Aloitin historian opintoni vuonna 2002. Yliopistossa opiskeluun kuului oleellisena osana vastuunottaminen omista opinnoista, kyseenalaistaminen sekä herääminen siihen, että tutkimus on suurimmaksi osaksi tulkintaa ja vähemmän kiveen hakatun faktan tuottamista.

Opiskeluun kuului myös se, että opetushenkilökunta suhtautui opiskelijoihin kuin nuorempiin kollegoihin; he olivat kiinnostuneita opiskelijoista, istuivat kanssamme iltaa ja keskustelivat pitkään niin tutkimuksesta kuin (yliopisto)politiikasta. Koin olevani opiskelijana aikuinen ihminen, jolta odotettiin aikuisen ihmisen käytöstä ja vastuunkantoa opinnoistani.

Aina silloin tällöin joku opiskelija viittasi puheissaan opiskeluun koulunkäyntinä. Tällöin häntä korjattiin niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan toimesta, ettei tässä nyt olla koulussa vaan yliopistossa.

Ohjeita opiskelijoille kollegan oven pielestä, kuva: Ville Vuolanto

Tätä taustaa vasten hämmästyin, kun osallistuin syyskuun lopussa Turun yliopiston järjestämään aamupäivätapahtumaan, joka oli suunnattu uuden opetussuunnitelman kanssa työskenteleville henkilökunnan jäsenille. Eräs vitsiksi tarkoitettu lausahdus ärsytti minua.

Tilaisuudessa puhunut henkilö toi esiin, kuinka uudet opiskelijamme ovat kuin ekaluokkalaisia. He ovat yhtä innoissaan uusista kirjoista, uusista kynistä ja läksyistä kuin koulutiensä elämänsä ensi kertaa aloittavat. Lausahduksen oli tarkoitus olla hauska ja yleisö naurahtikin rinnastukselle. Onhan se hassua: verrata aikuista yliopisto-opiskelijaa seitsenvuotiaaseen lapseen.

Sutkautuksessa oli kuitenkin sisältö, joka meidän opetussuunnitelmaa suunnitellessamme kehotettiin ottamaan huomioon; opiskelijat kaipaavat heti tehtävää, kun kurssit alkavat. He kaipaavat läksyjä eli tehtävää kotiin. Ajatuksesta olen toki samaa mieltä. Opiskelijat kaipaavat mielekkäitä ja haastavia harjoituksia ja tehtäviä. Mutta miksi yliopiston henkilökunta vertaa opiskelijoitamme lapsiin ja miksi peruskouluun liittyvät termit tuodaan yliopistoon liittyvään diskurssiin?

Tämä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun olen kuullut, että yliopisto-opinnot rinnastetaan kouluun yliopiston omassa viestinnässä. Turun yliopistolla on ollut vuodesta 2014 käynnissä arkiliikuntaan kannustava Pylly ylös! -kampanja. Kampanjan ideana on haastaa ihmisiä vähentämään istumista ja lisäämään liikuntaa.

Pylly ylös! -kampanjan julisteissa muistutetaan, että ”kun tauotat istumista koulu- tai työpäivän aikana, pysyt virkeämpänä ja saat enemmän aikaan”. Erittäin kannatettava ajatus, mutta miksi opiskelijoille ja henkilökunnalle suunnatussa kampanjassa puhutaan koulupäivästä. Olisiko mainonnassa voinut käyttää sanaa opiskelupäivä?

Kuva: Turun yliopisto/viestintä

Miksi minua vaivaa edellä kuvattu, vitsiksi tarkoitettu heitto ja mainosjulisteen sivulause? Siksi, että tällaiset vertaukset ja rinnastukset saattavat johtaa siihen, että alamme yliopiston sisällä rinnastaa koulun ja yliopiston. Mitäs vikaa siinä sitten on? Se, että koulu ja yliopisto eivät ole sama asia.

Kun yliopisto rinnastetaan kouluun, kääntyy katse ja huomio yliopiston opetustehtävään, joka toki on toinen yliopiston päätehtävistä. Mutta toinen näistä tehtävistä on tutkimus ja yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä onkin antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta.

Laki takaa yliopistoille myös tutkimuksen ja opetuksen vapauden. Toisin kuin peruskoulussa ja toisen asteen koulutuksessa, joiden opetussuunnitelmien perusteet määrää opetushallitus, yliopistoilla on vapaus suunnitella oman opetuksensa sisällöt.Opetuksen sisältöä määrittävät toki esimerkiksi kandidaatin- ja maisterintutkintojen opintopistelaajuudet sekä pätevöitymisvaatimukset (lääkärit, opettajat jne.), mutta opintojen sisällöstä vastaavat yliopistot.

Yliopistojen vapaus ja velvollisuus on antaa opetusta, joka antaa opiskelijoille tiedot ja taidot, jotka pohjautuvat erilaisten tutkimustraditioiden ja tutkimuksen uusimpien saavutusten tuntemiseen. Lisäksi opiskelijat opetetaan etsimään tietoa, arvioimaan sitä ja tuottamaan itse uutta tieteellistä tietoa.

Yliopisto-opetusta ei siis ole olemassa ilman tutkimusta ja tutkimus on se, joka tekee yliopistosta yliopiston. Kun yliopistoinstituutio alkaa itse määrittää itseään koulu-sanan kautta, emme ainoastaan kuvaa ehkä koulumaiseksi muuttunutta yliopistomaailmaa, vaan samalla luomme ja ylläpidämme sitä. Sanoilla ja niiden käytöllä on merkitystä. Sanat eivät ainoastaan kuvaa maailmaa, jossa elämme, ne myös tuottavat sitä. Mielestäni meidän yliopistossa työskentelevien onkin hyvä kysyä itseltämme haluammeko olla luomassa ja ylläpitämässä diskurssia, jossa yliopisto rinnastuu kouluun.

J. V. Snellman, kuva: Finna

Keskustelu koulun ja yliopiston välisestä suhteesta ei ole uusi. J. V. Snellman kommentoi asiaa jo 1800-luvulla. Hän julkaisi vuonna 1840 Om det akademiska studium -teoksen (Akateemisesta opiskelusta), jossa muun muassa perusteli kantaansa siihen, miksi yliopisto ja koulu ovat olemukseltaan erilaisia oppilaitoksia.

Snellmanin mukaan ratkaiseva ero on siinä, että koulussa opettaja on oppilaan tiedon auktoriteetti: opettaja opettaa ja oppilaat omaksuvat opetetut asiat. Yliopistossa puolestaan opiskelija osallistuu itse tiedon pätevyyden arviointiin eikä tyydy valmiina annettuun tietoon. Opettajan tehtävä ei ole vain esitellä omaksumaansa tietoa, vaan myös selittää, miten on päätynyt johtopäätöksiinsä. Näin opiskelijat pääsevät sisään tiedon tuottamisen prosessiin ja heidän tulee yliopisto-opinnoissaan oppia etsimään ja tuottamaan tietoa itsenäisesti.

Snellmanin mukaan ”on paljon voitettu, jos joku yliopiston opettaja yrittää vastustaa yliopiston alentamista pelkäksi kouluksi ja valaa akateemiseen opiskeluun elävää henkeä. Sillä heidän vaivannäkönsä ei jää hedelmättömäksi, vaan he kasvattavat uuden sukupolven, joka tulee nykyisten läksynlukijain, sekä opettajien että oppilaiden tilalle”.

Haluan olla elävän akateemisen hengen valaja – haluatko sinä?

Mari Välimäki
Kirjoittaja toimii Suomen historian oppiaineessa yliopisto-opettajana (ma.) ja väitöskirjatutkijana.

Luettavaa:
Juha Himanka. ”Yliopisto ei ole koulu”. 375 humanistia, Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta.
Johan Vilhelm Snellman. Akateemisesta opiskelusta (Om det akademiska studium).  Suomentanut J. E. Salomaa. Snellman-korkeakoulun julkaisuja No:1, 1999. Sitaatti sivulta 38.