. On pidettävä peukut pystyssä, että myös vanhemmat ikäryhmät kykenevät samaan.

Medialukutaito on tärkeä kyky, johon sisältyy myös kriittisyyttä. Kaikkea ei kuulu lukea totena. Tai kuten nykyinen opinahjoni sen sanoisi: ”Uskalla ajatella – dare to think”. Vaikka suomalaisten luottamus mediaan on laskenut, ei korkean medialuottamuksen voida sokeasti sanoa olevan aina ja kaikkialla hyvä juttu. Vai miten suhtautuisit korkeaan medialuottamukseen vaikkapa nyky-Venäjällä?

Anna Kuusela

Anna toimii hankkeessa tutkimusavustajana

Lähteet:

Körkkö, H. (2019), Timo Haapala oppi viikonloppuna, miten Wikipedia toimii – soitimme, HS. Julkaistu 7.10.2019. Luettu 30.10.2019. https://www.hs.fi/nyt/art-2000006264919.html

Newman, N., Fletcher, R., Kalogeropoulos, A. and Nielsen, R. K. (2019), Reuters Institute: Digital News Report 2019, Oxford: Reuters Institute for the Study of Journalism.

Sivonen, J. and Saarinen, A. (2018), Puolueiden kannattajien luottamus mediaan, Yhteiskuntapolitiikka, Vol. 83 No. 3, pp. 287–293.

Smith, M. (2017), How left or right-wing are the UK’s newspapers, YouGov. Julkaistu 7.3.2017. Luettu 30.10.2019. https://yougov.co.uk/topics/politics/articles-reports/2017/03/07/how-left-or-right-wing-are-uks-newspapers

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vihapuheen merkitys eri puolueiden kannattajille

Sanat muuttavat maailmaa ja käsitystämme siitä, millainen yhteiskunta on. Sanoilla pystymme käyttämään valtaa. Pystymme kielen avulla esimerkiksi vaikuttamaan siihen millaista kuvaa eri ihmisryhmistä luomme.

Kaiken kommunikaation erityinen haaste on, että eri ihmiset kokevat eri sanat ja erilaiset sanamuodot eri tavoin. Sama haaste koskee niin kasvokkaista kuin virtuaalista kanssakäymistä.

Viimeisen muutaman vuoden aikana keskustelu vihapuheesta ja sen merkityksistä on ollut voimakasta. Samalla on keskusteltu siitä, mihin sananvapaus oikeuttaa ja mihin ei.

Julkisessa keskustelussa erityisesti useat perussuomalaiset ovat pyrkineet profiloitumaan sananvapauden puolustajina. Samalla he ovat korostaneet vihapuheen määrittelyn hankaluutta. Toisaalta monet keskustelijat ovat huomauttaneet, että sananvapaus ei oikeuta esimerkiksi syrjintään tai kunnian loukkaamiseen.

Kun eri väestöryhmät puhuvat vihapuheesta, he ymmärtävät todennäköisesti koko termin keskenään eri tavoin. Tämän tulkinnan pystyy tekemään alkuvuodesta 2019 keräämästämme Digitalisoituva Suomi kyselyn sähköisesti toteutetusta paneelikyselystä, jonka vastaajajoukko koostui lähes 1200 suomalaisesta.

Kyselyn tulokset kuvaavat kiinnostavalla tavalla eri puolueiden kannattajien välisiä eroja. Puoluekannatusta mittaamme kysymyksellä siitä, minkä puolueen vastaaja kokee itselleen tärkeimmäksi.

Kyselen perusteella valtaosa kaikkien puolueiden kannattajista, perussuomalaiset mukaan lukien, osaa mielestään tunnistaa vihapuheen. Erityisen selkeästi näin osaavat omasta mielestään tehdä vihreiden kannattajat.

Vaikka lähes kaikki tunnistavat vihapuheen omasta mielestään, vaikuttaa kuitenkin siltä, että vihapuheen sisältö ymmärretään perussuomalaisissa eri tavalla muihin puolueisiin verrattuna.

On mahdollista, että perussuomalaisten kannattajat eivät koe vihapuhetta samalla tavalla tiettyjä ihmisryhmiä loukkaavaksi kuin muiden puolueiden kannattajat. Tästä viestii se, että nimenomaan perussuomalaisten kannattajista enemmistö kokee, että ihmisten tulisi saada vapaasti esittää ajatuksia, jotka ovat poliittisesti epäkorrekteja. Muiden puolueiden kannattajista näin ajattelee vain vähemmistö. Toinen mahdollinen tulkinta on, että perussuomalaiset kannattavat vihapuheen sallimista, vaikka se loukkaisikin muita.

Kaikkien muiden puolueiden paitsi perussuomalaisten kannattajat ovat myös selkeästi sitä mieltä, ettei vihapuhetta tulisi sallia sananvapauden nimissä. Perussuomalaisten kannattajista lähes puolet oli samaa mieltä väitteestä ”vihapuhe tulisi sallia sananvapauden nimissä”.

Samoin perussuomalaisten kannattajista vain vähemmistö kokee vihapuheen olevan merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Myöskään julkisen vallan tai internetin palvelutarjoajien ei tulisi puolueen kannattajien enemmistön mukaan puuttua internetissä esiintyvään vihapuheeseen. Tulokset saattavat liittyä siihen, että juuri perussuomalaisten kannattajissa on muita suurempi osuus sosiaalisen median käyttäjiä, jotka näkevät some-käyttäytymisessään provokatiivisia piirteitä.

Tulosten perusteella vihapuhe näyttäytyy perussuomalaisille ennen kaikkea sananvapauskysymyksenä. Muiden puolueiden kannattajille kyse on selkeästi jostain muusta kuten oikeudesta syrjimättömyyteen, eri väestöryhmien kohtelusta julkisessa puheessa ja siitä, miten kielen avulla voidaan käyttää valtaa. Perussuomalaisten kannattajien enemmistö ei taas selkeästi näe samalla tavalla kielenkäytön taakse piiloutuvaa vallankäyttöä.

