Tammikuu oli globaalin mittaushistorian lämpimin kuukausi. Ilmatieteen laitoksen mukaan myös Suomessa, Pohjois-Suomea lukuun ottamatta, mitattiin historian leudoin tammikuu. Vesisateet ja pimeys ovat jatkuneet viikosta toiseen, joten ei siis ihme, että talvesta on puhuttu ”pitkänä marraskuuna”. Kunnollisten pakkasten ja lumipeitteen puute ovat näkyneet myös ennennäkemättömän aikaisina kevään merkkeinä.
Viikolla kahdeksan Aurajoen rannassa puhkesivat kukkaan ensimmäiset kirsikkapuut. Tapahtuma oli historiallinen, sillä koskaan aiemmin kirsikat eivät ole kukkineet Turussa jo helmikuun lopulla. Vaikka kirsikankukkia oli avautunut vain muutama, oli kukinta useita viikkoja etuajassa. Upeimmillaan Etelä-Suomessa kirsikoiden kukinta on nimittäin yleensä toukokuun puolivälissä, joten kukinnan ei pitäisi suinkaan alkaa hiihtolomaviikolla. Vastaavasti lämpimien säiden vuoksi yksi talviurheiluharrastajien päätapahtumista eli Finlandia-hiihto on jouduttu perumaan ensimmäistä kertaa tapahtuman 47-vuotisen historian aikana.
Säätilat ja niiden muutokset ovat puhuttaneet ihmisiä aina. Uppsalan yliopiston tutkijaryhmä julkaisi tammikuussa artikkelin, jossa kerrotaan Ruotsin tunnetuimman, ns. Rökin riimukiven monitieteellisestä tutkimuksesta. Suurimmaksi otsikoksi kuitenkin nousi viikinkien kokema ahdistus säätilojen muutoksesta, sillä riimukivessä kerrotaan viikinkien kohtaamista kylmistä säistä, jotka aiheuttivat huonoja satoja.
Menneisyyden ihmiselle, niin viikingille kuin myöhemmillekin Ruotsin valtakunnassa eläneille talonpojille, maanviljelyksen ja karjanhoidon kannalta epäsuotuisten säiden jatkuminen useana vuonna peräkkäin aiheutti ennen pitkää ruuan ja siemenviljan puutetta, nälänhätää, tauteja ja normaalia korkeampaa kuolleisuutta. Säiden muutokset heijastuivat konkreettisesti arkielämään myös muulla tavoin, kuten liikkumiseen, asumiseen sekä pukeutumiseen liittyvinä järjestelyinä.
Agraariyhteiskunnassa erityisesti tulevan satokauden säätä pyrittiin seuraamaan ja ennustamaan paikallisesti. Helmikuu on perinteisesti ollut aikaa, jolloin talven taipumisen merkkejä on etsitty luonnosta ja toisaalta on myös pyritty ennustamaan tulevan kesän säitä. Pimeä talvikausi oli taittumassa kohti kevättä ja valoa. Erityisesti kynttilän (2.2.) Heikin (15.2.) ja Talvi-Matin (24.2.) päivinä sää- ja lumiolosuhteista pyrittiin lukemaan kevään tuloa, kesän sademääriä sekä lämpötiloja. Leuto talvi ja erityisesti helmikuu tiesivät kylmää kesäkautta: ”Jos ei kylmä kynttilänä, eikä pauku Paavalina (25.1.), kylmää kynnet kyntäjältä.” Selvää oli, että kylmyys seuraisi vääjäämättä pitkää leutoa kautta Pohjolassa.
Helmikuussa pyrittiin myös arvioimaan, kuinka monta viikkoa kuluisi vielä lumen sulamiseen, jäidenlähtöön sekä kylvötöiden aloittamiseen. Kevään edistymistä tarkkailtiin etsimällä ensimmäisiä merkkejä kuten lintujen esiintymistä ja ääntelyä. Kevään etenemistä voitiin seurata myös kalenterista, joita painettiin myös suomenkielisten virsikirjojen yhteyteen jo 1600-luvulta alkaen.
Helmikuussa ihmisten viljavarastoista piti olla vielä kaksi kolmasosaa ja eläinten talviappeesta puolet. Karja pääsi tuoreelle laitumelle alkukesästä, mutta ihmisten piti odottaa uutta viljasatoa syksyyn asti. Vaikka kevät ja kesä toivat helpotusta ja vaihtelua esimodernien ihmisten ruokatalouteen esimerkiksi tuoreiden munien, kalojen ja maidon kautta, oli vilja eri muodoissaan kuitenkin ihmisten pääravintoa. Viljaa syötiin puurona ja leipänä sekä juotiin oluena. Kesällä viljan kulutus oli suurta, sillä työväki tarvitsi runsaasti energiapitoista ravintoa kiireisimpänä maatyöaikana.
Systemaattisempi säätietojen kerääminen aloitettiin Ruotsin valtakunnassa fysiokratian hengessä vuonna 1749, jolloin ryhdyttiin keräämään seurakunnittain väestöön liittyviä tilastotietoja. Järjestelmää kutsuttiin Taulustolaitokseksi. Papiston oli määrä kirjata erityisiin väkilukutaulukoihin muun muassa syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen lukumäärät sekä (arvioidut) kuolinsyyt. Väestötaulukoiden perässä oli tilaa lisätiedoille. Papisto kirjasi tietoja alueen säätiedoista, jäidenlähdöstä, satotilanteista ja maataloustuotteiden, kuten viljan, lihan ja kalan hinnoista. Tiedot kerättiin seurakunnista yhteen ja lähettiin keskushallintoon.
Esimodernissa talonpoikaisyhteiskunnassa ihmisten perustoiminnot keskittyivät mahdollisimman korkean omavaraisuuden ylläpitämiseen sekä ruuanhankinnan ympärille. Pitkät kuljetusmatkat ja vaatimattomat kuljetusvälineet aiheuttivat sen, että laajamittaista viljan myyntiä tai jakelua ei voitu järjestää sisämaassa ja hätätilanteissa ruoka-avun organisointi oli hidasta ja vaikeaa. Silti talonpojat suhtautuivat myös pitkään varsin nuivasti lainamakasiinien perustamiseen. Pelkona oli, että vilja varastettaisiin tai sodan syttyessä armeija pakkolunastaisi viljavarastojen sisällöt. Ylimääräinen vilja oli talonpoikien arvokasta omaisuutta ja kauppatavaraa, jota kuljetettiin lähikaupunkeihin ja jota myymällä saatiin rahaa kotitalouden tarpeisiin. Viljaa tarvittiin myös verojenmaksuun ja sillä voitiin kuitata myös esimerkiksi pitäjänkirkon rakennusmestarin palkkoja.
Esimodernissa yhteiskunnassa ruuantuotanto tapahtui lähellä ja samalla sääolosuhteiden seuraaminen ja ennakointi oli tärkeää. Irtaantuminen agraariyhteiskunnasta on osittain loitontanut ihmisiä vuodenaikojen ja säiden muutosten tarkkailusta. Silti ensimmäisten kevään merkkien bongaaminen on edelleen sykähdyttävä elämys.
Lumettomana Talvi-Matin päivänä
Ella Viitaniemi
Kirjoittaja on Suomen historian yliopisto-opettaja (ma.) ja filosofian tohtori
Kirjallisuutta:
Vilkuna, Kustaa (1950): Vuotuinen ajantieto vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.
JAA ARTIKKELI: