Tekijä: aosaar

Kun ruotsidemokraatit syksyllä saivat kaikkien aikojen vaalivoittonsa, seurasimme pitkin kampanjaa paitsi heidän lausuntojaan sekä mainoksia, myös ehdokkaiden olemusta ja ulkonäköä ‒ hienosti sanottuna habitusta. Kampanjasta mieleen jäivät varsin hyvin istuneet pukukokonaisuudet sekä puheen ja olemuksen kautta pyrkimys jopa porvariston hillittyyn charmiin. Vaalivalvojaisten pihallakin oli todennäköisesti iso rivi uudenkarheita farmari-Volvoja.

Aiempaa sliipatumman puoluebrändin yksi tarkoitus lienee, että näin pyrittiin houkuttelemaan uusia kannattajaryhmiä puolueen leiriin. Tämä siitä huolimatta, että puolueen ydinkannattajaryhmää ovat duunarit.

Ruotsidemokraattien uusi brändi poikkeaa kiinnostavalla tavalla Timo Soinin luomasta perussuomalaisten imagosta. Ruotsidemokraattien ehdokkaiden olemus ja lausumat ovat usein melkoisen kaukana siitä kokonaisuudesta, jota Timo Soini on hellinyt vuosia ja joka konkretisoituu lauseeseen ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Tyköistuvien merkkipukujen sijaan perussuomalaisten puolue-eliitti on totuttu näkemään kansanomaisempiin vetimiin verhoutuneena.

Soinin pitkällä puheenjohtajakaudella EU:ta haukuttiin ja puhuttiin palavasti duunarin etujen puolesta, mutta jyrkän kriittinen maahanmuuttopuhe yleistyi puolueohjelmissa vasta vuoden 2007 eduskuntavaaleista lähtien. Tuolloin alkaneen muutoksen voidaan nähdä heijastuvan 2010-luvun vaaleissa tapahtuneisiin kannattajasiirtymiin.

Perussuomalaisten kannattajia on tutkittu varsin paljon ja perussuomalaisten nousua 2011 vaaleissa on selitetty etenkin työväestön mutta myös alempien toimihenkilöiden ja yrittäjien äänillä. Aiemmat tutkimukset on kuitenkin toteutettu varsin karkealla ammattiluokkamallilla.

Kuvaa laajentaaksemme päätimme tutkia kannatussiirtymiä ja kannatusta uuden tyyppisellä Güvelin luokkaperustaisella mittarilla, joka huomioi aiempaa paremmin erityisesti asiantuntijaluokassa tapahtuneiden ammattien eriytymisen sekä sukupuolittuneen ammattijaon.

Tässä mallissa asiantuntijat ovat jakautuneet teknisempien alojen ja sosiaali- ja kulttuurialan asiantuntijoihin. Kyseiset ryhmät eroavat toisistaan paitsi arvomaailman ja työhön sisältyvän logiikan suhteen, myös tyypillisen puoluevalinnan osalta. Miesvaltaisten teknisempien tai luonnontieteellisempien alojen asiantuntijat (”teknokraatit”) kannattavat yleisemmin oikeisto- tai oikeistopopulistisia puolueita, sosiaali- ja kulttuurialojen (”sosiokulttuuriset”) asiantuntijat taas vasemmistoa, etenkin punavihreää ja arvoliberaalia, niin sanottua uutta vasemmistoa.

Kansainvälisen tutkimuksen perusteella maahanmuuttoasenne näyttäisi olevan tärkeä asiantuntijaluokan jakautumista aiheuttava tekijä: teknokraatit kokevat maahanmuuton uhkana selvästi useammin kuin sosiokulttuuriset asiantuntijat. Perussuomalaisten kohdalla maahanmuuttokysymys on osaltaan yhdistänyt sosioekonomisesti varsin erilaisia ryhmiä puolueen taakse. Tosin teknokraateissa maahanmuuton merkitys perussuomalaisten äänestämisessä näyttäytyy muihin ryhmiin nähden erityisen vahvana.

Jussi Halla-Ahon kaudella puolue-eliitin puheet viestivät siitä, että jatkossa puolueesta tehdään yhä selkeämmin ja ensisijaisemmin maahanmuuttokriittinen puolue, jossa työväenpuoluejargon ei ole samalla tavalla määräävä tekijä.

Tutkimuksemme tuokin uutta tietoa perussuomalaisen puolueen kannatuksen taustoista. Vaikka puolueen ydinkannatus on vahva perinteisen miesvoittoisen työväestön keskuudessa, tämä ei ole koko totuus.

Kannatuksen kasvun taustalla on myös miesvoittoisilla teknokraattialoilla työskenteleviltä kovan luokan asiantuntijoilta kerätty äänisaalis, jota ilman 2010-luvun vaalimenestykset olisivat jääneet vaisummiksi. Heidän puoluevalinnassaan tuskin on kysymys siitä, että perussuomalaiset ajaisivat ensisijaisesti perinteiseksi duunariporukaksi miellytyn ryhmän etuja.

Yksi tulevien eduskuntavaalien mielenkiintoisista kysymyksistä onkin, mihin ryhmiin uudistunut perussuomalaiset onnistuu puheillaan, ohjelmallaan ja habituksellaan vetoamaan ja mihin ei. Insinöörijohtaja saattaakin maaliskuussa 2019 Espoossa nahkaverhoillulla farmari-Volvollaan ajellessaan ja japanilaisia ikiliikkujia ohittaessaan toistuvasti miettiä, että antaisiko äänensä tällä kertaa kokoomukselle vai perussuomaiselle. Farmari-Volvon vieruskaistalla kulkevan duunarin puoluepohdinnoista on jo nähtävissä viitteitä gallupeissa: SPD on onnistunut hankkimaan menetettyä kannatustaan takaisin .

Arttu Saarinen ja Jukka Sivonen

Kirjoitus perustuu Jukka Sivosen, Aki Koivulan ja Arttu Saarisen artikkeliin https://journal.fi/politiikka/article/view/76283
Tarkemmat lähteet ja analyysit löydät itse artikkelista.

Keskustan poliitikoista useampi on ilmoittanut harrastavansa soutamista. Esimerkiksi puolueen entisellä puheenjohtajalla Matti Vanhasella on kokemusta kirkkoveneilystä.

Olennaista kirkkoveneilyssä on perämiehen rooli. Viime viikkojen keskustelu Soinigaten ympärillä prosessinäkökulmasta tarkasteltuna muistuttaakin kirkkoveneilyä ilman selväpäistä perämiestä. Keskustaoikeistolaisen joukkueen soutajat ovat airot kalisten sekoilleet keskenään.

Tavanomaisissa soutukilpailuissa voiton ratkaisevat sekunnit, mutta poliittisissa kirkkovenesouduissa voitto ratkaistaan sekuntien sijaan tyylipisteillä. Tuliko keskustaoikeistolaiselle joukkueelle ”Soinin suursouduissa” häviö vai voitto, riippuu siitä keneltä joukkueen soutajista asiaa tiedustelee.

Kisan voittajaa pohdittiin myös politiikkaradiossa (21.9.2018) heti Soinin suursoutujen päättymisen jälkeen. Voittajan arviointi osoittautui kuitenkin varsin haastavaksi ilman pätevää aineistoa. Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Juho Rahkonen toi nimittäin esille, ettei Suomessa ole tehty kyselytutkimuksia miten eri puolueissa suhtaudutaan aborttioikeuteen.

Rahkonen ei tiennyt, että suhtautumisesta aborttiin on itse asiassa tiedusteltu puolueen kannattajilta. Teimme vuodenvaihteessa 2017-2018 väestökyselyn, jossa kysyttiin myös suhtautumista aborttiin. Kysely tehtiin perinteisen kirjepostin ja nettipaneelin yhdistelmänä ja vastaajajoukko koostui 3700 suomalaisesta (ks. lisää http://www.utupub.fi/handle/10024/145293).

Tekemämme kyselyn tulkinnan perusteella keskustalaiset nappasivat perjantaina voiton kokoomuslaisten soutajien nenän edestä kuin Pertti Karppinen vuonna 1976 Montrealin olympialaisissa. Peter-Michael Kolbehan johti kisaa lähes koko matkan, mutta hävisi aivan viime metreillä.

Soinin suursouduissa oli omanlaisensa säännöt ja rehti kavereita tsemppaava urheiluhenki loisti poissaolollaan. Näin ollen saman venekunnan jäsenistä osa hävisi ja osa voitti.

Kokoomuslaiset hävisivät nimenomaan tyylinsä takia. Osa heidän faneista eli tässä tapauksessa puolueen kannattajista odotti joukkueeltaan todennäköisesti toisenlaista soututyyliä.

Vielä toukokuun valmistautumisvaiheessa kaikki näytti hyvältä. Valmentaja Orpo kun toisteli apuvalmentajiensa kanssa yhteen ääneen, ettei soutaja Soini voi olla mukana joukkueessa jos hän vetää jatkuvasti vastahankaan.

Fanit tuntuivat tykkäävän tästä Orpon keväisestä linjanvedosta. Tekemämme laajan väestökyselyn perusteella kokoomussoutajien kannattajat kun suhtautuivat valmentajiensa tavoin varsin myönteisesti aborttioikeuteen.

Toki kaikkiaan suomalainen väestö suhtautuu aborttioikeuteen ylipäätään myönteisesti. Asteikolla 0-10 kysyttäessä väestön keskiarvo on lähes kahdeksan. Puolueiden kannattajien välillä on kuitenkin suhteellisen selkeitä eroja.

Kristillisdemokraatit ovat aivan omassa porukassaan näkemyksissään aborttioikeudesta. Keskusta seuraa kaukana perässä, mutta suhtautuu kuitenkin toiseksi kriittisemmin aborttioikeuteen.

Kuviossa on nähtävillä niiden osuus, jotka ovat valinneet 0-10 skaalalla äärimmäisimmän vaihtoehdon. Ero kokoomuksen ja keskustan välillä on selkeä. Sama näkyy myös keskiarvoja tarkasteltaessa. Kokoomuksen keskiarvo on 8,3 kun taas keskustan 6,8.

Kuvio, kannattajien suhtautuminen aborttioikeuteen

Ei ole lopulta yllätys, ettei keskustan sisältä noussut äänekästä kritiikkiä Soinin toimintaa kohtaan. Aiempien tutkimustemme mukaan puolueen jäsenillä on esimerkiksi varsin vahvat yhteydet uskonnollisiin toimijoihin. Lisäksi keskustan kannattajat suhtautuvat kristillisten arvojen vaalimiseen kokoomuslaisia selvästi myönteisemmin.

Soinigate osoitti lopulta sen, että keskusta ja siniset operoivat vahvasti samalla poliittisella tontilla.  Molemmat edustavat poliittista keskustaa ja kokoomus poikkeaa puolueena enemmän edellä mainituista. Ilman kokoomusta, airot tuskin olisivatkaan kolisseet äänekkäämmin yhteen ja vene olisi kulkenut kuikan säestämänä aurinkoisessa syyssäässä tasaisen varmasti eteenpäin.

Kokoomuksen airojen kolistelu Soinigatessa aiheuttaa mahdollisesti hetkellisesti pientä kannatuksen laskua.  Kokoomus taistelee samoista korkeakoulutettujen (naisten) äänistä vihreiden kanssa erityisesti suuremmissa kaupungeissa.

Ei tullutkaan yllätyksenä kun Orpo ilmoitti kolme päivää Soinin luottamusäänestyksen jälkeen, että hän eroaa Helsingin Suomalaisesta Klubista, mikäli naisia ei jatkossa hyväksytä sen jäseniksi.

Keskustan linjaan luottamus Soiniin taas sopii paremmin ja sillä tuskin on mitään vaikutusta puolueen kannatukseen.

Sinisten kannattajien osalta Soinigate oli myös varsin erikoinen näytelmä. Puolueen kannattajat eivät vaikuta olevan mitenkään poikkeuksellisen kriittisiä aborttioikeutta kohtaan, toisin kuin heidän näkyvin hahmonsa. Seuraavat vaalit näyttävätkin kuinka Soinin yksin soutaminen lopulta vaikuttaa puolueen imagoon.

Arttu Saarinen, sosiaalitieteiden sekatyömies

Olen kevään aikana toiminut opettajana totuudenjälkeinen aika kurssilla. Kurssi päättyi seminaariosioon, jossa kymmenen eri opiskelijaryhmää teki erinomaisen kiinnostavia töitä kuvien, äänten, tekstien ja teatterin keinoin. Ryhmien apuna toimivat taitavat opettajatuutorit. Julkaisemme ryhmätöistä nyt muutaman.

Propaganda Ukrainan kriisissä. Tekijät: Johanna Lahtela, Veera Heikkilä, Mia Leino, Annina Ranimo https://youtu.be/LbD5pJVcK2Q

Totuudenjälkeiset äänet: asiantuntijuuden murros. Tekijät: Iiris Komulainen, Ella Korpinen, Oskari Pekonen, Robert Stowe https://soundcloud.com/iiris-komulainen-898962931/totuudenja-lkeiset_a-a/s-ipPRG

Maito podcast. Tekijät: Laura Lehto, Anna Kuuusela, Venla Savola, Sanna Haarla. https://soundcloud.com/lauralehto/maito-podcast-1

Arttu Saarinen

Suomalaiset ovat varsin ahkeria sosiaalisen median käyttäjiä ja etenkin vanhemmissa ikäryhmissä sosiaalisen median suosio jatkaa kasvuaan. Koska suositut palvelut tuovat yhteen ihmisiä hyvin monenkirjavista taustoista, erilaisten mielipiteiden ja kokemusten yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä.

Viime aikoina on paljon keskusteltu vihamielisestä käytöksestä verkossa ja miten siltä voisi suojautua. Halusimmekin selvittää, onko käyttäjien keskuudessa havaittavissa jotain eroja suhtautumisessa ristiriitoihin ja häiritseväksi koettuun sisältöön. Tutkimus oli ensimmäinen, jossa hyödynsimme vuodenvaihteessa kerättyä lähes 4000 suomalaisen mielipiteen kattavaa kyselytutkimusta.

Tulostemme perusteella suomalaiset eivät käytä sosiaalista mediaa yhtenäisesti, vaan käyttäjät eroavat erityisesti suhtautumisessa konflikteihin ja epämiellyttävään sisältöön. Löysimme kolme erilaista käyttötapaa: sovitteleva, provokatiivinen ja suojautuva.

Sovittelevalle käytölle on tunnusomaista toisten huomioiminen ja pyrkimys välttää ristiriitoja aiheuttavan sisällön jakamista. Provokatiiviselle käytölle oli tyypillistä halu jakaa toisia ärsyttävää sisältöä, eriävien mielipiteiden ilmaisu sekä toisten tarkoituksellinen provosointi. Suojautuvasti käyttävät vastaajat halusivat välttyä näkemyksiään vastaamattomalta sisällöltä poistaen omista verkostoistaan heitä ärsyttäviä päivityksiä ja henkilöitä.

Tarkasteltuamme näitä kolmea erilaista käyttötapaa vastaajien taustan perusteella havaitsimme, että nuoret ja korkeammin koulutetut käyttävät sosiaalista mediaa muita sopeutuvammin ja suojautuvammin. Nuoret ja korkeasti koulutetut ovat siis varovaisempia sen suhteen, millaista sisältöä he jakavat etenkin verrattaessa keski-ikäisiin ja sitä vanhempiin sosiaalisen median käyttäjiin.

Tulokset kertovat osittain siitä, miten digitaalinen eriarvoisuus on Suomessa edennyt yhä enemmän siihen, mitä verkossa tehdään ja miten sitä voidaan hyödyntää erilaisissa asioissa. Nuorilla ja korkeasti koulutetuilla on todennäköisesti keskimäärin parempi medialukutaito ja näin ollen myös taitoa käsitellä epämiellyttävää materiaalia muita paremmin. He myös saattavat olla tarkempia omasta maineestaan sosiaalisessa mediassa.

Havaitsimme myös, että naiset ovat todennäköisemmin sopeutuvia ja suojautuvia käyttäjiä, kun taas miehillä provokatiivinen käyttäytyminen oli yleisempää. Mielenkiintoinen oli myös koetun elämäntyytyväisyyden ja provokatiivisen käyttäytymisen yhteys: provokatiivisesti käyttäytyvät olivat selvästi tyytymättömämpiä elämäänsä kuin muut vastaajat.

Yhdessä nämä tulokset vahvistavat ajatusta siitä, että sosiaalisessa mediassa provosoivat keskimääräistä useammin huonosti voivat miehet. Kiinnostavaa oli havaita, että koulutus tai ikä eivät vaikuta tähän yhteyteen. Näyttäisi siis siltä, että eräänlainen ongelmakäyttö sosiaalisessa mediassa ei ole sidoksissa perinteisiin digitaalisen eriarvoisuuden lähteisiin, kuten ikään tai koulutukseen.