Arttu Saarinen ja Jukka Sivonen

Huom. Tarkempia tuloksia vihapuheeseen ja sosiaaliseen mediaan liittyen syksyllä julkaistavassa populaariraportissa
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Pakkoruotsia susirajan lukiolaisille – Idän pojat vastaan toinen kotimainen

Kansakuntaan on syntynyt uusi punamultahallitus. Investointikärjellä toimiva hallitus aikoo ryhtyä toimiin monella sektorilla. Erityisen mielenkiintoinen linja on vedetty ruotsin kielen asemasta ylioppilaskirjoituksissa. Hallitus pyrkii palauttamaan ruotsin pakolliseksi ylioppilaskirjoituksiin.

Vuodesta 2005 ruotsin kielen kirjoittaminen on ollut vapaaehtoista. Ruotsin ylioppilaskokeen suorittajien määrä onkin vuoden 2005 uudistuksen jälkeen tippunut tasaiseen tahtiin, 90 prosentista vain 48 prosenttiin (HS 2019). Toisissa maakunnissa suosio on suurempaa kuin toisissa. Voidaan yleistää, että itäisessä Suomessa kirjoittaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin läntisessä. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska idässä ei asu juurikaan ruotsinkielistä väestöä.

Osmo Soininvaara ehti jo rykäistä Twitterissä sen, mikä pakkoruotsissa itseänikin kummastuttaa: ”Minua kiukuttaa ruotsinkielen määrääminen pakolliseksi ylioppilaskirjoituksissa. Seurauksena viisi prosenttia kokelaista reputtaa. Näin käy, opitaan kieltä kuinka hyvin tahansa. #Gaussitus Nyt uhrattiin Itä-Suomen pojat, jotka reputtavat muiden puolesta.”

En tiedä tulivatko Itä-Suomen pojat todella uhratuiksi, mutta ehdotuksessa sivuutetaan auttamattakin Suomen alueelliset erot. Sipilän hallituksen aikana kyhättiin kielilaki, joka mahdollistaa erilaiset alueelliset kokeilut toisen kotimaisen ympärille. Käytännössä tämä tarkoitti erilaisia kokeiluja itärajan kuntiin, joissa 6. luokkalaiset saisivat valita opiskelevatko jatkossa ruotsia vai jotain muuta kieltä.

6. -luokkalaisten keskuudessa muun kuin ruotsin kielen kannatus oli vähäistä. Tämä tulkittiin tietysti lasten haluna opiskella ruotsia. Kokeilut kaatuivat. Siltikin itäsuomalaiset lukiolaiset kirjoittavat yo-kirjoituksissa ruotsin yhä harvemmin. Kenties 6. -luokkalaisetkin tiedostavat kulttuuriset seikat ja ymmärtävät että he joutuvat opiskelemaan ruotsia jossain vaiheessa elämäänsä, eivätkä tahdo jäädä jälkeen. Tai ainakaan sen enempää kuin he maantieteellisen sijaintinsa ja ruotsin kielen arkisen poissaolon seurauksena jo valmiiksi ovat.

Suomen kaksikieliset kunnat sijaitsevat rannikkoseudulla. Itärajalla, Pohjois-Karjalassa ruotsinkielisten osuus väestöstä on vain 0,1 prosenttia. Toisaalta venäjänkielisten osuus Pohjois-Karjalan väestöstä on noin 2,0 prosenttia, tehden siitä paikallisesti suuremman kielivähemmistön. Vastaava osuus kaksikielisessä Varsinais-Suomessa on 5,6 prosenttia ruotsinkielisiä, sekä 1,0 prosenttia venäjää puhuvia. (Tilastokeskus 2019.)

Tilastoja ylioppilaskokeen suorittajista maakunnittain ei ole saatavilla, mutta useissa lehtilähteissä todettiin sekä pohjoisessa Suomessa, että idässä kirjoittajien määrän laskeneen huomattavasti nopeammin kuin esimerkiksi Uudellamaalla tai Varsinais-Suomessa (YLE 2018). Tieto tuskin tuli yllätyksenä, mutta ruotsinkielisen kulttuurin läsnäololla voi olla vaikutus opiskelumotivaatioon.

Ruotsin kielen opiskeluun liittyvät myös sukupuolittuneet asenteet. Naisilla ruotsin kirjoittaminen yo-kokeissa on jopa kasvanut, miehillä taas laskenut huomattavasti (Savon Sanomat 2015). Myös tutkimuksissa on todettu että miesten motivaatio opiskella ruotsia on matalampi kuin naisten. Lisäksi ruotsin kielen pakollisuutta pidettiin motivaatiota heikentävänä tekijänä, erityisesti pojilla. (Kovacs & Marton 2015.)

Ehkä Osmo Soininvaaran väite siitä, että idän pojat tulevat keräämään mahdollisen uudistuksen nettotappiot, ei ole täysin väärä. Mielenkiintoista tosiaan on, että hallitus haluaa kertaheitolla palata pakolliseen ruotsiin, kun mahdollisuutena olisi voinut olla esimerkiksi pakollinen vieras kieli. Lukion konteksissa se voisi olla loogista.

Käytännössä pakollisesta kielestä seuraisi se, että suurin osa lukiolaisista kirjoittaisi ruotsin, ja muita kieliä opiskelevat puolestaan sen kielen johon ovat erikoistuneet. Tämä voisi lisätä muiden kielten osuutta kirjoituksissa. Myös sosiaalistaminen osaksi ruotsinkielistä kulttuuria voisi toimia houkuttimena kielen asema parantamiseen alueilla, joissa sitä ei puhuta. Esimerkiksi kielimatkoja ruotsinkielisiin pitäjiin. Nähdäkseni kulttuurimme on olennaisesti kaksikielinen, mutta Suomen sisäiset alueelliset erot olisi hyvä huomioida päätöksenteossa.

Samuli Tikkanen
Samuli toimii harjoittelijana taloussosiologian oppiaineessa tämän kesän

Lähteet:
Helsingin Sanomat 2019. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006129459.html
Kovacs, M. & Marton, E. 2015. Enemmistökielisten motivaatio oppia vähemmistökieltä. Virittäjä 4/2015.
Osmo Soininvaaran Twiitti 2019. https://twitter.com/OsmoSoininvaara/status/1135102427605209089
Savon Sanomat 2015. https://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Alle-viidesosa-kokelaista-kirjoittaa-vapaaehtoisen-ruotsin/529183
Tilastokeskus 2019. Kieli iän ja sukupuolen mukaan maakunnittain, 1990-2018.
Yleisradio 2018. https://yle.fi/uutiset/3-10118284
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

NYT SE ON TUTKITTU: Keskustan kannatuksen muutoksen sekä miesten jääkiekkomaajoukkueen menestyksen välillä on voimakas korrelaatio – ja se ei oikeastaan tarkoita mitään

Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt huvittava kuva siitä, miten keskustan vaalitappioiden jälkeen Suomen jääkiekkomiehet ovat poistuneet kisapaikalta kolmesti kultainen mitali kaulassa. Tämän huomion innoittamina päätimme tarkastella laajemmin, miten tämä korrelaatio toimii myös muina vaalivuosina – myös niinä jolloin Suomi ei ole voittanut kisoja.

Tarkastelu rajautuu vuosien 1987–2019 pelattuihin MM-turnauksiin. Vastaavasti keskustan vaalimenestystä verrataan aina edellisten eduskuntavaalien tuloksiin. Täten esimerkiksi vuoden 1987 MM-kisojen sijoitusta verrataan 1983 ja 1987 eduskuntavaalien välillä tapahtuneeseen kannatuksen muutokseen.

Tarkastelun tulos on jokseenkin häkellyttävä (Kuvio 1). Keskustan kannatuksen muutokset näyttävät ennustavan myös maajoukkueen huonoa menestystä: kun keskusta voittaa, jääkiekkomiehet häviävät. Esimerkiksi vuoden 1991 keskustan vaalivoiton jälkeen miesten maajoukkue karsiutui ennen välieriä. Vuoden 2015 vaalien voiton jälkeen maajoukkue sijoittui vasta kuudenneksi.

Keskustan kannatuksen muutoksen ja miesten maajoukkueen menestyksen välillä onkin 83 prosentin korrelaatio. Kyseistä korrelaatiota voidaan pitää hyvin korkeana – vaikka se ei välttämättä tarkoita mitään. Mitä todennäköisimmin tämäkin korrelaatio voidaan nähdä vain huvittavana sattumana. Vastaavanlaisia tilastollisia huvituksia voi tarkastella muun muassa tältä verkkosivulta: http://tylervigen.com/spurious-correlations

Poliittiset kuplat -hankkeen tutkijat ottavat kuitenkin mielenkiinnolla vastaan kaikki teoreettiset ehdotelmat siitä, millaisia sosiaalisia mekanismeja yhteyden taustalla voisi vaikuttaa.

Innovatiivisin selitysmalli palkitaan mörkö-aiheisella rihkamalla.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Puolueet taloussosiologisessa tutkimuksessa

Aki Koivulan lektio 18.4.2019: 

Puolueet taloussosiologisessa tutkimuksessa

Puolueet ovat yhteiskunnallisia instituutioita, joihin sisältyy paljon erilaisia sosiaalisia ulottuvuuksia. Jäsentasolla puolue on esimerkki konkreettisesta sosiaalisesta verkostosta, jonka muodostavat yhteiseen päämäärään pyrkivät aktiiviset kansalaiset.

Puolueet pyrkivät ylläpitämään mahdollisimman suuria jäsenverkostoja samalla tavoitellen näiden verkostojen laajentumista. Puolueelle keskeistä onkin jäsenten yhdessä toteutettava ja samalla laajeneva toiminta yhteisten tavoitteiden edistämiseksi.

Tavalliset kansalaiset ovat puolueiden elintoiminnan pilareita muodostaessaan kannattajakunnan. Mitä suurempi puolueen kannattajakunta on, sitä todennäköisemmin puolueella on myös poliittista valtaa edistää puolueelle tärkeitä arvoja ja paremmat edellytykset saavuttaa puolueen tavoitteita.



Kuva 1. Puolueaktiivit ja kansalaiset kohtaavat turuilla ja toreilla (kuvaaja: Aki Koivula)

Aikaisempien tutkimusten mukaan ihmisillä on taipumusta kannattaa puoluetta, jota myös heidän lähipiirissään kannatetaan (esim. Zuckerman 2005). Puolueen kannattajakunta siis koostuu samanlaisista sosiaalisista ympäristöistä tulevista ihmisistä, joilla on yhteisiä arvoja ja tavoitteita. Se muodostaa puolueista muiden puolueiden kannattajista eroavia verkostoja koko yhteiskunnan tasolla. Julkisessa keskustelussa puolueiden kannattajaverkostot ovatkin kohtalaisen vakiintuneita; suurimpien puolueiden kannattajia erotetaan usein muista omilla nimityksillään, kuten demarit, kepulaiset ja persut.

Tammikuussa 2011 Suomen kuvalehti teetti Taloustutkimuksella laajan kyselytutkimuksen, jonka tulosten pohjalta lehden toimitus kuvitti puolueiden verkostot myös erityisen näköisiksi keskimääräisen kannattajan perusteella. (Kuva 2).



