Kiistely lääketieteen ulkopuolisten hoitomuotojen käytöstä on taas viime aikoina noussut julkisuuteen vaihtoehtohoitojen sääntelyä koskevan lakialoitteen myötä. Julkisessa keskustelussa lääketiede ja sen ulkopuoliset hoitomuodot esitetään toisilleen vastakkaisina ääripäinä: oikea- ja vääräoppisena parantamisena. Tässä kirjoituksessa en pyri ottamaan kantaa siihen, mikä on ”oikeaa” ja mikä ”väärää” parantamista. Sen sijaan pyrin historiallisen näkökulman kautta kiinnittämään huomiota siihen, että yliopistoissa opetettu lääketiede ei aina ole automaattisesti ollut ainoa oikea oppi ja kaikkein paras parannusjärjestelmä, vaan jako oikea- ja vääräoppiseen on sosiaalisesti rakentunut ja riippuvainen siitä, mitkä ajattelumallit kulloinkin ovat olleet yleisesti hyväksyttyjä.
Nykyinen näyttöön perustuva biolääketiede ei itse asiassa ole kovin vanha parannusjärjestelmä, vaan sen juuret ulottuvat länsimaissa 1800-luvun alkupuolelle, jolloin luonnontieteiden alalla tapahtunut kehitys johti uudenlaiseen käsitykseen sairaudesta tietyn elimen, kudoksen tai solun häiriötilana. Uusi sairauskäsitys poikkesi täysin vanhasta, antiikin ajoista asti jatkuneesta hippokraattisesta lääketieteen traditiosta, jossa terveys ymmärrettiin ruumiin tasapainotilaksi, johon saattoi omilla elämäntapavalinnoillaan vaikuttaa.
Aluksi uusi sairauskäsitys ei suinkaan vakuuttanut kaikkia yliopistoissa koulutettuja lääkäreitä. Moni lääkäri vastusti esimerkiksi bakteeriteoriaa siksi, että ulkoapäin hyökkäävien taudinaiheuttajien myötä ihminen itse ei enää ollut vastuussa omasta terveydentilastaan, jota antiikin ajoista lähtien oli pyritty säätelemään elämäntapavalinnoilla. Bakteeriteorian vastustamisen takana ei ollut siis tyhmyys tai sivistymättömyys, vaan vanhat sairauskäsitykset ja yllättäen myös pelko moraalin höltymisestä.
Ennen uutta luonnontieteellistä sairauskäsitystä lääketiede oli ollut hajanainen kokonaisuus, jossa erilaiset koulukunnat olivat kilpailleet keskenään. Parannuskyvyltään lääketiede ei myöskään ollut muita parantajaryhmiä, kuten kansanparantajia tai patenttilääkekauppiaita, parempi. Viimeistään 1800-luvun puolivälissä kuitenkin uusi, nykytermein biomedisiininen paradigma, alkoi tieteellisten läpimurtojensa ansiosta voittaa kilpailevia koulukuntia sekä saavuttaa laajaa yhteiskunnallista hyväksyntää, jolloin kaikki muut parannussuuntaukset ja koulukunnat, jotka eivät sitä hyväksyneet, määriteltiin harhaopeiksi ja marginalisoitiin ”oikeaoppisen” lääketieteen ulkopuolelle.
Oikeaoppinen–harhaoppinen -dikotomia ei syntynyt kuitenkaan itsestään, vaan on tulosta erityisesti lääkärikunnan aktiivisesta kamppailusta oikeaoppisuuden rajojen määrittämiseksi, mitä on tehty pääasiassa kahdella tavalla: Suurelle yleisölle suunnatulla valistuksella oikeaoppisesta terveydenhoidosta ja vaihtoehtolääkinnän vaaroista, mikä Suomessa alkoi kukoistaa erityisesti 1800–1900-luvun vaihteessa, sekä pyrkimällä lainsäädännön suomin keinoin rajoittamaan muiden kuin laillistettujen lääkäreiden oikeutta harjoittaa parannustoimintaa, mihin Suomessa jo vuonna 1688 säädetty laki lääkärintoimen harjoittamisesta antoi mahdollisuuden.
Kuva: Wellcome images, Wikimedia Commons
Olennainen osa lääketieteen ja sen ulkopuolisten hoitojen välistä rajanvetoa ovat ne termit, joita lääketieteen ulkopuolisista hoidoista käytetään. Virallisen terveydenhuollon piirissä niistä ei haluta käyttää termiä vaihtoehtolääkintä, koska lääketieteen näkökulmasta mikään sen ulkopuolinen hoitomuoto ei voi olla todellinen vaihtoehto lääketieteelle. Kuitenkin juuri 1800-luvulla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa alkoi syntyä uusia parannusliikkeitä, kuten homeopatia, herbalismi tai vesihoito, jotka itse määrittelivät itsensä vaihtoehdoiksi lääketieteelle ja rakensivat samalla tietoisesti rajaa lääketieteen ja sen ulkopuolelle jäävien parannussuuntausten välille.
Uudet parannussuuntaukset halusivat korvata lääketieteen, joka kaikesta tieteellisestä edistyksestään huolimatta ei vielä 1800-luvulla pystynyt parantamaan suurtakaan osaa sairauksista, koska hoitomuotoina käytettiin edelleen ikivanhoihin lääketieteellisiin teorioihin pohjautuvia epämiellyttäviä, tehottomia ja toisinaan jopa hengenvaarallisia ulostus- ja oksetuslääkkeitä, elohopean ja arsenikin kaltaisia myrkkyjä sekä suoneniskentää. Aikakautta, jolloin tieteelliset läpimurrot eivät vielä ulottuneet lääketieteellisiin hoitoihin, onkin kutsuttu lääketieteen kriisiksi.
Nykyään julkisessa keskustelussa käytetyin termi lääketieteen ulkopuolisista parannussuuntauksista on uskomushoidot, millä vahvistetaan kuvaa harhaopeista, joilla ei ajatella olevan ”todellista” vaikutusta ruumiiseen, vaan niiden vaikutuksen nähdään perustuvan yksinomaan uskon parantavaan voimaan eli suggestioon. Samalla termi viittaa myös virallisen terveydenhoidon piirissä jo 1800–1900-luvun vaihteessa esitettyyn väitteeseen, että syynä lääketieteen ulkopuolisten hoitomuotojen käyttöön on ihmisten herkkäuskoisuus tai opillisen sivistyksen puute, jonka ajateltiin riittävällä terveysvalistuksella korjautuvan. Toisin kuitenkin kävi, sillä kaikesta valistuksesta ja koulutustason noususta huolimatta ihmiset yhä nykypäivänäkin käyttävät vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Toisaalta, nimenomaan ihmisen näkeminen ruumiin ja mielen muodostamana kokonaisuutena ja mielen voiman tietoinen hyödyntäminen parantumisessa on kautta historian ollut yksi lääketieteen ulkopuolisten parannusliikkeiden suosion syistä.
Suvi Rytty
Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava ja toimii tutkijana Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa ja VTT Johanna Nurmen sekä YTT Pia Vuolannon johtamassa hankkeessa Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään
Kirjallisuutta:
Bynum, W.F. and Porter, Roy (eds.), 1987: Medical Fringe & Medical Orthodoxy 1750–1850. Kent: Croom Helm.
Cooter, Roger (ed.), 1988: Studies in the History of Alternative Medicine. Oxford: MacMillan.
Jütte, Robert, Eklöf, Motzi and Nelson, Marie C. (eds.), 2001: Historical Aspects of Unconventional Medicine. Approaches, Concepts, Case Studies. Sheffield: European Association for the History of Medicine and Health Publications.
Wootton, David, 2006: Bad Medicine. Doctors Doing Harm Since Hippocrates. Oxford: Oxford University Press.
