Keskellä heinäistä pihapiiriä on viidestä puuriu’usta koottu keitinjalka, jonka varassa riippuu rautainen pata. Sen vasemmalla puolella seisoo avojaloin pieni tyttö mekko yllään ja päässään vaaleana hohtava kesämyssy. Tyttö kantaa sylissään kissaa. Pienet käsivarret ja kämmenet pitelevät tiukasti kiinni tummaturkkisesta ystävästä. Kissan korvat ovat kääntyneet taaksepäin, ehkä kuuntelemaan tytön juttelua. Tytön vierellä, kuvan vasemmassa laidassa seisoo nainen katsoen kameraan. Taustalla näkyy epämääräisenä muutama vaatimaton hirsirakennus.

Kuvan on ottanut kansatieteilijä Aino Oksanen (1902–1987, myöh. Valli), joka keräsi Iitin alueen murresanastoa 1920–30-luvulla. Sanastustyönsä lomassa hän valokuvasi haastattelemiaan ihmisiä ja heidän touhujaan. Oksasen kuva-aiheet ovat tyypillisiä 1920–1930-luvulle. Kansatieteessä ikuistettiin silloin vanhoja käsityötapoja ja työvälineitä, vanhoja piharakennuksia ja vaatteita. Oksasen erikoisalaa oli esimerkiksi naisten töiden kuvaaminen. Samalla hän tuli taltioineeksi myös lasten arkea.

Aino Oksanen on kertonut työnsä olleen joskus vaikeaa, sillä vieraaseen, kameran kanssa liikkuvaan nuoreen naiseen suhtauduttiin välillä varauksella. Oksanen oli kuitenkin sinnikäs ja sosiaalisesti taitava, ja sai ihmiset suostuteltua puolelleen. Tämä näkyy valokuvissa selvästi. Ihmiset hymyilevät, ovat avoimia ja nauravaisia. Mutta voivatko kansatieteellisiin tutkimustarkoituksiin otetut kuvat kertoa jotain maaseudun lasten arjesta ja kokemuksista?

Nuoren kansatieteilijän ottamat kuvat ovat oikeastaan erinomainen lähde tutustua lapsen maailmaan sotien välisen ajan suomalaisella maaseudulla. Kuvissa lapset hyörivät nimittäin ovelasti taustalla, vähän joka paikassa. Otokset lapsista ovat usein tilannekuvia, joita ei ole etukäteen mietitty tai sommiteltu. Ne ovat sattumanvaraisia, ohikiitäviä hetkiä. Kansatieteellisessä valokuvauksessa maaseudun elämää tallennettiin menneisyyshakuisesti ja työtilanteet olivat joskus jopa lavastettuja. Lapset sattuivat näihin tilanteisiin mukaan, jos ehtivät ja tohtivat. Ja ehtiväthän he.

Hyvän esimerkin jälkikasvun nopeista liikkeistä antavat esimerkiksi kokoelman vanhoja piharakennuksia käsittelevät kuvat. Ensi näkemältä niissä on vain hirsinen rakennus. Kun kuvia katsoo toisen kerran, lapsia putkahtelee esiin milloin mistäkin: yksi istuu rappusilla, toinen kurkkaa oviaukosta ja kolmas kiitää juosten nurkan takaa. Vaikka lapset eivät olleet Oksasen valokuvauksen ensisijainen kohde, kuvissa näkyy mainiolla tavalla lasten ennalta-arvaamattomuus, uteliaisuus ja äkkipikaisuus.

Toisaalta kuvat kertovat myös lasten kasvuympäristöstä ja sosiaalisista verkostoista. Joissain kuvissa korostuu suunnaton materiaalinen köyhyys, jonka huomaa resuisista vaatteista ja vaatimattomista asuinrakennuksista. Puutteellisista oloista huolimatta lapset touhuavat ja ovat mukana kodin, ja esimerkiksi isovanhempien, arjessa. Murresanojen kerääjänä Oksanen haastatteli pääosin vanhempia ihmisiä tavoittaakseen “aidon ja alkuperäisen” kielen tai käsityötaidon työvaiheet. Monessa kuvassa vanhuksen työntekoa seuraa utelias silmäpari, josta saattaa näkyä kuvassa pelkkä päälaki.

Lasten historiaa tutkittaessa haasteeksi osoittautuu usein se, että lapset ovat harvemmin tuottaneet arjestaan ja kokemuksistaan kirjallista materiaalia. Tämän takia näkökulma lasten maailmaan on painottunut pitkälti aikuisten muistoihin lapsuudesta tai viranomaisasiakirjojen perusteella tehtyyn tutkimukseen. Valokuvat paikkaavat tätä verbaalisen tiedon jättämää aukkoa ja näyttävät lapset aktiivisina toimijoina yhteisössään. Toki valokuvat ovat aikuisen ottamia. Voiko niiden avulla päästä kiinni lapsen omakohtaiseen kokemukseen?

Takaisin tyttöön ja kissaan. Aino Oksasella on tästä suloisesta kaksikosta toinenkin valokuva, jossa nainen auttaa tyttöä nostamaan kissan syliinsä. Vaalea myssy on valahtanut tytön silmille, mutta ote lemmikistä on edelleen tiukka ja määrätietoinen. Lapsen elekielestä päätellen kissan on täytynyt olla hänelle tärkeä. Kuvien välittämä tunne kiintymyksestä on vahva. Pelkästään visuaalisen esityksen perusteella on silti mahdotonta sanoittaa sitä kokemusta, miksi eläin oli lapselle niin merkityksellinen. Joka tapauksessa tytön ja kissan välillä vallitsee molemminpuolinen ystävyys, sillä ei kissakaan laita runsaita hellyydenosoituksia pahakseen. Ken on joskus kantanut kissaa, tietää, ettei sitä väkisin sylissä pidetä.

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava ja tekee väitöskirjaa Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään”. Väitöskirjan aiheena on lasten kokemukset köyhyydestä 1920–30-luvun maaseudulla.

Kirjallisuutta:

Sirkku Dölle: Kansatieteelliset valokuvakokoelmat ja visuaalinen antropologia. Teoksessa Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. (Toim. Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen). SKS. 2017.

Silja Laine, Tiina Männistö-Funk, Taina Vahtikari: Kadun kuvat. Valokuvat lähteinä kaupunkihistorian tutkimuksessa. Historiallinen Aikakauskirja 117:2/2019. s.169–185.

Lählätti min tänne Iittih. Iittiläistä elämänmenoa Aino Vallin kuvaamana. Iitin kotiseutuyhdistys r.y., Iitti 2015.

Antti Malinen ja Tuomo Tamminen (Toim.): Jälleenrakentajien lapset. Sotien jälkeinen Suomi lasten silmin. Gaudeamus, 2017.

Riitta Räsänen: Kansannaiset valokuvissa. Teoksessa Kuva, teksti ja kulttuurinen näkeminen. Toim. Anja Tuomisto ja Heli Uusikylä. Tietolipas 141, SKS, Helsinki, 1995.