Seuraavaksi tutkimme, miten poliittinen osallistuminen sosiaalisessa mediassa ennustaa näitä erilaisia käyttötapoja ja vaikuttaako poliittinen suuntautuminen havaittuihin yhteyksiin.

Sanna Malinen ja Aki Koivula
——

Teksti perustuu artikkeliin Malinen, S., Koivula, A., Keipi, T., & Koiranen, I. 2018. Exploring Selective Exposure and Selective Avoidance Behavior in Social Media. (Forthcoming) In Proceedings of the International Conference on Social Media & Society, Copenhagen, Denmark (SMSociety).

Hankkeemme on mukana järjestämässä alla olevaa tilaisuutta, tervetuloa!
—-

Mikä on suomalaisen journalismin näkökulma poliittiseen päätöksentekoon: valtapelejä, yksilösuorituksia vai prosessikuvausta?

Entä mihin keskittyy kansalaisten kiinnostus ja politiikkapuhe?

Turun yliopiston Poliittiset kuplat -tutkimushankkeesta alkunsa saaneessa keskustelussa pohditaan, käsitteleekö media Suomessa relevantteja kysymyksiä.

Osaavatko poliitikot käyttää mediaa välittämään kansalaisille päätöksenteon perusteita?
Miten sosiaalinen media on muuttanut politiikan julkisuutta?
Miten ja miksi Suomessakin leviävät valeuutiset?
Miten poliittinen journalismi voisi osaltaan lisätä ymmärrystä toistemme todellisuuksista sen sijaan että se vahvistaa olemassa olevia kuplia?
Mitä poliittiset päättäjät ja muut politiikan ammattilaiset ajattelevat median muutoksesta ja suomalaisesta poliittisesta journalismista?
Minkälaisena media oikeastaan näkee politiikan ja poliitikot?

Näistä kysymyksistä keskustelevat toimittaja, viestintäasiantuntija Ville Blåfieldin johdolla vasemmistoliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Li Andersson, Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja kokenut politiikan taustavaikuttaja Juho Romakkaniemi, politiikantoimittaja, viestintävalmentaja Eeva Lehtimäki sekä Poliittiset kuplat -tutkimuksen johtaja, dosentti Arttu Saarinen.

Tilaisuudessa kuullaan myös ajantasaisia tuloksia Poliittiset kuplat ja media -hankkeesta.

Tervetuloa seuraamaan keskustelua keskiviikkona 23. toukokuuta klo 17.00–18.30 Helsingin keskustaan, Päivälehden museoon, os. Ludviginkatu 2–4.

Ilmoittautumiset 18.5. mennessä sähköpostilla: suna.vuori@svart.fi.

Olen kevään ajan toiminut opettajana Totuudenjälkeinen aika: tieto, tiede ja kritiikki -kurssilla. Kurssin ideana on monipuolisesti ja monien eri empiiristen ja teoreettisten lähestymistapojen kautta pohtia, elämmekö todella jonkin poikkeuksellisen murroksen keskellä, jota julkisessa puheessa kutsutaan totuudenjälkeiseksi ajaksi. Olemme käsitelleet niin rajatietoa, tiedettä, mediaa, politiikkaa, disinformaatiota, vaihtoehtolääketiedettä, rokotekriittisyyttä, lobbaamista kuin poliittista propagandaakin.

Ajatuksena on ollut välttää vahvojen yksiselitteisten tulkintojen tekemistä. Tarkoituksena ei ole ollut kertoa opiskelijoille valmiiksi pureskeltua totuutta. Oma arvioni on, että onnistuimme tässä yhdessä opiskelijoiden ja vierailuluennoitsijoiden kanssa varsin hyvin. Jonkinlaisena todisteena on se, että luennoilla syntyi tasokasta ja intoa pursuavaa keskustelua, joka jatkui usein myös luentojen jälkeen.

Kurssin myötä olen löytänyt itseni pohtimassa kädet savessa, mikä on yhteiskuntatieteilijöiden rooli yhteiskunnallisten totuuksien tuottamisessa. Erityisen havahduttavan keskustelun kävin yhden kurssin luennon jälkeen erään luennolla kuuntelijana olleen kaverini kanssa. Menemättä keskustelun sisältöön tarkemmin, herätti keskustelu minussa ajatuksen siitä, onko yhteiskuntatieteilijöiden helmasyntinä tuoda asioista esille aina vain se pimeämpi puoli.

Olemmeko me uuden ajan Nasse-setiä? Toistelemmeko me selvin päin (toisin kuin Nasse) ja naama punaisena suurelle yleisölle miten maailma on menossa jatkuvasti yhä huonompaan suuntaan? Rakennammeko me jatkuvasti itse erilaisia erotteluja ihmisryhmien välille, vaikka yhteiset piirteet saattaisivat yhdistää enemmän?

Annan esimerkin. Tutkimushankkeessamme olemme alusta asti käyttäneet populaarina käsitteenä termiä ”poliittiset kuplat”. Idea hankkeen nimelle tuli nimenomaan allekirjoittaneen kynästä. Tausta-ajatuksena on näkemys siitä, että ihmiset olisivat yhä enemmän tekemisissä virtuaalisesti ja kasvokkain vain kaltaistensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa ja erilaiset väestöryhmien rajanylitykset olisivat vähentyneet.