Kuva 2. "Keitä puolueiden peruskannattajat ovat?" Suomen Kuvalehti (20.1.2011)

Nämä profiilit korostavat kannattajien sosiaalisesti rakentuneita olemuksia, joissa yhdistyy niin keskimääräinen yhteiskunnallinen asema, arvomaailma kuin myös elämäntavat. Sosiaalisuus tekee puolueista kiinnostavia tutkimuskohteita myös sosiaalitieteilijälle ja erityisesti taloussosiologille, joka pyrkii käsitteellistämään yhteiskuntaa ja yksilöiden toimintaa moninaisten sosiaalisten prosessien seurauksena.

Ymmärtääksemme paremmin nyky-yhteiskuntaa ja myös puolueiden toimintaa tarvitsemme tutkimusta puolueista kannattajatasolta lähtien. Väitöskirjassa esitän tutkimuksia, jotka pureutuvat laajasti siihen, minkälaisia puolueiden kannattajat ja jäsenet ovat. Tarkemmin olen tutkinut sitä, miten puoluekanta selittää ihmisten raportoimaa käyttäytymistä ja asenteita.

Tutkimukset tarjoavat uusia havaintoja 2010-luvun suurimpien puolueiden keskustan, kokoomuksen, perussuomalaisten, sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajista ja jäsenistä. Yhdistämällä tulokset taloussosiologiseen teoriaperinteeseen tutkimukset antavat mahdollisuuden ymmärtää, miten puoluekanta sävyttää todennäköisesti myös ihmisten tekemiä arkisia valintoja.

Tutkimukset koskivat ilmiöitä, jotka ovat olleet keskiössä suomalaisessa taloussosiologiassa: kulutustottumuksia, luottamusta muihin ihmisiin sekä kokemuksia yhteiskuntaa uhkaavista riskitekijöistä. Tutkittavat ilmiöt ovat luonteeltaan sosiaalisia; niistä jokaiseen liittyy jollain tavoin ajatus yksilöstä ja yksilöä ympäröivien ihmisten välisestä dynamiikasta. Väitöskirja lisää ymmärrystä näistä ilmiöistä huomioimalla aikaisempaa syvällisemmin niiden poliittisen jakautumisen kannattaja- ja jäsentasoilla.

Taloussosiologisen kontribuution lisäksi, väitöskirjan tutkimukset tarjoavat uutta kuvailevaa tietoa puolueista. Puolueet ovat merkittäviä yhteiskunnallisia instituutioita, jotka välittävät kansalaisten arvoja ja mielipiteitä valtakunnan tason politiikkaan. Puolueiden varaan rakentuva parlamentaarinen poliittinen järjestelmä on edelleen tärkein yhteiskunnallinen päätöksentekoareena niin Suomessa kuin muualla länsimaissa. Viime vuosien poliittiset mullistukset Euroopassa, kuten populististen puolueiden nousu poliittisten järjestelmien ytimeen, ovat lopulta perustuneet edustukselliseen demokratiaan, jonka keskiössä ovat poliittiset puolueet.

Puolueet ovat myös edelleen tärkeitä suomalaisille. Tutkimukset osoittavat, että enemmistö suomalaisista edelleen samastuu puolueisiin ja valtaosa äänestää puoluetta, johon he samastuvat. Esimerkiksi vuosina 2016 ja 2017 kerätyn European Social Surveyn mukaan 55 % suomalaisista 18–84-vuotiaista samastui johonkin puolueeseen, ja 85 % samastuvista oli myös äänestänyt kyseistä puoluetta vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.

Puolueiden jäsenet ovat myös edelleen keskeinen osa puolueiden toimintaa yhdistäessään kannattajat ja puolueorganisaatiot. Huolimatta puolueiden jäsenmäärien pitkään jatkuneesta laskusuhdanteesta, Suomessa on edelleen noin 250 000 puoluejäsentä, joista yli 80 % kuuluu kuuteen suurimpaan puolueeseen. Jäsenmäärän negatiivisen kehityksen taustalla on myös huomattava se, että vuodesta 2008 vanhojen suurten puolueiden yhteenlasketusta jäsenmäärästä on sulanut kolmannes, kun vastaavasti perussuomalaisten ja vihreiden jäsenmäärä on lähes nelinkertaistunut (lisätietoa jäsenmääristä väitöskirjan sivulla 41).

Väitöskirjan tutkimukset sijoittuvat pääasiassa 2010-luvulle, joka on puoluekontekstiltaan erilainen kuin sitä edeltävät vuosikymmenet. 



Kuva 3. Suomalainen puoluekenttä 2010-luvulla (lähde: Bakker ym. 2015)

Puolueet syntyvät ratkaisemaan konflikteja, jotka tuovat yhteen saman mielisiä ja yhteisiä tavoitteita omaavia kannattajia. Suomessa konfliktit ovat perinteisesti paikantuneet eri yhteiskuntatasojen välille, ja esimerkiksi ammatti on selittänyt voimakkaasti myös puoluekantaa ja puolueet on ollut sijoitettavissa sen perusteella vasemmisto-oikeisto-akselille.

Henry Valenin ja Stein Rokkanin (1974) kehittämää kolmijakoa mukaillen vasemmistopuolueet ovat edustaneet työntekijöiden, keskustapuolue maatalousväestön, ja oikeistopuolue kokoomus elinkeinoelämän intressejä. Huolimatta siitä, että nämä piirteet ovat jossain määrin edelleen nähtävissä, on luokkaäänestäminen tutkimusten mukaan vähentynyt jo vuosikymmeniä myös Suomessa. Nykyään puolueiden väliset ristiriidat kietoutuvat sosioekonomisten kysymysten lisäksi yhä enemmän erilaisten arvokysymysten, kuten ympäristö- ja maahanmuuttokysymysten ympärille.

