“Tuli sitten vuosi 1867, jolloin tuli kova katovuosi, äiti ei saanut enää työansioita siinä määrässä, että olisi voinut hankkia itselleen ja seitsenvuotiselle pojalleen elantoa, joka oli kovin kallista, vaan täytyi hänen lähteä poikineen mierontielle lokakuussa. Sitten kuljettiin kylästä kylään, talosta taloon jouluntienoille saakka. Sateinen joulukuun päivä oli sulattanut lumen pois ja jäätyneet tiet olivat käyneet kovin iljanteisiksi ja liukkaiksi. Äiti kaatui eräässä kirkonkylän ahteessa ja loukkasi siinä jalkansa niin pahoin, että se ajettui kovin suureksi. Nyt oli kulkeminen loppu.”

Isoäitini isä Johan Fagerström oli yksi suurten nälkävuosien kokijoista ja silminnäkijöistä. Marraskuussa 1860 yksinäisen varsinaissuomalaisen naisen aviottomaksi pojaksi syntynyt Johan pakeni nälkää äitinsä kanssa lähtemällä kerjuulle. Äidin loukattua jalkansa jäisellä maantiellä kotipitäjä lähetti kaksikon kiertämään köyhäinruotua. Tästä Johan kirjoitti myöhemmin näin: ”Se oli kovin kurjaa aikaa. Tuli sitten Pääsiäisen aika [1868], äidin jalka parani sen verran, että hän sauvan nojassa saattoi kömpiä talon välin.” Ruodulla yövyttiin joka päivä uudessa talossa, joka oli velvollinen vuorollaan ruokkimaan ja majoittamaan pitäjänköyhän.

Kansallisgalleria: Kerjäläisperhe maantiellä | Ekman, Robert Wilhelm

”Kesällä parani äidin jalka, silloin rupesivat kuntalaiset kehottamaan heitä menemään lähipitäjiin. Mikäs muu neuvoksi. Kehotusta oli totteleminen, kuljettiin sitten parikolme kuukautta naapuripitäjissä, jolloin suuret mierolaislaumat kulkivat edellä ja perässä.” Johan muistelee, että hänelle ja äidille oltiin kuitenkin anteliaampia kuin useille muille kerjäläisille. He kulkivat suhteellisen puhtaissa, vaikka paikatuissa vaatteissa ja musikaalinen Johan lauloi yöpaikoissa ”raikkaalla ja kauniilla äänellä. Olivat muutamat ihmiset suorastaan vieraanvaraisiakin, antoivat samanlaista ruokaa kuin talonväellekin sekä pojalle rahojakin.”

Pettua äidin ja pojan ei kuitenkaan tarvinnut syödä. Sitä tarjottiin heille ainoastaan kerran yhdessä paikkakunnan vauraimmista kartanoista, ”Anjalan päämiehen Hästeskon vanhassa kotitalossa” Perniössä. Ehkä asiaa oli moitittu ja hämmästelty aikuisten kesken, mikä oli painanut sen nälkävuosien keskelläkin katkerana poikkeuksena pienen pojan mieleen.

Kesän jälkeen ajat paranivat ja seitsenvuotias Johan äiteineen alkoi kerätä elantoa tervanpoltosta, marjastuksesta, kalastuksesta, lannanajosta sekä paimenena. Yksitoistavuotiaana Johan pääsi kiertokouluun, jossa hän oppi lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Lopulta poika kustannettiin lahjoitusvaroin ammattioppiin Turkuun lukkarikouluun. Hän suoritti myös kansankoulunopettajatutkinnon ja ansaitsi aikuisena leipänsä lukkari-urkurina ja maanviljelijänä.

Tänä vuonna Suomessa on muisteltu suuria kuolonvuosia. Sisällisota seurauksineen vei sata vuotta sitten hautaan noin 38 000 miestä, naista ja lasta. Vuosien 1867−1868 nälänhädästä tulee kuluneeksi 150 vuotta. Nälkään ja tauteihin menehtyi tuolloin noin 200 000 suomalaista. Molemmat olivat ankaria aikoja, mutta samalla kun sisällissodan uhreja on muistettu monin tavoin, nälkävuosien uhrien muisto on jäänyt vähälle huomiolle.

Nälänhädän muistomerkki Dublinissa – Wikimedia Commons

Irlannin suuressa nälänhädässä 1845−1852 menehtyi miljoona ihmistä, ja maassa nälänhätä on edelleen väkevästi osa kansallista muistia. Meillä nälkävuodet on jostain syystä kansallisella tasolla jo unohdettu. Vuonna 1967, kun Suomen nälkävuosista oli kulunut sata vuotta, muistomerkkejä pystytettiin vielä useita, mutta nyt näyttää siltä, että Suomi 100 -juhlavuosi ja vuoden 1918 muisteleminen ovat jättäneet modernin Suomen kynnyksellä tapahtuneen väestökatastrofin historian varjoihin.

Irlantilainen akatemiatutkija Andrew Newby tutkii sekä Irlannin että Suomen nälänhätiä. Hän selittää suomalaisten unohdusta osin kansallisen muistin politiikalla. 1800-luvun Irlannissa viljelysmaat olivat englantilaisten omistuksessa. Nälkäkatastrofin huono hoito oli niin ikään englantilaisten vastuulla. Se on siksi ollut irlantilaisten kansallistunteen tärkeä rakennusaine suhteessa vanhaan emämaahan Englantiin. Suomi oli kuitenkin samaan aikaan autonominen suuriruhtinaskunta, jossa nälänhädän hoito oli oman hallinnon käsissä. Syntipukkia ei siten löytynyt oman kansakunnan ulkopuolelta.

Lähteet:

Johan August Fagerströmin elämäkerralliset muistiinpanot. Kirsi Vainio-Korhosen hallussa.

Anniina Wallius: 150 vuotta sitten 200 000 suomalaista menehtyi – muistatko syyn? Viitattu 18.5.2018.

Pia Purra: Suurten nälkävuosien muistomerkkejä etsimässä. Viitattu 18.5.2018.

Kirsi Vainio-Korhonen
Suomen historian professori