Edelleenkään emme kuitenkaan pysty varmasti sanomaan, tapahtuuko tämän ajan yhteiskunnassa jotenkin poikkeuksellisen voimakasta kuplaantumista, jos ilmiötä tarkastellaan historiallisessa kontekstissa. Yksi asia on kuitenkin varma. Jos otamme lähtökohdaksi yhteiskunnan tarkasteluun, että se on kuplaantunut, me myös löydämme loputtomaan määrän erilaisia kuplia, niin isoja kuin pieniä. Juuri tämän ajatuksen kaverini kyseenalaisti luennonjälkeisessä keskustelussamme. Hän ajatteli enemmänkin, että elämme jonkinlaisessa yhteisesti jaetussa universumissa, jossa yhdistäviä tekijöitä on varsin paljon, mutta yhteiskuntatiede taas pyrkii korostamaan nimenomaan erottavia tekijöitä.

E2-ajatuspaja toi maaliskuussa julkaistussa raportissaan esille, miten suomalaiset ovat lopulta varsin samankaltaisia kun tarkastelu tapahtuu identiteettien näkökulmasta. Yhdistäviä tekijöitä on paljon, riippumatta esimerkiksi ammatillisesta asemasta tai asuinpaikasta. Samalla tiedämme, että suomalaisten luottamus instituutioihin ja muihin ihmisiin on edelleen korkealla tasolla. Alkuvuodesta 2018 tekemämme edustavan väestökyselyn perusteella kansalaisten enemmistö uskoo, että sosiaalinen media on mahdollistanut eri ihmisryhmien väliset kohtaamiset aiempaa paremmin.

Toki on olemassa myös erilaisia heikkoja signaaleja eri ihmisryhmien välisten kuilujen ja etäisyyksien kasvusta. Juho Saaren mukaan esimerkiksi suomalaisten enemmistö ei koe enää olevansa samassa veneessä. Samoin on havaintoja ylipäätään siitä, että isommissa kaupungeissa asuinalueet ovat joiltain osin eriytyneet toisistaan ja samalla on syntynyt selkeämmin hyväosaisten ja huonommin pärjäävien alueita. Erikoisluokillekin hakeutuvat ennen kaikkea hyvissä asemissa olevien perheiden lapset muodostaen näin omia tiiviitä arkipäivän kuplia. Tämän tyyppiset kehityslinjat kertovat siitä, että ihmisryhmien väliset kohtaamiset eivät välttämättä ainakaan olisi lisääntymässä suuremmissa kaupungeissa.

Tutkimustulosten perusteella ei siis pysty varmasti kertomaan onko niin sanottu kuplaantuminen todella lisääntynyt ja kuinka isosta yhteiskunnallisesta ”ongelmasta” on kyse. Tärkeä kysymys onkin, millaista kuvaa me yhteiskuntatieteilijät tuotamme maailmasta. Korostammeko jatkuvasti kuplia ja niiden merkitystä vai tuotammeko kuvaa yhdenmukaisesta universumista tai jotain siltä väliltä? Korostammeko vain ihmisryhmien välisiä eroja vai samankaltaisuuksia ja olemmeko siten luomassa toivoa vai dystooppista kuvaa maailmasta? Tätä pohdin ja en oikein itsekään tiedä miten jatkossa opetan, tutkin tai annan lausuntoja medialle, jotta kokisin olevani totuudenmukainen.

Ehkä olen jatkossakin kriittinen tuomiopäivän apostoli. Se on helpompaa, saan näin olla osa suurta huolinta-alan asiantuntija-armeijaa ja siinä sivussa vaikutan välillä jopa jollain tavoin viisaalta tolkun ihmiseltä. Onhan nimittäin niin, että kaiken epäily on viisauden alku? Jytkyttäminen on jo kannatuslukujen perusteella hivenen out. Nassettaminen on taas kovassa myötätuulessa. Me yhteiskuntatieteilijät johdamme näitä nassettaja-armeijoita etulinjasta.

Arttu Saarinen

Kyllä kansa tietää. Näin ovat presidentinvaalikampanjan aikana väittäneet ainakin Paavo Väyrynen ja Laura Huhtasaari. Ei tiedä, ainakaan kaikkea. Merkittävän kansanosan mukaan Jumalaa ei nimittäin välttämättä ole olemassa, vaikka ehdokkaat näin uskovat.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin puolet suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon. Presidenttiehdokkaista vain Nils Torvalds ei tunnusta Jumalan olemassaoloa. Toki hänkin vastaa kuin agnostikko eli ei osaa sanoa. Ehdokkaista Niinistö, Huhtasaari ja Väyrynen taas ovat uskossaan varsin vankkumattomia, ainakin vaalikonevastausten perusteella. Ironista kyllä, mutta kansan ”usko” istuvaan presidenttiin onkin galluppien perusteella huomattavasti korkeammalla tasolla kuin usko Jumalaan.

Vaikka Suomi on globaalissa mittakaavassa varsin maallistunut maa, uskonto on edelleen ajoittain esillä vahvasti politiikassa. Viime aikoina muun muassa Laura Huhtasaaren kreationistiväitteet ovat saaneet varsin paljon näkyvyyttä. Ero Yhdysvaltoihin uskonnon roolissa on kuitenkin selkeä. Olisi esimerkiksi hankalaa kuvitella suomalaisen presidentin toteavan kuten George W. Bush aikoinaan. Hän sai nimittäin käskyn Jumalalta, että Yhdysvaltojen tulee hyökätä Irakiin ja Afganistaniin.

Omien uskonnollisten käsitysten esilletuomisen lisäksi jotkin poliitikot käyttävät toistuvasti uskonnollista retoriikkaa. Tutkija Laura Parkkinen on analyysissaan tuonut esille, miten Timo Soini on käyttänyt raamatullisia vertauskuvia puhuessaan politiikasta. Soini on myös esittänyt, että hänen puoluejohtajuutensa oli nimenomaan kristillisyyteen perustuvaa. Tässä mielessä hän asettaa itsensä nimenomaan arvojohtajaksi.

Nykyinen presidentti-instituutio perustuu yhä vahvemmin arvojohtajuuteen. Uskonnot ja usko ovat yksi arvoja määrittävä tekijä. Usko ja erityisesti uskonto instituutiona oli pitkään vahvasti keskusta-oikeiston pelikenttää ja nähtiin osana perinteisiä arvoja. Jakolinja on vähitellen murtunut, mutta se on edelleen löydettävissä. Näin on myös presidenttiehdokkaiden osalta, vihervasemmiston kolmesta ehdokkaasta yksikään ei usko ”koti, uskonto ja isänmaa” -kolmiyhteyteen. Keskusta-oikeiston ehdokkaat taas uskovat kolmiyhteyden olevan yhä hyvä arvopohja politiikalle.

Presidenttiehdokkaat ovat tavallisesti puolueiden asettamia. Puolueittain erot suhteessa uskontoon ja uskonnollisiin yhteisöihin ovat merkittävät. Tekemiemme jäsenkyselyiden perusteella Keskusta-puolueen jäsenet ovat puoluevertailussa selvästi aktiivisimpia uskonnollisissa yhteisöissä. Lapin yliopiston tutkija Tapio Nykänen onkin osoittanut, että erityisesti Pohjois-Suomessa lestadiolaisella liikkeellä ja keskustalaisuudella on perinteisesti ollut selkeä yhteys.

Poliitikko ja saarnaaja eivät välttämättä aina poikkea toisistaan merkittävästi. Ei olekaan yllättävää, että monilla tunnetuilla saarnaajilla on verkostoja politiikkaan ja puolueisiin, niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Esimerkiksi julkkissaarnaajat Jouko Piho tai Leo Meller ovat molemmat olleet jollain tasolla mukana politiikassa. Näin on erityisesti edellisen kohdalla.

Itselläni ei ole Pihon tai Mellerin kaltaisia profetoimisen kykyjä. Yhden asian uskallan kuitenkin sanoa ja se ei vaadi kaksisia lahjoja. Suomi saa seuraavaksi presidentikseen uskovan miehen. Todennäköisesti hän allekirjoittaa myös arvot koti, uskonto ja isänmaa politiikan teon perustana. Voin toki olla väärässä kuten Leo Meller vuoden 2004 Eurovaalien aikaan. Meller ei nimittäin osunut vaaliennustuksessaan oikeaan huolimatta siitä, että hänellä oli takanaan pyhän hengen tieto.

Arttu Saarinen

Vihapuhe, viharikos, vihasitä, vihatätä. Nykyään tuntuu, että vihaa tulee ovista ja ikkunoista, tai jos ei niistä, niin ainakin tietokoneen ja puhelimen ruudulta enemmän kun pieni ihminen jaksaa lukea.

Syksyllä 2017 kulovalkean tavoin levinnyt #metoo kampanja on viimeistään nostanut sukupuolittuneen vihapuheen ja häirinnän monien huulille. Kohteeksi joutui ensin viihdemaailma, ja lopulta koko länsimainen yhteiskunta. Vuoden 2018 alussa Oprahin Winfreyn Golden Globe – gaalassa pitämän kiitospuheen räjäyttäessä internetin, ei kenellekään enää jäänyt epäselväksi, että maailma on nyt muuttumassa.

#Metoo käänsi katseemme huoneessa olevaan elefanttiin, josta vain harva on uskaltanut aikaisemmin puhua: seksuaalinen häirintä ja sukupuolittunut vihapuhe ovat olleet olemassa vuosisatoja ilman että niihin on tällä mittakaavalla puututtu. Yhteiskunnassamme on misogyyninen, eli naisvihamielinen ongelma, jossa naiset katsotaan lähtökohtaisesti alempiarvoisemmiksi kuin miehet.

Sosiaalinen media ja internet ovat saaneet, kaiken hyvän lisäksi, meidät kaikki alttiimmaksi vihapuheen kokemiselle ja näkemiselle, ja valitettavasti myös tekemiselle. Anonymiteetti ja spontaani kommunikointi takaavat sen, että voimme jokainen laukoa mielipiteitämme tunnekuohun vallassa ilman suodattimia. Vaikuttaisi siltä, että vihapuhe internetissä kohdistuu useammin naisiin kuin miehiin. Tutkimuksetkin osoittavat, että naisiin kohdistuva vihapuhe on usein fyysisempää ja uhkaavampaa, kuten esimerkiksi raiskausuhkauksia, identiteetin ja ulkonäön kommentointia. Internet on myös mahdollistanut naisia syrjivien valtarakenteiden paljastamista. Esimerkiksi termit mansplaining, manspreading ja hepeating suuntaavat valokeilat miesten ottamaan tilaan.

Viha turruttaa. Seksuaalinen häirintä, kuten vihapuhekin, on vahvasti sukupuolittunutta. Rajanveto ja käsitteenmäärittely tuottavat hankaluuksia, eikä niissä aina ole onnistunut tutkijat taikka yhteiskunnalliset instituutiot. Kun keskustelu Yle:n ohjelmassa kääntyy seksuaalisen häirinnän sijasta flirttiohjeisiin ja kiinnostuksen tunnistamiseen, jotain on pielessä. Missä seksuaalisen ahdistelun raja sitten edes menee? Onko se siinä kun aikuiset miehet huutelevat nuorille tytöille röyhkeyksiä, vai kun huoritellaan baarissa pakit antanutta naista? Ainakin raja on ylitetty kun eduskunnan pikkujouluissa suudellaan väkisin työkaveria tai kun näyttelijättären uran eteneminen on seksistä kiinni. Huolimatta siitä, ettemme yksiselitteisesti aina osaa sanoa mitä vihapuhe ja seksuaalinen häirintä ovat, ilmiöt ovat todellisia.

Koska sukupuolittunutta vihapuhetta ja seksuaalista häirintää on ollut niin kauan, sitä on opittu hienosti valittamatta sietämään. Olemme luulleet sen kuuluvan normaalin yhteiskuntajärjestykseen, mutta nyt yhä useamman mitta alkaa olla täynnä. Naisiin kohdistuvan seksistisen vihapuheen kitkeminen ei vaadi pelkästään miesten puheeseen puuttumista vaan yhtä lailla myös naisten. Sanotaan, että nainen on naiselle susi, ja liian usein arvostelija tai huorittelija on toinen nainen.

Sanojen voima on suuri, tästä on lukemattomia esimerkkejä historiasta. Kun ilman sosiaalista tuomitsemista sallimme misogyynista vihapuhetta, sallimme samalla sen kaltaisia ajatus- ja toimintamalleja. Matka sanoista tekoihin on lopulta yllättävän lyhyt. Vihapuhe on otettava tosissaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ilmiö ei liity pelkästään sukupuoliin kohdistuvaan vihapuheeseen, vaan on linkittynyt myös rasistiseen keskusteluun. Jyväskylän yliopistossa populistista retoriikkaa ja netin vihapuhetta tutkiva Tuija Saresma on osuvasti kuvannut sukupuolittavan vihapuheen ilmenemistä ja sitä, miten vihapuhe on sukupuolittunutta myös silloin kun se on rasistista ja maahanmuuttovastaista. Vihapuheen tarkoitus on saada aikaan asioita, ja tämän tietävät myös sitä retoriikassaan käyttävät poliittiset päättäjät.

Vihapuhe on vallankäyttöä. Sukupuolittunut vihapuhe on usein myös seksuaalista häirintää. Sitä kokevien ihmisten ei pitäisi hävetä eikä hiljentyä, vaan kertoa kokemuksistaan, jotta ilmiön laajuudesta saadaan todellinen kuva. #metoo- kampanja antoi hyvän alun, mutta se ei merkitse mitään, ellemme jatka sukupuolittunutta vihapuhetta ja seksuaalista häirintää vastaan taistelua. Pitää löytyä lisää ihmisiä, joiden puheen vuoksi olemme yhtä lailla hurmiossa ja polvillaan kuin Oprahin puheen edessä. Niin saamme voimaa olla se muutos, jota tämä maailma kipeästi tarvitsee.

Mirka Lappalainen
Kirjoittaja on taloussosiologian harjoittelija, kolmannen vuoden taloussosiologian opiskelija, huono feministi ja maailmanparantaja.

Populismi on käsitteenä kiistelty ja monia eri vivahteita sisältävä. Se voidaan kuitenkin määritellä esimerkiksi seuraavasti; populismilla tarkoitetaan poliittista suuntausta, tai toimintamallia, joka perustuu kansansuosion tavoitteluun yksinkertaistavien ja tunteisiin vetoavien, usein myös demagogisten, iskulauseiden kautta. Populismi liitetään sekä oikeistolaiseen, että vasemmistolaiseen politiikkaan, ja sillä on tänä päivänä hyvin negatiivissävyinen ja leimaava merkitys. Usein populismiin liitetään automaattisesti myös rasistinen tai fasistinen tavoite, mutta näin ei aina ole – esimerkiksi Etelä-Amerikassa populistiset liikkeet perustuvat pikemminkin luokkajakoihin kuin etnisyyteen. Populismi on ilmiönä muuttunut ja laajentunut Euroopassa 2000-luvulla, ja näin myös Suomessa.

Populismilla voidaan tarkoittaa yksinkertaisesti myös tietynlaista selväsanaisuutta ja kansan ”puolesta” puhumista. Populistiseen retoriikkaan kuuluvat usein metaforat ja toistot, ja tämän päivän populismi hyödyntää tehokkaasti mediaa ja sen uusia muotoja internetissä. Toisaalta populismin leviäminen on koventanut poliittista kielenkäyttöä, ja se ammentaa usein käyttövoimaansa negatiivisista tunteista, joka on omiaan ruokkimaan vastakkainasetteluja yhteiskunnassa.

Populismi nousi Suomessa ilmiönä keskustelunaiheeksi erityisesti vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen, kun Perussuomalaiset saivat merkittävän vaalivoiton. Perussuomalaisten juuret löytyvät Veikko Vennamon SMP:stä, jonka populistinen retoriikka oli huomattava ilmiö suomalaisessa politiikassa 1970- ja 80-luvuilla. Populismi on kuitenkin aina ollut myös muidenkin puolueiden keinovalikoimissa. Kansan kosiskelua voidaan pitää suorastaan politiikan ytimenä, ainakin vaalivuosina.

Tämän päivän suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa niin perinteisellä, kuin sosiaalisellakin medialla on iso rooli. Uutisvirta on jatkuvaa, ja poliittisille toimijoille on tärkeää olla näkyvillä. Viestin pitää olla selkeä ja yksinkertainen. Vaalikampanja käydään mediassa, ja onnistunut kampanja on jo puoli voittoa. Keskusta nappasi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa voiton 21,1% ääniosuudellaan ja yksi syy voittoon oli onnistunut vaalikampanja. Pannaan Suomi kuntoon. Tämä yksinkertainen ja populistinen slogan kuultiin vaalimainoksissa ja puheenjohtaja Juha Sipilän suusta vaaliväittelyissä yhä uudestaan ja uudestaan. Hokemalla saatiin äänestäjille uskoteltua, että muut eivät tiedä mitä tehdä, mutta keskusta tulee ja panee Suomen kuntoon.

Ei keskustan populismikaan aina ihan nappiin ole mennyt. Jo vuonna 2013 Juha Sipilä esitti kakkaransa. Kakkara, tuo pyöreä, värikäs ja kellon näköinen. Kakkarassa on neljä kulmaa ja siirrettävä viisari. Yhdessä kakkarassaan Sipilä toi esille organisaation tilaa – oltiin huuman ja luovuuden välimaastossa. Tarkoituksena oli populistisesti viestittää omia poliittisia agendoja, mutta onko kukaan tänä päivänäkään ymmärtänyt kakkaran funktiota? Ylen Noin viikon uutiset- ohjelmassakin vitsailtiin kakkaran näyttävän lähinnä gay pride-kellolta.

Myöskään Kokoomus ei ole jättänyt populismia arsenaalistaan. Vaikka koulutuslupauksen täydestä feilauksesta ei voi Kokoomusta yksin syyttää, niin hienosti puolueen edustajistosta osasi poseerata ’Koulutuksesta ei leikata’ – lappu kädessä eduskuntavaalien 2015 alla. Viesti oli selkeä, ja hallituksesta luvattiin, että koulutuksen määrärahat pidetään vähintään entisen tasolla – vaan kuinka kävikään.

Seuraavaksi jännän äärelle päästään, kun syvennytään seuraamaan SOTE-uudistuksesta käytävää keskustelua. ’Valinnanvapaus’, tuo melkein jumalallinen sana, josta mieleen syntyy kuva aidosta vapaudesta valita ja tehdä päätöksiä yksilönä. Tasavertaisuutta tavoitellen ja ihmeitä odotellen hallitus on hienosti tiivistänyt sotekiemurat eduskunnalle 1002-sivuisessa maakuntien perustamista ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen uudistusta koskevassa esityksessään. Ai, että mitä herkkua! Valinnanvapaus on saatettu niin yksinkertaiseen ja houkuttelevaan muotoon, että sen vapautta hohkaava ilosanoma saattaa jättää varjoonsa uudistuksen mahdolliset nurjat puolet. Yhtälössä on kuitenkin sen verran monta muuttujaa, että ei tarvitse olla politiikan erityisosaaja nähdäkseen, että SOTE-uudistus kaikessa komeudessaan tarjoaa varsin laajan kirjon vaihtoehtoja, joista valita vapaasti mitkä kohdat jättää täyttämättä.

Presidentinvaalikampanjan aikaan eri ehdokkaat yrittävät saada lisää äänestäjiä järjestämällä sellaisia tapahtumia, joihin tavalliset kansalaiset voivat vapaasti tulla keskustelemaan erilaisista poliittisista kysymyksistä ehdokkaan kanssa, tai ottamaan vaikkapa yhteiskuvan. Esimerkiksi Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari tapasi joulukuun alussa kansalaisia Helsingin Hakaniementorilla ennen varsinaisen kampanjansa aloitusta Kruununhaan Kirjatalolla. Kirjatalolla pitämässään puheessa Huhtasaari vältti vaikeiden poliittisten termien käyttöä ja keskittyi sen sijaan puhumaan niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, mitä hän tarkoitti. Huhtasaari muun muassa väitti puheessaan, että “EU on alkanut pahasti muistuttaa Neuvostoliittoa” ja että “EU trollaa EU-kriittisiä kohtaan ja vielä meidän yhteisillä verovaroillamme”. Erityisesti verbi “trollata” pistää silmään. On vaikea kuvitella, että vaikkapa eduskunnan täysistunnossa viljeltäisiin kyseistä verbiä, mutta nyt Huhtasaaren puhe onkin suunnattu toisten poliitikkojen sijaan potentiaalisille äänestäjille.

Vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen on sen sijaan ottanut perinteisempien keinojen lisäksi käyttöön myös musikaalisen puolensa kampanjassaan. Kyllönen muun muassa riimittelee räpissään näin: “Yhteinen ilmakehä, muttei sen hyväksi kukaan mitään tahdo tehä” ja “Veroparatiiseihin ne kansan rahat kuppaa, parannusta vaalityössä joka kerta luppaa”. Kyllönenkin pyrkii – Huhtasaaren tapaan – esittämään asiat yksinkertaisessa muodossa räpissään. Räpin esittäminen ei ole vaalikampanjoinnissa ihan niitä perinteisimpiä keinoja yrittää saada lisää äänestäjiä, joten ehkä Kyllönen ajattelee tavoittavansa useamman äänestäjän “olemalla erilainen”.

Populistista retoriikkaa voi siis käyttää kuka tahansa, milloin tahansa. Myös niin sanottuja ”Politiikan kuplia” on monia. Perinteisen oikeisto-vasemmisto -akselin lisäksi kuplia rakentavat myös sitoutumattomat, piraatit tai vaikka sellaiset, jotka haluaisivat lukeutua kokonaan politiikan ulkopuolelle. Jokainen meistä lokeroituu enemmän tai vähemmän johonkin kuplaan. Yksi selkeimmin esille nousseista huomioista on, että käytössä oleva populistinen retoriikka uppoaa paremmin kuplan sisällä oleviin kuin sen ulkopuolisille. Ehkäpä tästä syystä kuplan ulkopuolisia voi naurattaa Soinin Jytkyt tai Sipilän Kakkarat, vaikka kuplan sisällä oleville ne voisivatkin käydä järkeen.

Lauri Laine, Laura Lehenkari, Joona Sormunen, Taija Viita

Kirjoitus on osa sosiaalitieteiden perusopintojen kurssia, jossa käsiteltiin poliittisia kuplia. Yhtenä tehtävänantona oli kirjoittaa blogiteksti. Kirjoittajat ovat sosiaalitieteiden pää- tai sivuaineopiskelijoita.

Alla uusi kirjoituksemme HS-säätiön blogissa.

http://www.totuudenjalkeinen.fi/sosiaalisessa-mediassa-kuuluu-hyvaosaisen-aani/