Ronald Inglehart (1997) osoitti 90-luvulla, että suomalaiset sijoittuvat maailman kärkeen niin sanottujen post-materiaalisten arvojen edistämisessä. Pitkään jatkuneen taloudellisen kasvun myötä suomalaisten arvoissa alkoi näkyä voimakkaasti esimerkiksi ympäristön ja vähemmistöjen oikeuksiin kietoutuvat liberaalit teemat. Suurimmat puolueet ovat jossain määrin kaikki omaksuneet ohjelmiinsa postmateriaalisia arvoja, mutta erityisen voimakkaasti niitä ovat viime vuosina ajaneet vihreät ja vasemmistoliitto.

Vastapainoksi postmaterialismille, 2010-luvulla Suomessa realisoitui eräänlainen perinteisten konservatiivisten arvojen vastavallankumous, kuten Inglehart on yhdessä Pippa Norriksen (2019) kanssa käsitteellistänyt länsimaissa tapahtuneita poliittisia mullistuksia. Tästä näkyvin esimerkki on ollut, oikeistopopulistiseksi ja uuskonservatiiviseksi luonnehditun, perussuomalaisten vakiintuminen yhdeksi suurimmista puolueista.

Väitöskirja koostuu viidestä osatutkimuksesta, joissa puolueiden kannattajia ja jäseniä tarkastellaan eri näkökulmista.

Osatutkimusten tulokset perustuvat väestötasolla edustaviin kyselytutkimuksiin sekä suurimpien puolueiden jäsenille kohdistettuihin kyselyihin. Jokaisessa tutkimuksessa nousi selkeästi esiin puoluekannan voimakas yhteys vastaajien raportoimiin asenteisiin ja käyttäytymiseen.  Tutkimustulokset antavat myös tukea sille oletukselle, että puoluekannan vaikutus ei selity pelkästään kannattajien eriävillä demografisilla tai sosioekonomisella taustatekijöillä.

Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin suomalaisten kulutustottumuksia. Keskeiset tulokset on tiivistetty kuvassa 4.



Kuva 4. Puoluekanta jäsentää ihmisten kulutustottumuksia (Koivula ym. 2017a)

Kulutus on yksi keskeisempiä tapoja kiinnittyä nyky-yhteiskuntaan, ja perinteisesti kulutuspäätösten avulla on myös pyritty erottautumaan muista sosiaalisista ryhmistä. Tulokset olivat linjassa aikaisemman kulutussosiologisen tutkimuksen kanssa osoittaessaan, että ryhmäsamastuminen ohjaa ihmisten kulutustottumuksia. Sen lisäksi tulokset alleviivasivat perinteisiä suomalaisia poliittisia jakolinjoja korostaessaan kokoomuksen asemaa ylempiä yhteiskunnallisia ryhmiä edustavana puolueena, jonka kannattajat mieltävät itsensä muita enemmän kuluttaviksi.

Toisessa tutkimuksessa keskityttiin siihen, miten puolueiden kannattajat luottavat muihin ihmisiin. Väitöskirjan kannalta keskeisin tulos on esitetty kuvassa 5.

 



Kuva 5. Puoluekanta näkyy luottamuksessa muihin ihmisiin (Koivula ym. 2017b)

Yleisesti luottamus on koko yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeinen tekijä, joka mahdollistaa ihmisten luontevan ja dynaamisen toiminnan jokapäiväisessä arjessa. Tutkimuksessa havaittiin, että pohjoismaisten oikeistopopulististen puolueiden, myös perussuomalaisten, kannattajakuntiin kasaantuu ihmisiä, joilla on yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta verrattain vähäinen luottamus muihin ihmisiin. Huomionarvoista on kuitenkin se, että perussuomalaiset eivät eronneet niin paljon muiden puolueiden kannattajista kuin muissa Pohjoismaissa vastaavat oikeistopopulistiset puolueet.

Kolmannessa artikkelissa analysoitiin, miten puolueiden kannattajien suhtautuminen yhteiskuntaa uhkaaviin riskitekijöihin on muuttunut 2000-luvun alusta käyttäen tapausesimerkkinä terrorismia. Tulos on kiteytetty kuvassa 6.

 




Kuva 6. Terrorismin pelko jakaa puolueiden kannattajia ja erot ovat muuttuneet 2000-luvun alusta (Koivula ym. 2019b)

Tutkimuksessa havaittiin, että väestön suhtautuminen terrorismiin on politisoitunut vuosina 2004–2017, kun vasemmisto- ja oikeistopuolueiden kannattajien riskikäsitykset ovat erkaantuneet yhä enemmän toisistaan. Tulosta selittää erityisesti sosiaalidemokraattien kannattajien lähentyminen vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajia tällä vuosikymmenellä.

Kahdessa viimeisessä artikkelissa tarkastelimme puolueiden jäseniä eri näkökulmista. Ensimmäisessä jäseniin keskittyvässä tutkimuksessa paikannettiin jäsenet suhteessa kannattajiin (Kuva 7).

 



Kuva 7. Puolueiden väliset erot korostuvat jäsenten keskuudessa (Koivula ym. 2019a)

Puolueiden jäseniä ja kannattajia verrattiin puolueiden sisällä ja välillä sosiaalisen aseman ja keskeisten ideologisten indikaattorien valossa. Tutkimuksessa havaittiin, että puolueiden jäsenet ovat keskimäärin huomattavasti korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin kannattajat. Alleviivaten väitöskirjan yhtä keskeistä teesiä, jäsenten korkea yhteiskunnallinen asema ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että jäsenet olisivat ideologialtaan samankaltaisia yli puoluerajojen. Päinvastoin, tutkimuksen tulokset osoittivat, että puolueiden väliset ristiriidat suhtautumisissa tuloeroihin, pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin sekä ympäristöongelmiin korostuvat erityisesti jäsenten keskuudessa.

Jälkimmäisessä jäsentutkimuksessa ja väitöskirjan viimeisessä osatutkimuksessa verrattiin jäsenten näkemyksiä erilaisista suomalaista yhteiskuntaa uhkaavista riskitekijöistä. (Kuva 8)



Kuva 8. Poliittiset jakolinjat heijastuvat siihen, mitä jäsenet pitävät yhteiskuntaa uhkaavina tekijöinä (Koivula ym. 2018)

Tutkimuksen tuloksissa korostuivat keskeiset ideologiset jakolinjat. Yhteiskuntaa sisältä päin uhkaavat taloudelliset riskit, kuten työttömyys ja tuloerojen kasvu, erottivat vasemmistopuolueet selkeästi keskustasta ja kokoomuksesta. Samaan aikaan uusi arvoulottuvuus jäsensi perussuomalaisten ja vihreiden suhtautumista ulkopuolisiin uhkiin, joihin sisältyi pakolaiset ja maahanmuuttajat sekä yleinen kansainvälistyminen. Kansalliseen turvallisuuteen liittyvät uhkatekijät, kuten sodat ja terrorismi, sen sijaan jakautuivat jäsenistössä selkeämmin viher-vasemmiston ja keskusta-oikeistopuolueiden välillä.

Kakkien tutkimusten tulosten tulkinnassa on tärkeää ymmärtää, että puolue on uppoutunut yksilöiden toimintaan osana muita sosiaalisia tekijöitä. Tulosten taustalla vaikuttaa osittain se, että puolueet rakentuvat demografialtaan ja sosioekonomiselta asemaltaan samankaltaisista ihmisistä. Merkittävää on kuitenkin huomatta, että kannattajakuntien ja jäsenistöjen vaihtelevien rakenteiden huomioiminen ei selitä puolueiden välisiä eroja kokonaan.

Kun puoluetta ei voida enää yhdistää pelkästään sosioekonomisiin tai demografisiin tekijöihin, puoluekannasta on muotoutunut itsessään yhä enemmän erilaisista elämäntavoista ja arvoista muodostuvan sosiaalisen identiteetin ilmentymä. Puolueiden kannattajakuntiin ja jäsenistöihin on kasaantunut taloudellisen pääoman lisäksi myös erilaisia kulttuurisia resursseja, kuten arvoja, tapoja ja tietoa, mikä tekee niistä muista erottuvia verkostoja ja samalla ihmisten raportoimia asenteita ja käyttäytymistä jäsentäviä sosiaalisia kategorioita.

Tulokset ovat yleisesti linjassa tuoreiden suomalaisten tutkimusten kanssa, joissa on osoitettu puoluekannan jäsentävän esimerkiksi ihmisten empaattisuutta (Kainulainen & Saari 2018), sosiaalisen median käyttöä (Koiranen ym. 2017) sekä luottamusta suomalaiseen tieteeseen ja tutkimukseen (Saarinen ym. 2018). Puolueiden kannattajien vertailemisesta onkin muodostumassa sosiaalitietelijöille tärkeä väline ihmisten ja yhteiskunnan toiminnan analysoimiseen. Jäsenten tutkiminen tarjoaa vielä oman mausteensa, koska niiden kautta pystymme ymmärtämään, miten pelkkää kannattamista voimakkaampi sitoutuminen puolueeseen näkyy ihmisten toiminnassa.

Lopuksi

Tulosten tulkinnassa on kuitenkin tärkeää muistaa, että havainnot kertovat puolueiden kannattajien ja jäsenten keskimääräisistä asenteista ja käyttäytymisestä. Kannattajakunnissa ja jäsenistöissä on paljon yksilöllistä vaihtelua, eikä tulosten pohjalta voida ennustaa yksittäisten henkilöiden toimintaa puoluekannan perusteella. On kuitenkin mahdollista, että keskimääräiset arviot puolueiden kannattajista ja jäsenistä ovat keskeisessä roolissa siinä, minkälaista politiikkaa puolueet tekevät.

Anthony Downsin (1957) kehittämän ”demokratian taloudellisen teorian” mukaan poliitikot pyrkivät toimillaan tekemään mediaaniäänestäjää miellyttäviä ratkaisuja. Jos tämä teoria yleistetään puoluetasolle, voi puolueiden kannattajien ja jäsenten keskimääräisillä asenteilla ja käyttäytymisellä olla merkittävä rooli siinä, minkälaista politiikkaa puolueet pyrkivät edistämään ja toteuttamaan.

Sunnuntaina 14.4.2019 käydyissä eduskuntavaaleissa korostui suomalaisen puoluekentän pirstaloiminen ja perinteisten suurten puolueiden kannattajapohjan pieneneminen. Ensimmäistä kertaa historiassa kuusi suurinta puoluetta olivat ääniosuudeltaan 10 prosenttiyksikön sisällä. Äänestystulos ei vielä suoraan kerro siitä, miten suomalainen yhteiskunta jatkossa rakentuu erilaisten kannattaja- ja jäsenverkostojen varaan, vaan puoluekentän pirstaloitumisen myötä tarvitsemme uusia ja päivitettyjä vertailevia tutkimuksia puolueiden kannattajista.

Uudella vaalikaudella keskeisiä poliittisia kysymyksiä ovat esimerkiksi sosiaaliturvauudistus ja ilmastonmuutoksen hillintä. Väitöskirjan tulosten perusteella kuuden suurimman puolueen väliltä voidaan löytää suuriakin eroja siinä, kuinka merkittävinä niiden tavalliset kannattajat ja jäsenet kokevat tulonjakoon ja ympäristöongelmiin liittyvät kysymykset. Erot korostuivat myös vaalien alla julkaistuissa mielipidetiedusteluissa, joissa puolueiden kannattajakunnat olivat toisinaan kaukana toisistaan kysyttäessä erityisesti keinoista ratkaista näitä tärkeitä kysymyksiä.

Edustuksellisen demokratian periaatteiden kannalta on hyvä asia, että yhä moninaisimmista tekijöistä muodostuville sosiaalisille ryhmille on poliittisia vaihtoehtoja. Yhteiskunnan toiminnan ja tärkeiden poliittisten päätösten toteuttamisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että erilaisuus ei johda keskinäisen luottamuksen rapautumiseen ja sitä kautta puolueiden kannattajien eristäytymiseen muista, eli kuplautumiseen.

Väitöskirjan tiedot:

Aki Koivula (2019). The choice is yours but it is politically tinged. The social correlates of political party preferences in Finland. Annales Universitatis Turkuensis B471, Turun yliopisto. (https://www.utupub.fi/handle/10024/146931)

Väitöskirjan osatutkimukset:

  1. Koivula, A., Räsänen, P., & Saarinen, A. (2017a). Does party identification associate with consumer preferences? Analysing Finnish consumers in 2009 and 2014. International Journal of Consumer Studies, 41(5), 475-483. https://doi.org/10.1111/ijcs.12355
  2. Koivula, A., Saarinen, A., & Räsänen, P. (2017b) Political party preference and social trust in four Nordic countries.Comparative European Politics, 15(6), 1030-1051. https://doi.org/10.1057/s41295-017-0103-0
  3. Koivula, A., Keipi, T., Oksanen, A., & Räsänen, P. (2019a) Political compartmentalisation and societal risks: A population-level analysis of terrorism risk perception in Finland between 2004 and 2017. (Manuscript submitted for publication)
  4. Koivula, A., Koiranen, I., Saarinen, A., & Keipi, T. (2019b). Social and ideological representativeness: a comparison of political party members and supporters in Finland after the realignment of major parties. Party Politics. Advance online publication. https://doi.org/10.1177/1354068818819243
  5. Koivula, A., Keipi, T., Saarinen, A., & Räsänen, P. (2018). Risk perceptions across the current political spectrum in Finland: a study of party members. Journal of Risk Research. Advance online publication. https://doi.org/10.1080/13669877.2018.1437060

Lektion lähdekirjallisuutta:

  • Bakker, R., Edwards, E., Hooghe, L., Jolly, S., Marks, G., Polk, J., … & Vachudova, M. (2015). 2014 Chapel Hill Expert Survey. Chapel Hill: University of North Carolina, https://www.chesdata.eu/2014-chapel-hill-expert-survey
  • Downs, A. (1957). An economic theory of democracy. Harper.
  • Inglehart, R. (1997). Modernization and postmodernization: Cultural, economic, and political change in 43 societies. Princeton University Press.
  • Kainulainen, S., & Saari, J. (2018). Samassa veneessä: empatiakuilujen poliittinen ulottuvuus Suomessa. Politiikka, 60(4), 310-323.
  • Koiranen, I., Koivula, A., Saarinen, A., & Keipi, T. (2017). How does party identification determine the use and perceptions of social media? A population-level study of Finland. Paper presented in the IPSA conference of Political Science in the Digital Age. Hannover: International Political Science Association.
  • Norris, P., & Inglehart, R. (2019). Cultural backlash: Trump, Brexit, and authoritarian populism. Cambridge University Press.
  • Saarinen, A., Koivula, A., & Keipi, T. (2018). Eri puolueiden kannattajien suhtautuminen suomalaiseen tieteeseen ja tutkimukseen. Tiedepolitiikka 2018(1), 18–31.
  • Valen, H. & Rokkan, S. 1974. `Con£ict Structure and Mass Politics in a European Periphery,’ in Rose, R., ed., Electoral Behavior: A Comparative Handbook. New York: The Free Press.
  • Zuckerman, A. S. (2005). The social logic of politics: Personal networks as contexts for political behavior. Temple University Press.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vastuullinen kokoomuslainen ja vastuuton vasemmistolainen ilmaston lämpenemistä estämässä?

”Viivi vasemmistolainen” sanoi lauantaina Narinkkatorilla, että vastuuta ”perheiden hyvinvoinnista” ei pidä sälyttää liiaksi yksittäisten ihmisten harteille. Hänen mukaansa on yhteiskunnan tehtävä hoitaa isot ”perheiden hyvinvointia” koskevat ratkaisut…

Kuulostaako tutulta, kenties vasemmistolaiselta retoriikalta? Ehkä. Yllä olevassa tekstissä on kuitenkin jotain väärin, nimittäin näin ei väittänyt Viivi vasemmistolainen. Sen sijaan äänessä on kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Kaikki lainausmerkkien sisällä olevat sanat on muutettu ja jutussa ei käsitelty perhepolitiikkaa.

Alun perin tässä Talouselämä-lehden artikkelissa (19.1.2019) aiheena oli yksityisautoilu ja Orpo puolustaa sitaatissaan sitä, ettei vastuuta ilmastonmuutoksesta voi sälyttää yksilöiden harteille vaan yhteiskunnalla tulee olla ensisijainen vastuunkantotehtävä.

Yllä olevassa sitaatissa on siinäkin mielessä jotain nyrjähtänyttä, että klassisia poliittisia ideologioita korostava erottelu palautuu siihen, että poliittinen keskusta ja ennen kaikkea oikeisto on korostanut enemmän yksilöiden omaa vastuuta kun taas vasemmisto on korostanut voimakkaammin yhteiskunnan rakenteiden merkitystä yksilön hyvinvoinnille.

Jakolinja näkyy esimerkiksi selkeästi, kun tutkitaan eri puolueiden kannattajien näkemyksiä sosiaali- ja talouspolitiikasta. Tuoreet kyselytutkimukset (Kaks 2018) ovat tuoneet esille kokoomuksen kannattajien vastuuttavan yksilöitä eniten hyvinvoinnistaan ja vasemmistoliiton kannattajat taas uskovat muiden puolueiden kannattajia voimakkaammin yhteiskunnan vastuuseen. Myös eri puolueiden periaateohjelmien tarkastelu tuottaa varsin samankaltaisen näkemyksen.

Viime ajat on käyty toistuvasti julkista keskustelua sen osalta minkälainen vastuu yksilöllä ilmastonmuutoksen torjunnassa tulisi olla. Yksilön vastuusta käydään myös keskustelua tutkijoiden kesken. Vastuunkysymystä käsitellään esimerkiksi Lauri Lahikaisen (2018) tuoreessa väitöskirjassa Individual Responsibility For Climate Change.

Joidenkin näkemysten mukaan yksilöiden toimilla esimerkiksi kulutustottumuksia ja elämäntapaa muuttamalla ei ole samalla tavalla merkitystä kuin isoilla rakenteellisilla tekijöillä. On jopa väitetty, että liiallinen yksilötason ilmastotekojen korostaminen vie huomion siltä kuinka massiivisesta ongelmasta ilmastonmuutoksesta on itse asiassa kyse. Tämä keskustelu on ehkä voimistunut IPCC-raportin julkaisun myötä. Kaikissa eduskuntapuolueista, perussuomalaisia lukuun ottamatta, on korostettu miten tarvitaan nimenomaan rakenteellisia muutoksia koska haasteet ovat niin suuret.

On selvää, että rakenteellisia muutoksia ja yksilötason muutoksia ei useinkaan voi edes nähdä toistensa vastakohtina. Esimerkiksi isot rakenteelliset muutokset vaikuttavat usein myös yksilöiden mahdollisuuksiin ja preferensseihin toimia tietyllä tavoin.

Huolimatta siitä, että yksilölliset ja rakenteelliset toimet, eivät sulje toisiaan tosielämässä pois, on kiinnostavaa tarkastella miten eri puolueiden kannattajat asennoituvat siihen millainen rooli yksilöllä tulisi ylipäätään olla ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Tätä varten tarkastelemme European Social Survey väestökyselyaineiston kysymystä vuodelta 2016: Missä määrin sinun pitäisi mielestäsi omalta osaltasi yrittää vähentää ilmaston muutoksen vaikutuksia? Vastausvaihtoehdot olivat 0=Ei lainkaan, 10=Hyvin paljon. Kuvioon 1 olemme ottaneet mukaan ne, jotka valitsivat vastausvaihtoehdon 9 ja 10.

Kuvio1 (aukeaa klikkaamalla)

Lienee itsestään selvää, että vihreiden osalta puolueen kannattajat ovat myös vahvasti yksilönvastuun lisäämisen kannalla. Oletuksena on, että näin olisi myös keskustan ja kokoomuksen osalta. Toisinaan reaalimaailma kuitenkin yllättää.

Ilmastokysymyksissä ideologiset ihmiskäsitykset ovat näemmä pyörähtäneet ympäri. Keskusta-oikeiston kannattajat eivät olekaan kantamassa raskainta yksilönvastuun taakkaa. Sen sijaan vihreiden ohella suurimpana yksilönvastuun korostajana ilmastonmuutoskontekstissa ovat vasemmistoliiton kannattajat.

Vasemmistoyksilön ajatusmaailman mukaisesti ihminen ei ilmeisesti välttämättä aina pysty esimerkiksi pitämään viinahammastaan kurissa ilman Alkon vahvojen alkoholijuomien kartellia. Hän on kuitenkin samaan aikaan varsin innokas vaihtamaan kauramaitoon ja kierrättämään sen pahviset kuoret.

Siinä missä kokoomuksen kannattaja toivoo työttömälle aktiivisia katumusharjoituksia, on yrittäjähenkinen vastuunkantaja kuitenkin luottavaisin mielin ilmastokysymyksissä. Kyllä joku muu tämänkin asian hoitaa. Näyttää siltä, että myös kokoomuksen kannattajalle ”rahaa tulee Kelasta ja sähköä töpselistä”, vai miten se perinteinen vitsi menikään?

Mitä hallitusneuvotteluihin tulee, on mielenkiintoista nähdä kuinka yksilön vastuuseen ilmastoasioissa penseästi suhtautuvat SDP ja keskusta tulevat toimeen muovipillejä pieteetillä kierrättävien vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa. Toisaalta vihreät ja vasemmistoliitto ovat pitäneet ympäristöasioita enemmän framilla, oli kyse sitten yksilön tai yhteiskunnan vastuusta. Tähän suuntaan on myös kallellaan Antti Rinteen SDP.

Keskustalle tilanne saattaakin olla kaikkein haastavin, kun keskustelu ilmastonmuutoksen torjunnan toimenpiteistä pääsee toden teolla vauhtiin. Tavoitteet ovat hallituksessa varmasti yhteiset, mutta välineet työkalupakissa vaihtelevat.

Törmäykset erityisesti vihreiden kanssa saattavat olla rajuja, ennen kaikkea sen osalta minkälaisia rakenteellisia uudistuksia tulisi tehdä, jotta ne muuttavat samalla myös yksilöiden ajattelumalleja ja käytöstä. Lähtökohta ei ole helpoin mahdollinen kun esimerkiksi Juha Sipilä totesi 27.4.2019 puheessa puoluevaltuustolle: ”Osa on sitä mieltä, että autoilu, lihansyönti ja saunan lämmitys pitää lopettaa, mieluiten tänään – ne äänet menivät vihreille”.

Kirjoittajat: Arttu Saarinen ja Samuli Tikkanen

Lähteet:

Kaks. 2018. https://kaks.fi/wp-content/uploads/2018/02/tiedote_kansalaiset-yksilo-itse-vastuussa-omasta-hyvinvoinnistaan.pdf

Lahikainen, Lauri. 2018. Individual Responsibility For Climate Change. A Social structural account. Tampereen yliopisto, Tampere.

Talouselämä. 2019. https://www.talouselama.fi/uutiset/yksityisautoilu-on-valttamaton-osa-hyvinvointia-sanoo-petteri-orpo-esitteli-kokoomuksen-ilmastonakemyksia/8a0cd9a9-0064-3c56-8092-b8521cd8cbaa
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail