Miksi nuorten kiinnostus politiikkaan on laskussa?

JULKAISEMME BLOGISSA TALOUSSOSIOLOGIAN OPPIAINEESSA TET-JAKSOLLA OLLEEN 9-LUOKKALAISEN IIVO KALAJOEN LAATIMAN TEKSTIN. MUKAVIA LUKUHETKIÄ.
—————————————–

Suomalaisten nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on nykyisellään varsin matala ja se on jopa vähentynyt tällä vuosituhannella. Yritän tässä kirjoituksessa yhtenä mainituista ”suomalaisista nuorista” selittää miten tähän tilanteeseen on tultu, ja mitä asialle voitaisiin mahdollisesti tehdä.

Syyt ilmiölle tuntuvat nivoutuvan erityisesti kolmen seikan ympärille. Ensimmäinen näistä on suomalaisen hyvinvointivaltion (yli)kehittyneisyys, toinen epäluottamus poliitikkoihin ja omaan vaikutuskykyyn, ja kolmas on niin sanottu uusi luokkaistuminen.

Aloitan ensin kehumalla suomalaista hyvinvointivaltiota. Se on aina ollut äärimmäisen tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa, ja tarjonnut monille sukupolville etuja, joita ilman ei Suomesta olisi ikinä väännetty kunnollista länsi- tai pohjoismaata. Se on kuitenkin myös nähdäkseni pääsyy suomalaisten nuorten vähäiselle kiinnostukselle yhteisistä asioista.

Ilmiö alkoi todennäköisesti jo kun näiden ”epäkiinnostuneiden nuorten” vanhemmat olivat opintiellä. Hyvinvointivaltio katsoi heidän peräänsä aina, ja joka kolossa tuntui olevan ihmisiä, jotka auttoivat heidät takaisin toimintaan lipsahdusten jälkeen. Tämä alkoi pikkuhiljaa kasvattaa heissä, erityisesti opiskeluun ja työntekoon vähemmän motivoituneissa, tunnetta siitä, että yhteiskunta, melkein kuin äitihahmo, pitää heistä aina huolta. He eivät siis enää, muuten kuin omasta tahdostaan, joutuneet turvallisuusalueensa ulkopuolelle, hidastaen heidän kykyään sopeutua uusiin tilanteisiin, tehden heistä hieman kilpailukyvyttömämpiä, ja erityisesti tappaen heidän kiinnostuksensa yhteiskunnan asioihin. Kaikki tuntui siis olevan jo hoidossa, ja elämä muotoutui turvallisen tasapaksuksi.

Suurin osa näistä ihmisistä sai ennen pitkää lapsia, joista muotoutui tämän päivän nuori sukupolvi. Kuten vanhempansakin he tottuivat jo varhain laajan julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin ja tulonsiirtoihin. Näin parlamentaarinen politiikkakin näytti heille vain turhalta ajan- ja vaivanhaaskaukselta. Osa nuorista, ”ne motivoituneemmat”, näkivät yhä kuitenkin tällaiset asiat tärkeinä, ja niin seuraava syypää tälle ”epäkiinnostukselle” oli syntynyt.

Uusi luokkajako siis alkoi, kun vähemmän motivoituneiden nuorten, ja heidän ahkerampien tovereidensa välille syntyi selvemmin havaittava kuilu. Kansan sisäinen luokkapohjainen jakautuminen oli siis, ironista kyllä, pitkälti sen estämiseksi perustetun pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion syytä.

Uusi ”sivistyneistö-tavallinen kansa” -jako on siis jo muotoutunut. Yhteiskunnan asioihin vaikuttaminen, ja politiikan sekä poliittisen filosofian ymmärtäminen, nähdään nykyään hieman samantapaisena kuin kilpaurheilijan ura, jonain johon tavallisella kansalaisella ei ole tarvetta tai edellytyksiä tähdätä. Sen sijaan muunlainen yhteisö- ja järjestöpainotteinen toiminta on edelleen Suomessa aktiivista.

Kuten edellä on mainittu, on vähäinen kiinnostus erityisesti keskittynyt parlamentaarisen politiikan ympärille. Vähäinen kiinnostus johtuu suomalaisten todistetusti matalasta luottamuksesta poliitikkoja kohtaan. Tämä vahvistuu erityisesti nuorissa, jotka jo oletuksesta epäilevät poliitikkojen tarkoitusperiä, ja jotka jokaisen negatiivisen kokemuksen sekä yleisen epätietoisuuden takia joutuvat oravanpyörään joka täysin vieroittaa heidät parlamentaarisen politiikan seuraamisesta.

Mitä haittaa tästä sitten on? Tiivistettynä valta keskittyy pienemmälle joukolle, ja demokraattisesti valittu hallitus ei enää keskity toimimaan kansan, vaan itsensä ja omien tarpeidensa hyväksi.

Entäs mitä ratkaisuja näen asialle? Hyvinvointivaltio nyt ainakin on parannuksen tarpeessa. Olisi melkein suotavaa, että jotkut sen tarjoamista tuista ja yleisistä palveluista karsittaisiin osittain pois, tai ainakin laitettaisiin vankempien porttien taakse, että ihmiset, ja erityisesti nuoret, oppisivat arvostamaan niitä enemmän, ja ymmärtäisivät (miten) pitää niistä kiinni. Nuoria voitaisiin siis ikään kuin provosoida ottamaan kantaa, ja pitämään oikeuksistaan kiinni. Yhteiskuntaopin tuntien määrää ja laatua tulisi myös lisätä peruskouluissa, ja oppilaat tuulisi saada keskustelemaan keskenään yhteiskunnallisista asioista.

Iivo Kalajoki

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Karismaattinen ja hyvännäköinen Trump – Kokoomuksen seuraava puheenjohtaja?

Kuka muistaa Per Looks –sivuston? Sen sivuston vuoden 2012 kuntavaalien alta, jossa ilkuttiin perussuomalaisten ehdokkaiden ulkonäölle. Itselle Per Looks -sivuston sisältö tuli taas mieleen alkuviikosta, kun sosiaalisessa mediassa levisi postaus, jossa naureskeltiin Donald Trumpin ulkonäölle varsin mauttomalla tavalla. Kun olet hyvien puolella, niin toisen ulkonäön julkinen pilkkaaminen on tietysti silloin sallittua? Toisinaan hyvä tarkoitus pyhittää keinot. Varsinkin kun Trump itsekin naureskelee ja pilkkaa halventavin tavoin muiden, erityisesti naisten, ulkonäköä.

On selvää, että ulkonäöllä on merkitystä politiikassa kuten kaikessa muussakin elämässä. Toinen kysymys sitten on, että pitäisikö sillä ylipäätään olla merkitystä? Ulkonäön korostamisen myötä politiikasta saattaa tulla yhä enemmän henkilöitynyttä. Henkilöityminen taas saattaa viedä huomiota asiakeskeisyydestä. Juuri sellaisesta politiikasta, mitä Trump ei hyvällä tahdollakaan edusta.

Donald Trump on tehnyt itsestään poikkeuksellisen brändin. Tähän brändäämiseen ovat osallistuneet ahkerasti myös poliittiset vastustajat. Mitä enemmän hänen persoonaansa pilkattiin vaalien alla perinteisessä mediassa ja sosiaalisen median meemeissä, sitä enemmän hän sai kannatusta politiikkaan pettyneen kurjistuvan amerikkalaisen keskiluokan keskuudessa.

Tutkimusten mukaan ihmiset samaistuvat tiettyihin puolueisiin yhä enemmän identiteettien näkökulmasta. Tällöin korostuvat poliitikkojen yksilöllisyyteen liitoksissa olevat piirteet. Trump on itse maininnut vuonna 2009 vahvuuksiensa olevan bisnesmiehenä muun muassa ulkonäkönsä, hiuksensa ja karismansa. Voisikin leikillisesti sanoa, että Trump pärjäisi varsin hyvin myös kokoomuksen puheenjohtajana. Alkuvuodesta 2017 tekemämme edustavan väestökyselyn perusteella Kokoomuksen kannattajista nimittäin kaikkein suurin osa pitää ulkonäköä tärkeänä piirteenä ehdokkaassa. Toki tässä yhteydessä on syytä huomioida, että kuten kuviosta yksi voi havaita, vain pienelle osalle väestöstä ehdokkaan ulkonäöllä on ylipäätään merkitystä.

Ulkonäön ja karisman ohella ehdokkaan ulkoista olemusta voidaan arvioida terveyden näkökulmasta. Yhtä lailla myös se, että näyttää ulkoisesti terveeltä, on kokoomuksen kannattajille erityisen tärkeää puolueita keskenään vertailtaessa. Monille saattaa tässä yhteydessä tulla mieleen entisen puheenjohtajan Alexander Stubbin ”shortsikeissi”.

Lopulta ulkonäkö muodostui merkittävimmäksi ongelmaksi. Jonkinlaisena käännekohtana hänen lähtölaskennalle on nimittäin pidetty tapausta, jolloin hän kesällä 2014 esiintyi ihmistikkatauluna shortsit jalassa Duudsonien teemapuiston avajaisissa. Enää ei edes karisma tai triathlonistin terve ulkoinen olemus auttaneet. Stubb antoikin puheenjohtajakamppailun hävittyään seuraajalleen vinkin: ”käytä shortseja vältellen”.

Trumpin tai Stubbin kaltaiset hahmot tuskin pärjäisivät ulkonäkökäyttäytymisensä puolesta suomalaisen vihervasemmiston johtajina. Kaikkiaan kysymys ulkonäön merkityksestä yksilöiden ehdokasvalinnassa kiteytyy nimittäin vahvasti vihervasemmisto-oikeisto -akselin ympärille. Vihervasemmiston kannattajat eivät koe samalla tavalla tärkeäksi ulkonäköön liittyviä tekijöitä kuin keskusta-oikeiston kannattajat. Näin on siis paitsi Suomessa, mutta aikaisempien tutkimusten mukaan myös Yhdysvalloissa.

Kuvio 1

Arttu Saarinen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Sosiaalisen median aktiivikeskustelijat tulevat valtavirtapolitiikan ulkopuolelta

Hankkeen tutkijat julkaisevat ajoittain myös muualla blogikirjoituksia. Nyt kirjoitimme rahoittajamme eli HS-säätiön sivuilla.

http://www.totuudenjalkeinen.fi/sosiaalisen-median-aktiivikeskustelijat-tulevat-valtavirtapolitiikan-ulkopuolelta/

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Sipilä tarjoaa töitä taloustieteen HUIPPUdosenteille

Juha Sipilä lausui A-studiossa 2.12.2105: ”Nyt pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka kertovat, että mitä nyt pitäisi tehdä. Niitä on ihan liikaa nyt Suomessa, jotka kertovat, mitä nyt tässä tilanteessa ei saa tehdä. Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä.”
Pääministeri sai lausunnostaan rautaisannoksen kritiikkiä tutkimusmaailmasta. Osa kriitikoista uskoi pääministerin lausunnon kuvaavan laajemminkin keskustalaisten suhtautumista tutkimukseen ja sen rooliin yhteiskunnassa.

Tänään 19.9.2017 Sipilä kertoi Suomeen perustettavasta uudesta taloustieteen HUIPPUyksiköstä. Pääministeri totesi tiedostustilaisuudessa, että poliittisen päätöksenteon tulisi perustua tasokkaisiin arvioihin kansantaloudesta. Toisin sanoen Sipilä korosti tiedotustilaisuudessa, että tieteellä on merkittävä instrumentaalinen rooli yhteiskunnan kehittämisessä. Onko näin myös kun tarkastellaan pääministeripuolueen kannattajien näkemyksiä?

Keskustalaisten näkemyksiä tutkimusta ja tiedettä kohtaan pystyy tarkastelemaan alkuvuodesta keräämämme väestötasolla edustavan aineiston avulla. Kyselyssä oli Sipilän lausunnon näkökulmasta kaksi varsin kiintoisaa kysymystä: Kysyimme ensinnäkin, mitä mieltä vastaajat ovat siitä, että humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä on paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä. Toiseksi kysyimme, mitä mieltä vastaajat ovat siitä, että tutkimusvaroja tulee kohdentaa vain taloudellisesti tuottaville aloille.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on havaittu, että republikaanit suhtautuvat tieteeseen ja tutkimukseen selkeästi demokraatteja kriittisemmin. Kuitenkin tuoreiden tutkimusten mukaan republikaanien kriittisyys on voimakasta nimenomaan perinteistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan – eli juuri sellaista tutkimusta, jota poliitikot ja toimittajat käyttävät hyödykseen työssään. Sen sijaan republikaanit suhtautuvat varsin myönteisesti sellaiseen tutkimukseen, jonka avulla on mahdollista saada taloudellista lisäarvoa.

Keskustalaiset ovat pääsääntöisesti poliittisesti varsin kaukana yhdysvaltalaisista republikaaneista, mutta jotain samaa on heidän tiedenäkemyksissään. Keskustan kannattajat eivät ole yhtä skeptisiä suomalaista tiedettä ja suomalaisia tutkimusorganisaatioita kohtaan kuin perussuomalaiset. Keskustan kannattajat kuitenkin uskovat vihervasemmistoa selvästi useammin, että tutkimusvarat tulisi kohdistaa nimenomaan taloudellisesti tuottaville aloille. Samoin keskustan kannattajien usko humanististen ja yhteiskuntatieteiden yhteiskunnalliseen hyötyyn on varsin pieni. Ero vihervasemmistoon on merkittävä ja kohtalainen myös kokoomuksen kannattajiin. Kun tuloksissa huomioidaan puolueiden kannattajien ikä ja koulutus, keskustan kannattajat ovat erittäin lähellä perussuomalaiset kantoja.

Sipilän johtama hallitus on kohdistanut leikkauksia nimenomaan yliopistojen rahoitukseen, mutta samaan aikaan pääministeri on korostanut tieteen yhteiskunnallisen merkittävyyden näkökulmaa – nimenomaan taloudellisessa mielessä. Kaiken maailman dosentit eivät ilmeisesti pysty tarjoamaan riittäviä taloudellisia hyötyjä ja siksi tarvitaan taloustieteen HUIPPUyksikkö. Sinne tuskin palkataan kaiken maailman dosentteja vaan ennemminkin HUIPPUdosentteja.

Arttu Saarinen ja Aki Koivula

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Sosiaalinen media yhdistää ja erottaa

Viime aikoina on pohdittu poikkeuksellisen aktiivisesti, miksi yhteiskunnallinen keskustelu on polarisoitunutta, ja miksi ääriajattelu ja vastakkainasettelu näyttävät vahvistuneen etenkin politiikan kentällä. Ottamatta kantaa varsinaisiin keskustelunaiheisiin, avaan tässä kirjoituksessa hieman polarisoitumisen ja ekstremismin syntyä, ja syitä siihen miksi internet saattaa voimistaa näitä ilmiöitä entisestään.

Yksi keskeinen syy on varmasti internet-välitteisen viestinnän arkipäiväistyminen. Netissä vuorovaikutukselle on tyypillistä omien kokemusten jakaminen ja niihin pohjautuva asiantuntijuus. Ei siis liene sattumaa, että aktiivisimmat nettiyhteisöt ovat yleensä jaettuihin kokemuksiin ja mielipiteisiin perustuvia vertaisryhmiä. Netti on myös tuonut ulottuvillemme valtavan määrän informaatiota ilman perinteisiä portinvartijoita ja portinvartijuus on siirtynyt yhteisölle itselleen. Avoin ja vastakkaisia näkemyksiä salliva keskustelu vahvistaa demokratiaa ja se on ylipäänsä hyväksi kansalaiskeskustelulle. Samalla myös informaation kuluttajalta vaaditaan enemmän itsenäistä kriittistä arviointia. Kun informaation uskottavuutta ja paikkaansa pitävyyttä mitattiin ennen lähteen eli kirjoittajan tai median asiantuntemuksella, asemalla ja auktoriteetilla, nyt keskiöön ovat nousseet verkon käyttäjien väliseen vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin verkostoihin liittyvät tekijät.

Lukuisissa tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalisen median aikana samankaltaisuudesta on tullut yhä merkittävämpi ihmisiä yhdistävä tekijä. Me käytämme sosiaalista mediaa ollaksemme tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat mielipiteemme, arvomme, musiikkimakumme ja joilla on jopa samankaltaisia persoonallisuuden piirteitä. Tunnettu amerikkalainen politiikan tutkija Robert D. Putnam on esittänyt, että sosiaaliset verkostot ovat tärkeä sosiaalisen pääoman ulottuvuus. Hän erottaa toisistaan sitovan (samankaltaisiin arvoihin ja taustaan perustuvan) sekä yhdistävän (erilaisista taustoista ja elämänpiireistä syntyvän) sosiaalisen pääoman. Siinä missä ennen kohtasimme ihmisiä ensisijaisesti kasvokkain omassa arkisessa elämänpiirissämme, oli useammin mahdollisuus törmätä erilaisiin ihmisiin ja samalla altistua eriäville ja vastakkaisille näkökulmille. Putnamin mukaan erityisesti yhdistävä sosiaalinen pääoma on tärkeä toisten ihmisten ymmärryksen ja empatian lähde.

Verkkovuorovaikutuksessa on myös rakenteellisia ja teknologiasta lähtöisin olevia piirteitä, jotka vahvistavat samanmielisten ryhmien syntyä. Esimerkiksi suosittelualgoritmit ja personointityökalut mahdollistavat sisällön muokkaamisen omia mieltymyksiämme vastaavaksi, jolloin lopputuloksena on jokaiselle käyttäjälle personoitu ennakoitavissa oleva ja aiempia käsityksiä vastaava uutisvirta. Onko sosiaalinen media siis yhdistämisen sijasta luonutkin uusia ja entistä vankempia raja-aitoja eri ihmisryhmien välille?

Altistuminen uudelle ja omien näkemysten vastaiselle informaatiolle on erityisen tärkeää kriittisen ajattelun ja valistuneen päätöksenteon kannalta. Psykologiassa tunnetaan hyvin käsite kognitiivinen dissonanssi, jonka mukaan ristiriitaista tietoa kohdattaessa ihminen mieluummin valitsee omia aiempia näkemyksiään tukevan vaihtoehdon. Tämä on ajattelun kannalta ergonomista ja siksi myös miellyttävämpää. Omia näkemyksiä tukevan tiedon valikoiminen on siis inhimillistä, mutta nykyteknologia myös omalta osaltaan tukee sitä vahvasti – ja mikä pahinta, tekee puolestamme jatkuvaa sisällön valikointia meidän huomaamattamme. On siis hyvä tiedostaa ne moninaiset syyt, jotka pahimmillaan johtavat polarisoitumiseen ja ns. informaatiokuplien syntyyn.

Syyskuun alusta startannut Helsingin Sanomain säätiön rahoittama projektimme Poliittiset kuplat ja media tarkastelee näitä ajankohtaisia kysymyksiä. Polarisoitumisen lisäksi tutkimme erityisesti puoluekannatuksen näkökulmasta keitä ovat media- ja tiedekriittiset ihmiset. Tutkimuksemme aineistona ovat puolueiden jäsenille sekä kannattajille vuosina 2016 ja 2017 tehdyt laajat kyselytutkimukset, joiden avulla olemme selvittäneet muun muassa sosiaalisen median käyttöä sekä erilaisia yhteiskunnallisia asenteita ja arvoja.

Sanna Malinen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vihreistä on tullut uusi poliittinen keskusta

Tänään (17.08.2017) ilmestyneessä Ylen puoluekannatusmittauksessa vihreiden kannatus on suurempi kuin koskaan aiemmin. Kohtalaisen suuresta virhemarginaalista huolimatta voi varmuudella sanoa kannatuksen olevan historiallisen suuri. Se on sitä myös kansainvälisesti vertaillen.

Teimme alkuvuodesta 2017 edustavan väestökyselyn, jossa tiedustelimme kansalaisilta minkä puolueen he kokevat tärkeimmäksi ja toiseksi tärkeimmäksi puolueeksi itselleen. Vihreitä pidettiin vastaajien keskuudessa kaikkein useimmin toiseksi tärkeimpänä puolueena. Vihreät ovat lähes joka viidennelle vastaajalle toiseksi tärkein puolue.

Vasemmistoliiton kannattajista lähes puolet pitää vihreitä toiseksi tärkeimpänä puolueena itselleen. Vielä perussuomalaisten kannattajistakin joka kymmenes pitää vihreitä toiseksi tärkeimpänä puolueena. Kokoomuksessa osuus on lähes 20 prosenttia. Suuret osuudet toiseksi tärkeimpänä puolueena kertovat vihreiden potentiaalista nousta yhä suositummaksi poliittiseksi liikkeeksi.

Vihreät ovat onnistuneet jopa eurooppalaisittain poikkeuksellisella tavalla nostamaan itsensä uudenlaiseksi liberaaliksi yleispuolueeksi. Puolueesta on tullut uusi poliittinen keskusta. Puolue on edelleen suosituin nimenomaan ruuhka-Suomen alueella korkeakoulutettujen keskuudessa. Olennaista kuitenkin on, että vihreiden suosio kasvaa jatkuvasti myös muissa väestöryhmissä. Tutkimustemme mukaan uusia jäseniä on tullut nimenomaan alemmista koulutusasemista ja Uudenmaan ulkopuolelta.

Vihreiden merkittävä vahvuus on sen poliittinen sitoutumattomuus perinteisellä oikeisto-vasemmisto –akselilla. Samalla kun luokkapohjainen äänestämisen osuus on vähentynyt ja vasemmistolla on tutkimustemme mukaan edelleen vahvat verkostoyhteydet työntekijäjärjestöihin, puolueesta on tullut kansalaisille yhä houkuttelevampi vaihtoehto.

Arttu Saarinen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Antimuutosvaalit 2017? – Vihreiden puheenjohtajakamppailu pirullisesta näkökulmasta

Vihreät ovat varsin kiintoisassa, jopa epäkiitollisessa tilanteessa. Istuvaa puheenjohtajaa ei oikein haluttaisi vaihtaa, mutta se on tehtävä koska säännöt näin sanovat. Puolue on suositumpi kuin koskaan aiemmin ja myös eurooppalaisittain poikkeuksellisen suuri. Onkin luonnollista, että vahvassa nosteessa olevan puolueen puheenjohtajakandidaatit eivät halua tehdä voimakkaita irtiottoja suhteessa edeltäjänsä aikakauteen ja linjaan. Ehdokkaat ovatkin julkisuudessa ja puheenjohtajakiertueen tilaisuuksissa pyrkineet sijoittamaan itsensä suurelta osin nykyisen linjan jatkajiksi. Päällisin puolin vaikuttaakin siltä, että kamppailu käydään nyt siitä, kuka kandidaateista pystyy vakuuttavimmin perustelemaan jatkavansa Ville Niinistön poliittista linjaa omalla puheenjohtajakaudellaan.

Vaikka Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat näyttävät julkisuudessa kovin yhtenäiseltä joukolta, istuu tutkijan olkapäällä aina pieni piru, joka kehottaa kyseenalaistamaan ja etsimään eroja. Tarkastelemmekin seuraavaksi puheenjohtajaehdokkaita Helsingin Sanomien kuntavaalikonevastausten perusteella vasemmisto-oikeisto sekä konservatiivi-liberaali-ulottuvuuksilla. Vertailemme ehdokkaiden vastauksia myös istuvan puheenjohtajan Ville Niinistön sekä eduskuntapuolueiden kuntavaaliehdokkaiden keskimääräisiin vaalikonevastauksiin. Erittely käyttämiemme mittarien tarkemmista sisällöistä on löydettävissä täältä.

Varsin yhtenäiseksi mielletyn ehdokasryhmän vastauksista on löydettävissä kuitenkin hajontaa (ks. kuvio 1). Puheenjohtajaehdokkaista Maria Ohisalo ja Mika Flöjt edustavat vaalikonevastausten perusteella ehdokaskaartin ääripäitä ja ovat etäisimpinä keskimääräisestä vihreiden kuntavaaliehdokkaasta. Ohisalo on arvoiltaan erittäin liberaali sekä sosiaali- ja talouspoliittisesti vielä enemmän vasemmalla kuin esimerkiksi keskimääräinen vasemmistoliittolainen. Vastaavasti Flöjt on keskimääräistä vihreiden ehdokasta hieman konservatiivisempi ja sosiaali- ja talouspoliittisesti tukevasti keskustassa. Ero Ohisaloon on selkeä. Muut puheenjohtajaehdokkaat sijoittuivat näiden kahden väliin. Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat vasemmisto-oikeisto- ja liberaali-konservatiivi-arvoulottuvuuksilla. Lähde: Helsingin Sanomien vaalikone

Arvoulottuvuudella suurin osa puheenjohtajaehdokkaista asemoituu arvoliberaalimmaksi kuin keskimääräinen vihreä kuntavaaliehdokas. Flöjt ja Mikkonen erottuvat hieman muista ehdokkaista ja ovat arvoulottuvuudella lähempänä niin sanottua ”perusvihreää”; Mikkonen lähes yksi yhteen. Vaalikonevastausten perusteella hän onkin keskimääräinen ehdokas niin arvoiltaan kuin sosiaali- ja talouspoliittisesti.

Sosiaali- ja talouspoliittisessa linjassa hajontaa on yhtä paljon kuin arvoulottuvuudella. Aalto, Flöjt, Mikkonen ja Parviainen ovat enemmän oikealla suhteessa niin Ohisaloon ja Kariin kuin vielä istuvaan puheenjohtajaan Ville Niinistöön. Mikäli puheenjohtajaksi valitaan jompikumpi pääkaupunkilaisnaisista, tullee Vasemmistoliitto olemaan puolueelle yhä luonnollisempi yhteistyövaihtoehto. Niin tärkeitä sosiaalipolitiikan kysymykset Karille ja Ohisalolle tuntuvat olevan.

Toukokuussa Turussa pidetyssä puheenjohtajapaneelissa suosituin suunta hallitusyhteistyön suhteen olikin vasemmistossa, vaikka ehdokkaat korostivat kuin yhdellä suulla sitä, että yhteistyötä tehdään niiden kanssa, jotka tukevat Vihreiden arvojen mukaista politiikkaa. Monien kärttämää vastausta siihen, onko Vihreät vasemmisto- vai oikeistopuolue, tullaan siis tuskin uudenkaan puheenjohtajan suusta kuulemaan. Vaalikonevastausten perusteella todennäköisimmät yhteistyökumppanit löytyvät kuitenkin vasemmalta: vasemmistopuolueiden ja Vihreiden kuntavaaliehdokkaat ovat lähempänä toisiaan kuin puoluekentän muita toimijoita.

Vaikka vasemmisto vaikuttaa olevan vihreille luonnollisempi yhteistyön näkökulmasta, Niinistön puheenjohtajakaudella leimallista on ollut myös aiempaa voimakkaampi pyrkimys kohti suurempia äänestäjäkuntia houkuttelevaa yleispuoluetta. Halu jatkaa yleispuoluekehitystä on nähtävissä myös puheenjohtajaehdokkaiden kannoissa. Muun muassa maakunnista ponnistavat ja samalla nykyistä puheenjohtajaa oikeistolaisemmat Flöjt ja Mikkonen ovat korostaneet kannatuksen kasvattamisen merkitystä myös suurten kaupunkien ulkopuolella, missä vihreiden kannatus on perinteisesti ollut vaatimatonta. Puheenjohtajaehdokkaiden katseet ovatkin kohdistettu poliittisen nelikentän jokaiseen ilmansuuntaan.

Huolimatta konsensushakuisesta puheenjohtajavaalista voidaan nähdä, että uudella puheenjohtajalla on vihreiden kasvun suunnan kannalta merkittävä vaikutus. Karin ja Ohisalon ohjauksessa korkeasti koulutettujen suosima vihreät luultavasti laajenisi voimakkaammin perinteistä vasemmistoa kannattavien keskuudessa. Flöjtin ja Mikkosen ollessa ohjaksissa vihreiden kannatus puolestaan todennäköisesti kasvaisi talous- ja sosiaalipoliittisesti keskustassa olevien keskuudessa sekä maakunnissa asuvilla. Vaikka puheenjohtajakamppailu on ollut tähän asti perin sopuisaa, uusi puheenjohtaja tulee olemaan merkittävässä asemassa määriteltäessä vihreiden tulevia poliittisia linjauksia ja muun muassa sitä, minkä puolueen kanssa yhteistyötä tullaan tekemään.

Arttu Saarinen, Jenni Karimäki & Ilkka Koiranen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Päivystävällä dosentilla on painavaa asiaa – ei ainakaan keskustan ja perussuomalaisten kannattajien mielestä

Tutkimukseen perustuva tieto ja muunlainen kokemuksellinen ”tieto” sekoittuvat nykyisessä tietotulvayhteiskunnassa voimakkaasti toisiinsa. Tämä näkyy myös politiikassa. Politiikka ei itsessään ole ensisijaisesti tieteeseen pohjautuvaa, mutta tutkitulla tiedolla tulisi olla merkittävä rooli yhteiskuntaa kehitettäessä.

Tiede pyrkii etsimään omien menetelmiensä avulla totuutta; totuuden tulisi siis pohjautua tutkittuun tietoon. Yhteiskuntatieteen kontekstissa ilmiö ei ole kuitenkaan täysin yksiselitteinen. Samasta ilmiöstä voidaan tuottaa tietoa monenlaisista teoreettisista lähtökohdista ja hyvin monenlaisin tieteellisin menetelmin.

Lohdullista kuitenkin on, että vaikka yhteiskuntatieteet ovat menetelmällisesti ja teoreettisesti varsin heterogeenisia, tutkimustulokset ovat usein yllättävän vähän ristiriidassa keskenään. Eri menetelmillä ja teoreettisista lähestymistavoista tehdyt tutkimukset tuottavat esimerkiksi suomalaisesta taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sen kehityksestä varsin yhdenmukaisen kuvan.

Tutkimusten välillä on kuitenkin eroja sen perusteella, mistä eriarvoisuus johtuu, ja miten sitä pystytään vähentämään. Jos vähentäminen siis ylipäätään koetaan tärkeäksi. Keinoja valittaessa esille astuvat varsin suuret ihmiskuvaan liittyvät erot. Erot ihmiskuvassa näkyvät myös tieteiden välillä – erityisesti verrattaessa yhteiskuntatieteen valtavirtaa taloustieteen valtavirtaan.

Kun yhteiskuntatieteilijä antaa paljon huomiota saavan lausunnon medialle, niin voi olla lähes varma että sosiaalisessa mediassa alkaa syyttely: ”päivystävä dosentti on vihervasemmistosuvakki”. Minkä puolueen kannattajien keskuudesta nämä syytökset sitten todennäköisemmin tulevat?

Tarkastelemme seuraavaksi tätä kysymystä väestötasolla edustuvan kyselytutkimuksen avulla. Analyysit perustuvat helmi-maaliskuussa 2017 toteutettuun väestökyselyyn, joka edustaa 18–84-vuotiata suomalaisia (N=1648).  Puolueiden kannattajat on identifioitu sen perusteella, minkä puolueen he kokivat kyselyhetkellä tärkeimmäksi. Mukana ei ole kristillisdemokraattien tai RKP:n kannattajia pienten vastaajamäärien vuoksi. Tuloksissa on huomioitu otanta-asetelmaan perustuvat virhemarginaalit sekä aineiston ikä- ja sukupuolijakaumassa oleva edustavuusvirhe.

Tarkastelemme ensin, kuinka luotettavana eri puolueiden kannattajat pitävät yhteiskuntatieteen ja taloustieteen tutkijoita. Tulokset on esitetty kuviossa 1. Kokonaisuutena katsoen näyttäisi siltä, että yhteiskunta- ja taloustieteen tutkijoihin luotetaan lähes yhtä paljon eri puolueissa. Ainoastaan kokoomuksen kannattajien keskuudessa voidaan havaita tilastollisesti merkitsevä ero osuuksissa; puolueessa on selkeästi isompi osuus taloustietelijöihin luottavia.

Vaikka erot puolueiden sisällä on kohtalaisen pieniä, on mielenkiintoista, että nykyisissä hallituspuolueissa luotetaan pääasiassa useammin taloustietelijöihin kuin yhteiskuntatieteilijöihin. Luottamus yhteiskuntatietelijöihin näyttäisi olevan erityisen pientä perussuomalaisten kannattajien keskuudessa. Myös keskustan kannattajat luottavat muita harvemmin yhteiskuntatietelijöihin. Sen sijaan erityisen paljon yhteiskuntatietelijöihin luottavia on vihreiden kannattajissa.

 

Kuvio 1. Yhteiskuntatieteen ja taloustieteen tutkijoiden totuudenmukaisuus eri puolueiden kannattajien mielestä

 

Kysyimme vastaajilta myös heidän mielipiteitään ihmistieteiden roolista yhteiskunnan kehittämisessä sekä tutkimusvarojen priorisoinnista. Kuviossa 2 esitetyt tulokset ovat osittain linjassa ensimmäisen analyysin kanssa. Vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat eroavat muista myönteisemmällä suhtautumisellaan ihmistieteiden instrumentaaliseen rooliin.

Perussuomalaisten kannattajat suhtautuvat selkeästi muita todennäköisemmin nuivasti ihmistieteiden rooliin yhteiskunnan kehittämisessä. Myös keskustassa on vähemmän niitä, jotka kokevat ihmistieteet merkityksellisiksi. Sen sijaan keskustan ja perussuomalaisten kannattajille näyttäisi olevan muihin verrattuna erityisen tärkeää, että tutkimusvarat kohdennetaan vain taloudellisesti kannattaville aloille.

 

Kuvio 2. Ihmistieteiden merkitys yhteiskunnassa ja tutkimusvarojen priorisointi  eri puolueiden kannattajien mielestä

 

Tuloksistamme voidaan karkeasti päätellä, että vihervasemmistolainen luottaa todennäköisemmin yhteiskuntatieteen päivystävään dosenttiin, kun taas hallituspuolueiden kannattajat taloustieteilijään. Hallituspuolueiden ja vihervasemmistolaisten erot korostuvat erityisesti tarkasteltaessa keskustan ja perussuomalaisten kannattajien mielipiteitä.

Ei olekaan sattumaa, että eniten nupinaa yhteiskuntatiedettä kohtaan on tullut juuri kyseisten puolueiden edustajilta. Uskottavuuden näkökulmasta olisi kuitenkin tärkeää, että nimenomaan poliittinen eliitti pyrkisi perustelemaan päätöksiään myös tutkimukseen nojaten, hallituspohjasta riippumatta. Lausahdukset kuten ”Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat että tätä ja tätä ei saa tehdä” eivät välttämättä ole omiaan lisäämään ajattelutapaa, jossa tiedolla ylipäätään olisi merkittävä rooli yhteiskunnan kehittämisessä.

Toki tutkimusta ja sen tuloksia täytyy kritisoidakin.  Tieteeseen ei kannata luottaa sokeasti. Erityisen kriittisesti kannattaa suhtautua tuloksista tehtäviin tulkintoihin. Samasta tuloksesta voidaan tehdä kovin erilaisia tulkintoja riippuen omista intresseistä.  Poliitikkojen ei ole siis järkevää toteuttaa uudistuksia suoraan yksittäisten tutkijoiden ehdotuksista. Kun tutkija antaa politiikkasuosituksia, ne ovat tulkintoja, joiden pohjana ovat tutkimustulokset.

Poliittiset uudistukset tulisi kuitenkin pohjautua laajasti tutkittuun tietoon. Tieto ilman tutkimuksellista pohjaa on lopulta vain mielipide. Mielipiteet ovat toki merkityksellisiä ja tärkeitä, mutta ne eivät voi toimia politiikan ja yhteiskunnan kehittämisen ensisijaisena perustana.

Aki Koivula ja Arttu Saarinen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail