Riku Korhonen piti 3.11 kiitellyn puheen oppiaineemme 50-vuotisseminaarissa ja julkaisemme sen nyt hänen luvallaan kokonaisuudessaan kirjallisessa muodossa. Löydät tämän tajuntaa laajentavan puheen alla olevasta linkistä.
JULKAISEMME BLOGISSA TALOUSSOSIOLOGIAN OPPIAINEESSA TET-JAKSOLLA OLLEEN 9-LUOKKALAISEN IIVO KALAJOEN LAATIMAN TEKSTIN. MUKAVIA LUKUHETKIÄ.
—————————————–
Suomalaisten nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on nykyisellään varsin matala ja se on jopa vähentynyt tällä vuosituhannella. Yritän tässä kirjoituksessa yhtenä mainituista ”suomalaisista nuorista” selittää miten tähän tilanteeseen on tultu, ja mitä asialle voitaisiin mahdollisesti tehdä.
Syyt ilmiölle tuntuvat nivoutuvan erityisesti kolmen seikan ympärille. Ensimmäinen näistä on suomalaisen hyvinvointivaltion (yli)kehittyneisyys, toinen epäluottamus poliitikkoihin ja omaan vaikutuskykyyn, ja kolmas on niin sanottu uusi luokkaistuminen.
Aloitan ensin kehumalla suomalaista hyvinvointivaltiota. Se on aina ollut äärimmäisen tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa, ja tarjonnut monille sukupolville etuja, joita ilman ei Suomesta olisi ikinä väännetty kunnollista länsi- tai pohjoismaata. Se on kuitenkin myös nähdäkseni pääsyy suomalaisten nuorten vähäiselle kiinnostukselle yhteisistä asioista.
Ilmiö alkoi todennäköisesti jo kun näiden ”epäkiinnostuneiden nuorten” vanhemmat olivat opintiellä. Hyvinvointivaltio katsoi heidän peräänsä aina, ja joka kolossa tuntui olevan ihmisiä, jotka auttoivat heidät takaisin toimintaan lipsahdusten jälkeen. Tämä alkoi pikkuhiljaa kasvattaa heissä, erityisesti opiskeluun ja työntekoon vähemmän motivoituneissa, tunnetta siitä, että yhteiskunta, melkein kuin äitihahmo, pitää heistä aina huolta. He eivät siis enää, muuten kuin omasta tahdostaan, joutuneet turvallisuusalueensa ulkopuolelle, hidastaen heidän kykyään sopeutua uusiin tilanteisiin, tehden heistä hieman kilpailukyvyttömämpiä, ja erityisesti tappaen heidän kiinnostuksensa yhteiskunnan asioihin. Kaikki tuntui siis olevan jo hoidossa, ja elämä muotoutui turvallisen tasapaksuksi.
Suurin osa näistä ihmisistä sai ennen pitkää lapsia, joista muotoutui tämän päivän nuori sukupolvi. Kuten vanhempansakin he tottuivat jo varhain laajan julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin ja tulonsiirtoihin. Näin parlamentaarinen politiikkakin näytti heille vain turhalta ajan- ja vaivanhaaskaukselta. Osa nuorista, ”ne motivoituneemmat”, näkivät yhä kuitenkin tällaiset asiat tärkeinä, ja niin seuraava syypää tälle ”epäkiinnostukselle” oli syntynyt.
Uusi luokkajako siis alkoi, kun vähemmän motivoituneiden nuorten, ja heidän ahkerampien tovereidensa välille syntyi selvemmin havaittava kuilu. Kansan sisäinen luokkapohjainen jakautuminen oli siis, ironista kyllä, pitkälti sen estämiseksi perustetun pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion syytä.
Uusi ”sivistyneistö-tavallinen kansa” -jako on siis jo muotoutunut. Yhteiskunnan asioihin vaikuttaminen, ja politiikan sekä poliittisen filosofian ymmärtäminen, nähdään nykyään hieman samantapaisena kuin kilpaurheilijan ura, jonain johon tavallisella kansalaisella ei ole tarvetta tai edellytyksiä tähdätä. Sen sijaan muunlainen yhteisö- ja järjestöpainotteinen toiminta on edelleen Suomessa aktiivista.
Kuten edellä on mainittu, on vähäinen kiinnostus erityisesti keskittynyt parlamentaarisen politiikan ympärille. Vähäinen kiinnostus johtuu suomalaisten todistetusti matalasta luottamuksesta poliitikkoja kohtaan. Tämä vahvistuu erityisesti nuorissa, jotka jo oletuksesta epäilevät poliitikkojen tarkoitusperiä, ja jotka jokaisen negatiivisen kokemuksen sekä yleisen epätietoisuuden takia joutuvat oravanpyörään joka täysin vieroittaa heidät parlamentaarisen politiikan seuraamisesta.
Mitä haittaa tästä sitten on? Tiivistettynä valta keskittyy pienemmälle joukolle, ja demokraattisesti valittu hallitus ei enää keskity toimimaan kansan, vaan itsensä ja omien tarpeidensa hyväksi.
Entäs mitä ratkaisuja näen asialle? Hyvinvointivaltio nyt ainakin on parannuksen tarpeessa. Olisi melkein suotavaa, että jotkut sen tarjoamista tuista ja yleisistä palveluista karsittaisiin osittain pois, tai ainakin laitettaisiin vankempien porttien taakse, että ihmiset, ja erityisesti nuoret, oppisivat arvostamaan niitä enemmän, ja ymmärtäisivät (miten) pitää niistä kiinni. Nuoria voitaisiin siis ikään kuin provosoida ottamaan kantaa, ja pitämään oikeuksistaan kiinni. Yhteiskuntaopin tuntien määrää ja laatua tulisi myös lisätä peruskouluissa, ja oppilaat tuulisi saada keskustelemaan keskenään yhteiskunnallisista asioista.
Iivo Kalajoki
Kuka muistaa Per Looks –sivuston? Sen sivuston vuoden 2012 kuntavaalien alta, jossa ilkuttiin perussuomalaisten ehdokkaiden ulkonäölle. Itselle Per Looks -sivuston sisältö tuli taas mieleen alkuviikosta, kun sosiaalisessa mediassa levisi postaus, jossa naureskeltiin Donald Trumpin ulkonäölle varsin mauttomalla tavalla. Kun olet hyvien puolella, niin toisen ulkonäön julkinen pilkkaaminen on tietysti silloin sallittua? Toisinaan hyvä tarkoitus pyhittää keinot. Varsinkin kun Trump itsekin naureskelee ja pilkkaa halventavin tavoin muiden, erityisesti naisten, ulkonäköä.
On selvää, että ulkonäöllä on merkitystä politiikassa kuten kaikessa muussakin elämässä. Toinen kysymys sitten on, että pitäisikö sillä ylipäätään olla merkitystä? Ulkonäön korostamisen myötä politiikasta saattaa tulla yhä enemmän henkilöitynyttä. Henkilöityminen taas saattaa viedä huomiota asiakeskeisyydestä. Juuri sellaisesta politiikasta, mitä Trump ei hyvällä tahdollakaan edusta.
Donald Trump on tehnyt itsestään poikkeuksellisen brändin. Tähän brändäämiseen ovat osallistuneet ahkerasti myös poliittiset vastustajat. Mitä enemmän hänen persoonaansa pilkattiin vaalien alla perinteisessä mediassa ja sosiaalisen median meemeissä, sitä enemmän hän sai kannatusta politiikkaan pettyneen kurjistuvan amerikkalaisen keskiluokan keskuudessa.
Tutkimusten mukaan ihmiset samaistuvat tiettyihin puolueisiin yhä enemmän identiteettien näkökulmasta. Tällöin korostuvat poliitikkojen yksilöllisyyteen liitoksissa olevat piirteet. Trump on itse maininnut vuonna 2009 vahvuuksiensa olevan bisnesmiehenä muun muassa ulkonäkönsä, hiuksensa ja karismansa. Voisikin leikillisesti sanoa, että Trump pärjäisi varsin hyvin myös kokoomuksen puheenjohtajana. Alkuvuodesta 2017 tekemämme edustavan väestökyselyn perusteella Kokoomuksen kannattajista nimittäin kaikkein suurin osa pitää ulkonäköä tärkeänä piirteenä ehdokkaassa. Toki tässä yhteydessä on syytä huomioida, että kuten kuviosta yksi voi havaita, vain pienelle osalle väestöstä ehdokkaan ulkonäöllä on ylipäätään merkitystä.
Ulkonäön ja karisman ohella ehdokkaan ulkoista olemusta voidaan arvioida terveyden näkökulmasta. Yhtä lailla myös se, että näyttää ulkoisesti terveeltä, on kokoomuksen kannattajille erityisen tärkeää puolueita keskenään vertailtaessa. Monille saattaa tässä yhteydessä tulla mieleen entisen puheenjohtajan Alexander Stubbin ”shortsikeissi”.
Lopulta ulkonäkö muodostui merkittävimmäksi ongelmaksi. Jonkinlaisena käännekohtana hänen lähtölaskennalle on nimittäin pidetty tapausta, jolloin hän kesällä 2014 esiintyi ihmistikkatauluna shortsit jalassa Duudsonien teemapuiston avajaisissa. Enää ei edes karisma tai triathlonistin terve ulkoinen olemus auttaneet. Stubb antoikin puheenjohtajakamppailun hävittyään seuraajalleen vinkin: ”käytä shortseja vältellen”.
Trumpin tai Stubbin kaltaiset hahmot tuskin pärjäisivät ulkonäkökäyttäytymisensä puolesta suomalaisen vihervasemmiston johtajina. Kaikkiaan kysymys ulkonäön merkityksestä yksilöiden ehdokasvalinnassa kiteytyy nimittäin vahvasti vihervasemmisto-oikeisto -akselin ympärille. Vihervasemmiston kannattajat eivät koe samalla tavalla tärkeäksi ulkonäköön liittyviä tekijöitä kuin keskusta-oikeiston kannattajat. Näin on siis paitsi Suomessa, mutta aikaisempien tutkimusten mukaan myös Yhdysvalloissa.
Arttu Saarinen
Hankkeen tutkijat julkaisevat ajoittain myös muualla blogikirjoituksia. Nyt kirjoitimme rahoittajamme eli HS-säätiön sivuilla.
Juha Sipilä lausui A-studiossa 2.12.2105: ”Nyt pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka kertovat, että mitä nyt pitäisi tehdä. Niitä on ihan liikaa nyt Suomessa, jotka kertovat, mitä nyt tässä tilanteessa ei saa tehdä. Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä.”
Pääministeri sai lausunnostaan rautaisannoksen kritiikkiä tutkimusmaailmasta. Osa kriitikoista uskoi pääministerin lausunnon kuvaavan laajemminkin keskustalaisten suhtautumista tutkimukseen ja sen rooliin yhteiskunnassa.
Tänään 19.9.2017 Sipilä kertoi Suomeen perustettavasta uudesta taloustieteen HUIPPUyksiköstä. Pääministeri totesi tiedostustilaisuudessa, että poliittisen päätöksenteon tulisi perustua tasokkaisiin arvioihin kansantaloudesta. Toisin sanoen Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa, että tieteellä on merkittävä instrumentaalinen rooli yhteiskunnan kehittämisessä. Onko näin myös kun tarkastellaan pääministeripuolueen kannattajien näkemyksiä?
Keskustalaisten näkemyksiä tutkimusta ja tiedettä kohtaan pystyy tarkastelemaan alkuvuodesta keräämämme väestötasolla edustavan aineiston avulla. Kyselyssä oli Sipilän lausunnon näkökulmasta kaksi varsin kiintoisaa kysymystä: Kysyimme ensinnäkin, mitä mieltä vastaajat ovat siitä, että humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä on paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä. Toiseksi kysyimme, mitä mieltä vastaajat ovat siitä, että tutkimusvaroja tulee kohdentaa vain taloudellisesti tuottaville aloille.
Yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on havaittu, että republikaanit suhtautuvat tieteeseen ja tutkimukseen selkeästi demokraatteja kriittisemmin. Kuitenkin tuoreiden tutkimusten mukaan republikaanien kriittisyys on voimakasta nimenomaan perinteistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan – eli juuri sellaista tutkimusta, jota poliitikot ja toimittajat käyttävät hyödykseen työssään. Sen sijaan republikaanit suhtautuvat varsin myönteisesti sellaiseen tutkimukseen, jonka avulla on mahdollista saada taloudellista lisäarvoa.
Keskustalaiset ovat pääsääntöisesti poliittisesti varsin kaukana yhdysvaltalaisista republikaaneista, mutta jotain samaa on heidän tiedenäkemyksissään. Keskustan kannattajat eivät ole yhtä skeptisiä suomalaista tiedettä ja suomalaisia tutkimusorganisaatioita kohtaan kuin perussuomalaiset. Keskustan kannattajat kuitenkin uskovat vihervasemmistoa selvästi useammin, että tutkimusvarat tulisi kohdistaa nimenomaan taloudellisesti tuottaville aloille. Samoin keskustan kannattajien usko humanististen ja yhteiskuntatieteiden yhteiskunnalliseen hyötyyn on varsin pieni. Ero vihervasemmistoon on merkittävä ja kohtalainen myös kokoomuksen kannattajiin. Kun tuloksissa huomioidaan puolueiden kannattajien ikä ja koulutus, keskustan kannattajat ovat erittäin lähellä perussuomalaiset kantoja.
Sipilän johtama hallitus on kohdistanut leikkauksia nimenomaan yliopistojen rahoitukseen, mutta samaan aikaan pääministeri on korostanut tieteen yhteiskunnallisen merkittävyyden näkökulmaa – nimenomaan taloudellisessa mielessä. Kaiken maailman dosentit eivät ilmeisesti pysty tarjoamaan riittäviä taloudellisia hyötyjä ja siksi tarvitaan taloustieteen HUIPPUyksikkö. Sinne tuskin palkataan kaiken maailman dosentteja vaan ennemminkin HUIPPUdosentteja.
Arttu Saarinen ja Aki Koivula
Viime aikoina on pohdittu poikkeuksellisen aktiivisesti, miksi yhteiskunnallinen keskustelu on polarisoitunutta, ja miksi ääriajattelu ja vastakkainasettelu näyttävät vahvistuneen etenkin politiikan kentällä. Ottamatta kantaa varsinaisiin keskustelunaiheisiin, avaan tässä kirjoituksessa hieman polarisoitumisen ja ekstremismin syntyä, ja syitä siihen miksi internet saattaa voimistaa näitä ilmiöitä entisestään.
Yksi keskeinen syy on varmasti internet-välitteisen viestinnän arkipäiväistyminen. Netissä vuorovaikutukselle on tyypillistä omien kokemusten jakaminen ja niihin pohjautuva asiantuntijuus. Ei siis liene sattumaa, että aktiivisimmat nettiyhteisöt ovat yleensä jaettuihin kokemuksiin ja mielipiteisiin perustuvia vertaisryhmiä. Netti on myös tuonut ulottuvillemme valtavan määrän informaatiota ilman perinteisiä portinvartijoita ja portinvartijuus on siirtynyt yhteisölle itselleen. Avoin ja vastakkaisia näkemyksiä salliva keskustelu vahvistaa demokratiaa ja se on ylipäänsä hyväksi kansalaiskeskustelulle. Samalla myös informaation kuluttajalta vaaditaan enemmän itsenäistä kriittistä arviointia. Kun informaation uskottavuutta ja paikkaansa pitävyyttä mitattiin ennen lähteen eli kirjoittajan tai median asiantuntemuksella, asemalla ja auktoriteetilla, nyt keskiöön ovat nousseet verkon käyttäjien väliseen vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin verkostoihin liittyvät tekijät.
Lukuisissa tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalisen median aikana samankaltaisuudesta on tullut yhä merkittävämpi ihmisiä yhdistävä tekijä. Me käytämme sosiaalista mediaa ollaksemme tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat mielipiteemme, arvomme, musiikkimakumme ja joilla on jopa samankaltaisia persoonallisuuden piirteitä. Tunnettu amerikkalainen politiikan tutkija Robert D. Putnam on esittänyt, että sosiaaliset verkostot ovat tärkeä sosiaalisen pääoman ulottuvuus. Hän erottaa toisistaan sitovan (samankaltaisiin arvoihin ja taustaan perustuvan) sekä yhdistävän (erilaisista taustoista ja elämänpiireistä syntyvän) sosiaalisen pääoman. Siinä missä ennen kohtasimme ihmisiä ensisijaisesti kasvokkain omassa arkisessa elämänpiirissämme, oli useammin mahdollisuus törmätä erilaisiin ihmisiin ja samalla altistua eriäville ja vastakkaisille näkökulmille. Putnamin mukaan erityisesti yhdistävä sosiaalinen pääoma on tärkeä toisten ihmisten ymmärryksen ja empatian lähde.
Verkkovuorovaikutuksessa on myös rakenteellisia ja teknologiasta lähtöisin olevia piirteitä, jotka vahvistavat samanmielisten ryhmien syntyä. Esimerkiksi suosittelualgoritmit ja personointityökalut mahdollistavat sisällön muokkaamisen omia mieltymyksiämme vastaavaksi, jolloin lopputuloksena on jokaiselle käyttäjälle personoitu ennakoitavissa oleva ja aiempia käsityksiä vastaava uutisvirta. Onko sosiaalinen media siis yhdistämisen sijasta luonutkin uusia ja entistä vankempia raja-aitoja eri ihmisryhmien välille?
Altistuminen uudelle ja omien näkemysten vastaiselle informaatiolle on erityisen tärkeää kriittisen ajattelun ja valistuneen päätöksenteon kannalta. Psykologiassa tunnetaan hyvin käsite kognitiivinen dissonanssi, jonka mukaan ristiriitaista tietoa kohdattaessa ihminen mieluummin valitsee omia aiempia näkemyksiään tukevan vaihtoehdon. Tämä on ajattelun kannalta ergonomista ja siksi myös miellyttävämpää. Omia näkemyksiä tukevan tiedon valikoiminen on siis inhimillistä, mutta nykyteknologia myös omalta osaltaan tukee sitä vahvasti – ja mikä pahinta, tekee puolestamme jatkuvaa sisällön valikointia meidän huomaamattamme. On siis hyvä tiedostaa ne moninaiset syyt, jotka pahimmillaan johtavat polarisoitumiseen ja ns. informaatiokuplien syntyyn.
Syyskuun alusta startannut Helsingin Sanomain säätiön rahoittama projektimme Poliittiset kuplat ja media tarkastelee näitä ajankohtaisia kysymyksiä. Polarisoitumisen lisäksi tutkimme erityisesti puoluekannatuksen näkökulmasta keitä ovat media- ja tiedekriittiset ihmiset. Tutkimuksemme aineistona ovat puolueiden jäsenille sekä kannattajille vuosina 2016 ja 2017 tehdyt laajat kyselytutkimukset, joiden avulla olemme selvittäneet muun muassa sosiaalisen median käyttöä sekä erilaisia yhteiskunnallisia asenteita ja arvoja.
Sanna Malinen
Tänään (17.08.2017) ilmestyneessä Ylen puoluekannatusmittauksessa vihreiden kannatus on suurempi kuin koskaan aiemmin. Kohtalaisen suuresta virhemarginaalista huolimatta voi varmuudella sanoa kannatuksen olevan historiallisen suuri. Se on sitä myös kansainvälisesti vertaillen.
Teimme alkuvuodesta 2017 edustavan väestökyselyn, jossa tiedustelimme kansalaisilta minkä puolueen he kokevat tärkeimmäksi ja toiseksi tärkeimmäksi puolueeksi itselleen. Vihreitä pidettiin vastaajien keskuudessa kaikkein useimmin toiseksi tärkeimpänä puolueena. Vihreät ovat lähes joka viidennelle vastaajalle toiseksi tärkein puolue.
Vasemmistoliiton kannattajista lähes puolet pitää vihreitä toiseksi tärkeimpänä puolueena itselleen. Vielä perussuomalaisten kannattajistakin joka kymmenes pitää vihreitä toiseksi tärkeimpänä puolueena. Kokoomuksessa osuus on lähes 20 prosenttia. Suuret osuudet toiseksi tärkeimpänä puolueena kertovat vihreiden potentiaalista nousta yhä suositummaksi poliittiseksi liikkeeksi.
Vihreät ovat onnistuneet jopa eurooppalaisittain poikkeuksellisella tavalla nostamaan itsensä uudenlaiseksi liberaaliksi yleispuolueeksi. Puolueesta on tullut uusi poliittinen keskusta. Puolue on edelleen suosituin nimenomaan ruuhka-Suomen alueella korkeakoulutettujen keskuudessa. Olennaista kuitenkin on, että vihreiden suosio kasvaa jatkuvasti myös muissa väestöryhmissä. Tutkimustemme mukaan uusia jäseniä on tullut nimenomaan alemmista koulutusasemista ja Uudenmaan ulkopuolelta.
Vihreiden merkittävä vahvuus on sen poliittinen sitoutumattomuus perinteisellä oikeisto-vasemmisto –akselilla. Samalla kun luokkapohjainen äänestämisen osuus on vähentynyt ja vasemmistolla on tutkimustemme mukaan edelleen vahvat verkostoyhteydet työntekijäjärjestöihin, puolueesta on tullut kansalaisille yhä houkuttelevampi vaihtoehto.
Arttu Saarinen
Poliittiset kuplat -hanke laajenee! Saimme HS-säätiöltä rahoitusta tutkimukselle, jossa selvitämme eri puolueiden kannattajien ja jäsenten mediakäyttäytymistä sekä medialuottamusta totuuden jälkeisessä ajassa. Raportoimme HS-säätiön hankkeessa muun muassa tuloksia, jotka pohjaavat helmi-maaliskuussa keräämäämme puolueiden kannattaja-aineistoon. Eli pysykää kuulolla.
Vuoden 2017 aikana on tiedossa kolme varsin mielenkiintoista puoluekokousta. Niin SDP:n, vihreiden kuin perussuomalaistenkin jäsenet kokoontuvat valitsemaan itselleen puheenjohtajat. Puolueista ensimmäisenä puheenjohtajastaan äänestää sosiaalidemokraatit.
SDP:n ensimmäisen puheenjohtajatentin mielenkiintoisin osa oli kun kansanedustaja Timo harakka nosti esille puolueen kannattajien ikärakenteen. Itse 54-vuotias Harakka kärjisti SDP:n olevan nykymenolla ”huomisen pikkupuolue”, vedoten siihen että vain 7,5 prosenttia alle 50-vuotiaista suomalaisista äänesti demareita edellisissä eduskuntavaaleissa.
Myös hankkeemme kannattaja-analyyseissa sosiaalidemokraattien keski-ikä on kaikkien korkein eri puolueita vertailtaessa. Väestökyselymme tekohetkellä vuonna 2014 kannattajista vain noin puolet oli työelämässä eikä tilanne ole tästä todennäköisesti radikaalisti muuttunut. Työelämän ulkopuolella olevista valtaosa oli nimenomaan eläkkeellä. Puolueen kannattajissa on myös selvästi vähiten sellaisia perheitä, joissa asuu alaikäisiä lapsia. Yksiselitteinen johtopäätös on, ettei puolue ole enää pitkään aikaan pystynyt houkuttelemaan nuoria kannattajamassoja puolelleen.
Aiempi ulkomainen tutkimus kertoo, että äänestyspäätöksiin vaikuttavat voimakkaasti erilaiset mielikuvat ehdokkaasta. Ehdokkaan brändäämisen taustalla yhtenä rakennuspalikkana toimii puolueen imago. Juuri tätä imagoa Harakka haluaa muuttaa ja ilmeisen reilulla kädellä. Vaikka Harakka on itse Rinteen kanssa lähes täsmälleen saman ikäinen, on ehdokkaiden välillä olennaisia eroja. Rinne pyrkii vetoamaan selvemmin perinteisiin työväenpuolueen ydinkannattajiin ja Harakka taas koittaa hakea kannatusta selkeämmin myös nuorista prekariaattisukupolven edustajista.
Puheenjohtajan tehtävänä on paitsi saada kannatus kasvuun, mutta toimia samalla nimenomaan oman jäsenistönsä etujen ajajana. Mikä tärkeintä, jäsenistä muodostuva pienempi joukkio valitsee myös puheenjohtajansa. Minkälainen porukka demareiden ykkösnyrkillä sitten onkaan johdettavanaan vuoden 2016 jäsenaineistojemme pohjalta tarkasteltuna?
Vastaus on jälleen varsin yksiselitteinen: iäkäs. Toki kaikkien kolmen perinteisen puolueen eli SDP:n, keskustan ja kokoomuksen jäsenten keski-ikä on korkea, mutta tässä kisassa demarit vievät kuitenkin voiton. Demareiden tilannetta eivät selitä myöskään tietyt vinoumat kyselymme vastaajajoukossa.
Aineistomme sosiaalidemokraattivastaajista lähes kaksi kolmasosaa on eläkkeellä ja nimenomaan alle 40-vuotiaiden osuus on pieni muihin puolueisiin verrattuna. Vastaavasti yli 70-vuotiaiden osuus on aivan eri luokkaa kuin muissa puolueissa. Myös tulevaisuuden toivojen eli opiskelijajäsenten osuus on todella pieni. Huolimatta joistain vahvoista näkyvistä nuoremmista poliitikoista kuten Sanna Marinista, voikin demareita kannattajiensa ja jäsentensä ikärakenteensa perusteella kutsua nykyajan ”eläkeläispuolueeksi”.
Mikäli Harakka valittaisiin puheenjohtajaksi, hänellä on edessä vielä pitkä matka tehdessään puolueestaan kaikenikäisten poliittisen innovaattorin. Nykyisellä jäsenrakenteella kun voi olla haastavaa saada aikaiseksi hirveän vahvasti muun muassa prekariaatin ajatuksia miellyttävää politiikkaa. Demareiden jäsenet ovat keskimäärin kovin erilaisen yhteiskunnan kasvatteja kuin pätkätöiden ja rakennemuutoksen keskellä elävät Y-sukupolven tulevaisuuden ja tämän hetken toivot.
Puolueen jäsenten ja kannattajien keski-ikä näkyykin monella tavalla sen harjoittamassa politiikassa. Tästä esimerkkinä on puolueen kenttäväkeä viime syksynä repinyt Kimmo Kiljusen alulle panema kansalaisaloite työeläkeindeksin muuttamisesta palkkatasoindeksiksi. Sen perimmäisenä ajatuksena oli työeläkkeiden korvaustason nosto. Hankkeen takana oli useita demareiden senioriedustajia. Kiistely aloitteen ympärillä kuvasi hyvin puolueen nykyisen jäsen- ja kannattajarakenteen koostumusta sekä vaikutusta poliittisiin intresseihin.
Arttu Saarinen
Eri puolueiden jäsenten välinen läheisyys, osa 1
Kevään 2015 eduskuntavaalien jälkeen julkisuudessa keskusteltiin kiivaasti eri ihmisryhmien muodostamista kuplista. Merkittävänä jakolinjana keskustelussa oli konservatiivisten ja liberaalien arvojen välinen vastakkainasettelu. Puhuttiin niin sanoitusta punaviherkuplasta.
Politiikan taustalla vaikuttavat erilaiset arvot. Vielä 2000-luvun alussa poliittisten puolueiden väitettiin muuttuneen yhä enemmän toistensa kaltaisiksi. Kuitenkin tällä vuosituhannella, erityisesti perussuomalaisten menestyksen myötä, puolueiden julkisten linjausten väliltä on löydettävissä aiempaa selkeämpiä eroja ja nimenomaan arvoista on alettu keskustella aiempaa enemmän. Puolueiden jäsenistä on kuitenkin hyvin niukalti tilastollisesti edustavaa tietoa.
Tarkastelemme tässä blogikirjoituksessa vihreiden (vastaajia 1653), sosiaalidemokraattien (vastaajia 1541) ja keskustalaisten (3828) jäsenten läheisyyttä eri puolueisiin. Mittarina käytämme kysymystä: ”Minkä puoleen koet itsellesi tärkeimmäksi (muu kuin oma puolueesi, valitse yksi)?”. Tulokset on esitetty siten, että ne ovat edustavia perusjoukon eli kaikkien puoluejäsenten osalta sukupuolen ja iän mukaan. Kolmen muun suurimman eduskuntapuolueen eli keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten aineistot ovat parhaillaan keräämisvaiheessa ja niiden osalta tulokset esitetään lokakuussa.
Jäsentarkasteluiden perusteella on löydettävissä punavihreä kupla, mikäli tarkastellaan vihreiden jäseniä (kuvio 1) ja SDP:n jäseniä (kuvio 2). Vihreille tärkein puolue on vasemmistoliitto ja toiseksi läheisimmäksi koetaan SDP. Vertaillessa läheisyyden kokemista ikäluokittain ja sukupuolen osalta, voidaan huomata selkeä ero nuorten ja vanhempien ikäluokkien välillä. Vanhemmille jäsenille vasemmistoliitto ei ole yhtä läheinen kuin työikäisille. Vastaavasti kaikkein vanhemmissa ikäluokissa SDP koetaan tärkeämmäksi. Lisäksi vihreät naiset ovat enemmän vasemmalla kuin miesjäsenet.
Kuvio 1. Vihreiden jäsenten itselleen tärkein puolue
Puolueiden haasteena on jo usean vuoden ajan ollut laskevat jäsenmäärät ja toisaalta samaan aikaan myös jäsenten ikääntyminen. Tämä on näkynyt myös SDP:ssä. Aiemman tutkimuksen perusteella SDP:n kannattajat ovat vanhempia kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin.
Kaikkien puolueiden sisältä on löydettävissä erilaisia kilpailevia ryhmittymiä. Osa näistä ryhmittymistä on liitoksissa ikään ja myös sukupuoleen. Sosiaalidemokraattien sisällä on esimerkiksi vahvemmin ammattiyhdistystystoimintaan liitoksissa oleva ryhmä sekä toisaalta enemmän ympäristöarvoja korostavat nuoret jäsenet. Selvälle enemmistölle 15–24-vuotiaista vihreät näyttäytyy tärkeimpänä puolueena, mutta myös 25–34-vuotiaat ovat kallistuneet vihreisiin (ks. kuvio 2). Vastaavasti 35–74-vuotiaista suurin osa pitää vasemmistoliittoa tärkeimpänä, kun taas yli 75-vuotiaille keskusta on tärkein. Miehistä selvä enemmistö sijoittaa vasemmistoliiton ensimmäiseksi, kun taas naisista hieman suurempi osuus on vihreiden kannalla. Lisäksi kiintoisaa on, että aktiivisesti toiminnassa mukana olevat kokevat vasemmistoliiton rivijäseniä tärkeämmäksi.
Kuvio 2. SDP:n jäsenten itselleen tärkein puolue
Suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä keskusta on perinteisesti tehnyt hallitusyhteistyötä niin vasemmiston kuin oikeistonkin kanssa. Keskustan jäsenkunnasta on löydettävissä jakolinja ns. punamullan ja toisaalta oikeisto-keskustalaisten väliltä. Jäsenten osalta vaikuttaa kuitenkin siltä, että punamulta on pienemmässä roolissa. Keskustan jäsenille tärkein puolue oman puolueen jälkeen on kokoomus. Toiseksi eniten kannatusta saavat perussuomalaiset useimmissa väestöryhmissä. Mielenkiintoista on kuitenkin, että kuten SDP:ssä, keskustankin osalta kaikkein nuoremmista on löydettävissä tietty porukka, jolle vihreät ovat tärkeähkö puolue. 15-24-vuotiaiden keskuudessa vihreät ovat toiseksi tärkein puolue juuri ennen perussuomalaisia. Erityisesti nuorten naisjäsenten osalta vihreät ovat suhteellisesti suositumpi puolue kuin vanhemmissa ikäryhmissä.
Kuvio 3. Keskustan jäsenten itselleen tärkein puolue
Mitä näistä jakaumista voidaan sitten päätellä? Ensinnäkin erityisesti SDP:n nuorten jäsenten keskuudessa vihreät koetaan erittäin tärkeäksi puolueeksi. Keskustassa vihreiden merkitys on huomattavasti pienempi, mutta sielläkin se on nuorille tärkeämpi puolue kuin muissa ikäryhmissä. Tulosten voisi olettaa ennustavan, että ainakin SDP:ssä korostuvat lähitulevaisuudessa ympäristöteemat ja toisaalta liberaalit arvot. Toki saattaa olla myös niin, että nuorten keskuudessa vihreät arvot ovat ylipäätään tulleet yhä tärkeämmiksi ja pysyväksi osaksi näiden sukupolvien ajattelua, huolimatta puolueesta. Selvyyden tälle saamme, kunhan olemme keränneet myös kolmen muun suurimman eduskuntapuolueen aineistot.
Arttu Saarinen ja Janna Oksanen
