Viime viikot ja kuukaudet ovat havahduttaneet monet huomaamaan, mitä se vaatii, että kauppojemme hyllyillä on ruokaa totuttuun tapaan. Monissa Euroopan maissa, Suomi mukaan lukien, on saatu huomata, että ulkomaisilla työntekijöillä on merkityksellinen rooli kotimaisen tuotannon takana. Jännityksellä on seurattu myös suurien maataloustuotteiden viejämaiden toimintaa. Mahdollisilla vientirajoituksilla olisi suuria vaikutuksia globaaliin ruokahuoltoon.

Tässä tilanteessa on hyvä ajankohta palata viime vuonna käytyyn keskusteluun, joka sai minut pohtimaan oman työni merkitystä. Elokuussa 2019 maataloushistorian tutkijat ympäri maailman kokoontuivat Agricultural History Societyn konferenssiin Washingtoniin. Ohjelmassa oli pyöreän pöydän keskustelu otsikolla ”Why does agricultural history matter?”, johon oli kutsuttu kuusi keskustelijaa ja lisäksi esitettiin runsaasti yleisöpuheenvuoroja. Kaksi puheenaihetta nousi keskustelussa kattaviksi aihealueiksi, ja niihin kytkeytyy myös oma näkemykseni alan tarpeellisuudesta. Teemat ovat ruoka ja ihmisen luontosuhde. Kumpikaan niistä ei ole vain historiallinen kysymys vaan mitä suurimmassa määrin myös tulevaisuuden kysymys.

Ihminen ei elä ilman ravintoa. Jo tuhansia vuosia ihmisten pääasiallinen ravinnon lähde on ollut maatalous. Ruuantuotantoon kytkeytyy lähes kaikki muu ihmisen toiminta. Mitä tehokkaammin ihmiset ovat pystyneet tuottamaan ravintoa, sitä suurempi osa ihmisistä on voinut antautua muihin toimiin. Oikeastaan kaikki se, mitä kutsumme kehitykseksi pohjaa maatalouden kykyyn ravita ihmisiä. Siksi uskallankin sanoa, että maatalous on luonut modernin maailman.

Nykyisin korkean tulotason maissa ihmisille on hätkähdyttävää, kun joutuu kohtaamaan tilanteen, jossa ruoka ei ole itsestään selvää. Vaikka viime vuosinakin on uutisoitu kadoista, arkisessa ajattelussa yhteys maatalouden ja ruuan välillä on heikentynyt, koska katovuosi ei näy enää konkreettisesti kenenkään lautasella, ainoastaan maanviljelijän kukkarossa.

Kansainvälinen kauppa on heikentänyt myös ymmärrystämme ruuan ja luonnon suhteesta. Tuhansia vuosia Suomessa ravinnon saattoi perustaa vain kasveihin ja eläimiin, jotka elivät tai joita oli mahdollista kasvattaa Suomen ilmasto- ja luonnonoloissa. Pienen jääkauden viilentäessä ilmastoa Suomessakin viljelymenetelmiä ja -kasveja vähitellen muutettiin, jotta ruoka lyhyempinä kasvukausinakin voitiin varmistaa. Ruis kasvatti suosiotaan, koska se oli satovarmempi kuin aikaisempi valtavilja ohra. Vastaavasti 1800-luvun lopulta alkaen viljelyskasvien kirjo on kasvanut ja satoisampien lajikkeiden käyttö on tullut mahdolliseksi lämpenevän ilmaston ja kasvinjalostuksen myötä.

Maataloudessa on mitä suurimmassa määrin kyse ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta. Viljellessään kasveja ja kasvattaessaan eläimiä ihmiset käyttävät hyväkseen luontoa ja muokkaavat ympäristöään. Erilaiset tavat harjoittaa maataloutta ovat toisaalta hävittäneet lajeja, toisaalta luoneet mahdollisuuksia toisille lajeille. Esimerkiksi karjanhoidon seuralaisena Suomen luontoon saapunut valkoapila on pitänyt paikkansa luonnossamme, vaikka karjanhoito on muuttunut sisäruokintavaltaiseksi. Sen sijaan voimakkaan kaskeamisen seurauksena syntyneet leppämetsät ovat nykyisin harvinaisia.

Tällä hetkellä käynnissä oleva elonkirjon tuho on maatalouskysymys. Maataloushistoria voi olla mukana selittämässä sitä, miksi olemme keskellä sukupuuttoaaltoa. Globaali kauppa on tehnyt ruuantuotannon ja ympäristön suhteesta paljon entistä monimutkaisemman. Hankalasta seurattavuudesta huolimatta kaikella ruuantuotannolla on aina ollut ja tulee olemaan jatkossakin ympäristövaikutuksia. Vaikutusten määrä, laatu ja kohdentuminen sen sijaan muuttuvat.

Eri aikoina ympäristöä on muutettu osin tietoisesti, osin tiedostamatta, ja vaikutusten arvioiminen on vaikeaa. Esimerkiksi 1700-luvun lopun Ruotsin valtakunnan julkisessa keskustelussa uskottiin vahvasti maan raivaamisen ja soiden ojittamisen lämmittävän ilmastoa. Todisteita haettiin ulkomaisista esimerkeistä, ja sattumalta kotimaan lisääntynyt raivaus osui yksiin väliaikaisen ilmaston lämpenemisen kanssa. Virhepäätelmistäkin huolimatta maatalous on ollut historian saatossa mukana luomassa uutta tietoa luonnosta ja siten edistänyt merkittävästi tiedettä.

Maatalouden vaikutuksista luontoon ja ympäristöön kokemuksellisin ja tunteita herättävin lienee vaikutus maisemaan. Suurin osa maatalouden historiasta on maiseman avartumisen historiaa. Suomessa tässä suhteessa tapahtui käänne ensimmäisen kerran 1960–1970-lukujen vaihteessa, kun ylituotannon seurauksena maatalouspolitiikalla ryhdyttiin rajoittamaan tuotantoa. Tuolloin ensimmäisen kerran jo raivattuja maita ryhdyttiin tarkoituksellisesti metsittämään uudelleen. Maisema on katsojan silmässä. Samassa maisemassa yksi näkee taloudellisia, toinen kulttuurisia ja kolmas luontoarvoja, neljäs nostalgiaa.

Ruuan ja luontosuhteen ohella en haluaisi unohtaa sitä, miten maatalous näkyy kielessämme ja kulttuurissamme. Pohtiminen on tärkeiden asioiden erottamista vähemmän tärkeistä: nykyisin erottelemme ajatuksia ja argumentteja, ennen pohdittiin viljan jyviä erilleen puintiroskista. Joulua juhlistamme satokauden päätökseen liittyvillä tavoilla lainkaan ajattelematta niiden alkuperää tai merkitystä. Tällaisten jäänteiden kautta maatalous on osa arkeamme, halusimme tai emme.

Kun koronapandemia on selätetty, eivätkä maatalouden työvoimakysymykset ole enää otsikoissa, eivät maatalouden kohtalonkysymykset ainakaan pienene. Kestävän ruuantuotannon rakentaminen ja elonkirjon tuhon pysäyttäminen ovat koko ihmiskunnan asioita, joissa maataloudella on suuri merkitys. Ymmärrys elämän edellytysten rakentumisesta eri aikoina ja eri kulttuureissa antaa perspektiiviä tukevaisuuden vaihtoehdoille. Niin kauan kuin maataloudella on merkitystä, myös maataloushistorialla on merkitystä.

Kirsi Laine
Kirjoittaja puolustaa väitöskirjaansa Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750–1850 perjantaina 8.5.2020 klo 12 etäyhteyksin. Väitöstä on mahdollista seurata tämän linkin kautta.

Lähteet

Roundtable: Why Does Agricultural History Matter? Agricultural History 93 no. 4 (Fall 2019), 682–743.