Vuonna 1865 annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Se sääti kunkin maalaiskunnan ylimmäksi päättäjäksi kuntakokouksen, johon kaikilla täysi-ikäisillä ja täysivaltaisilla kunnan asukkailla oli oikeus osallistua. Äänioikeus määräytyi itse kunkin veroäyrien mukaan siten, että enemmän veroa maksavilla oli enemmän ääniä kuin muilla. Vuonna 1917 vahvistetut uudet kunnallislait lakkauttivat tämän järjestelmän ja säätivät maalaiskunnan ylimmäksi päättäjäksi vaaleilla valittavan kunnanvaltuuston, jossa äänioikeus oli kaikilla 21 vuotta täyttäneillä kuntalaisilla lukuun ottamatta niitä, jotka jonkin vakavan rikoksen johdosta oli tuomittu menettämään kansalaisluottamuksensa. Äänioikeus oli paitsi yleinen myös yhtäläinen kuten eduskuntavaaleissakin, joten kullakin äänioikeutetulla oli vain yksi ääni.

Ensimmäiset uuden järjestelmän mukaiset kunnallisvaalit oli tarkoitus järjestää joulukuussa 1918, mutta sisällissodan vuoksi ne jouduttiin joissakin kunnissa siirtämään vuoden 1919 puolelle. Eräs näistä oli Turun ja Porin läänin pohjoisosassa sijainnut Hämeenkyrö.  Se oli sisällissodan aikana ollut paikallisten punakaartien täydellisessä määräysvallassa. Kunnan asukkaista punakaartilaisia oli eri arvioiden mukaan ollut noin 900-1 400, ja valkoisten vallattua kunnan oli satoja heistä teloitettu tai nääntynyt nälkään vankileireillä. Työväentalot ja punaisten omaisuus oli valtion taholta julistettu takavarikkoon ja hukkaamiskieltoon. Sosialidemokraattisen puolueen paikallisosastoilla, joiden jäsenistön joukosta punakaartilaiset olivat nousseet, ei näissä olosuhteissa ollut toimintaedellytyksiä. Muukin puoluekenttä oli hajalla: vanhasuomalaisen puolueen tilalle perustettiin joulukuussa 1918 Kansallinen Kokoomuspuolue ja nuorsuomalaisen puolueen tilalle Kansallinen Edistyspuolue. Maalaisliitto taas alkoi toimia Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä vasta 1919.

Kunnallislautakunta valitsi keskusvaalilautakunnan, ja ainoan ehdokaslistan jättivät sille kauppias T. V. Mattila ja nahkuri Jalmari Helo, jotka kokosivat listalleen 27 miestä eli yhtä monta henkilöä kuin valtuustoon oli määrä valita. Näistä valtuutetuista oli 16 talonisäntiä, kolme torpparia tai pienviljelijää, yksi viilari, kaksi kauppiasta, kansakoulunopettaja, nahkuri, sairaanhoitaja, opetusalalla toiminut agronomi ja Kyröskosken tehdasyhtiön isännöitsijä. Listalle oli koottu miehiä melko tasapuolisesti pitäjän eri puolilta, talonisännät olivat selvänä enemmistönä, naisia ei ollut otettu mukaan lainkaan (ainoa sairaanhoitajakin oli miespuolinen), ja erilaisille vähemmistöryhmillekin, kuten torppareille, työmiehille ja opettajille, oli annettu edustus. Listan kokoajat olivat itsekin mukana listalla ja edustivat kirkonkylän liikemiehiä, ja liikemaailmaa edusti tietenkin myös Kyröskosken tehdasyhtiön isännöitsijä eli toimitusjohtaja. Enemmistö valtuutetuista oli siis talonisäntiä ja yrittäjiä, joilla vanhan järjestelmän aikana oli ollut korkeitten äänimääriensä vuoksi määräysvalta kuntakokouksissa ja jotka sisällissodassa olivat edustaneet valkoista osapuolta.

Myös Ikaalisissa, Hämeenkyrön pohjoisessa rajanaapurikunnassa, oli taisteltu sisällissodan aikana, mutta siellä oli paikallisia punakaartilaisia vain noin 400. Taisteluja käytiin eri puolilla kuntaa, ja niihin osallistui ikaalislaisten ohella runsaasti eri paikkakunnilta saapuneita joukkoja, sekä punaisia että valkoisia. Satakunta miestä piileskeli lisäksi metsissä, koska he eivät halunneet osallistua sotaan kummallakaan puolella. Valkoisten vakiinnutettua valtansa Ikaalisissakin teloitettiin punakaartilaisia tai sellaisiksi epäiltyjä, heitä nääntyi nälkään vankileireillä, ja henkiin jääneitä tuomittiin valtiopetoksesta. Näissä olosuhteissa Ikaalistenkaan sosiaalidemokraatit eivät pystyneet toimimaan. Kokoomuspuolueen ja edistyspuolueen paikallisosastot perustettiin Ikaalisiin vasta tammikuussa 1919.

Kunnallisvaalit päästiin Ikaalisissa kuitenkin pitämään 4.12.1918. Äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia olivat paitsi kunnan myös sen kirkonkylään 1858 perustetun, mutta epäitsenäisen kauppalan asukkaat, jotka muodostivat tiiviin yhteisön ja olivat ainakin enimmäkseen olleet sisällissodassa valkoisten puolella. Kauppalassa oli jo 1906 perustettu Suomen Naisyhdistyksen haaraosastona toiminut Ikaalisten Naisyhdistys, jonka toiminta keskittyi varsinkin köyhempiin kansankerroksiin kuuluvien naisten sivistämiseen ja valistamiseen ja heidän ammatillisten valmiuksiensa parantamiseen. Yhdistyksen ompeluseura valmisti vaatteita pitäjän varattomille lapsille, ja yhdistys järjesti tytöille keittokursseja, liinavaate- ja pukuompelukursseja sekä kutomakursseja ja kaikille kansalaisille tarkoitettuja kulttuurijuhlia.

Ikaalisten Naisyhdistys aikoi ehdottaa valtuustoon neiti Lempi Lehtosta, kauppiaanrouva Alli Järvistä, rouva Aino Hankalaa ja talonemäntä Hiekkaa, jotka kaikki asuivat joko kauppalassa tai sen lähistöllä. Ehdokaslistojen laatijoiden kokousta ei kuitenkaan liene pidetty, ja määräaikaan mennessä keskusvaalilautakunnalle jätettiin vain Ikaalisten Maataloustuottajien Paikallisyhdistyksen kokouksessa laadittu ehdokaslista. Siinä oli viisi nais- ja 25 miesehdokasta eli yhtä monta kuin valtuutettujakin, joita Ikaalisissa valittiin 30. Ehdokkaat oli koottu eri puolilta kuntaa ja eri yhteiskuntaluokista. Naisia edustivat Ikaalisten Yhteiskoulun opettaja Helvi Ronimus kauppalasta, emäntä Fanni Siurunen Haapimaasta, kansakoulunopettaja Hilda Niinikoski Kilvakkalasta, emäntä K. Köntti Luhalahdesta ja emäntä R. Läykki Läykkälästä, siis aivan eri henkilöt kuin ne, joita Naisyhdistys olisi ehdottanut; vain Lempi Lehtonen kelpuutettiin varaehdokkaiden joukkoon yhdessä kahdeksan miehen kanssa.

Ikaalisissa Maataloustuottajien Paikallisyhdistykseen kuului talollisten lisäksi jonkin verran torppareita ja maataloustyöväkeäkin. Talollisten ja torppareiden välit eivät Ikaalisissa olleet yhtä kireät kuin Hämeenkyrössä, mikä näkyy epäsuorasti siinäkin, että sisällissodan taisteluissa kaatui valkoisten puolella kolme ikaalislaista torpparia. Yhdistyksen ehdokaslista oli laadittu tavoitteena saada edustajia joka puolelta kuntaa, mutta mielenkiintoista on, että siihen oli kelpuutettu myös viisi naista. Kolme heistä oli talonemäntiä, joten on ilmeistä, että johtavat isäntämiehet pitivät ainakin näitä emäntiä kykenevinä käsittelemään valtuustossa kunnallispolitiikkaan kuuluvia asioita. Loput kaksi olivat opettajia, joilla tuli olemaan tärkeä rooli yhteiskunnan eheyttämisessä sisällissodan jälkeen. Kauppalan asukkaita nimitettiin maalaiskunnan puolella ”kauppalan herrasväeksi”, johon suhtauduttiin hieman vieroksuvasti, ja arvattavasti tästä syystä Naisyhdistyksen jäseniä ei haluttu maataloustuottajien listalle.

Ensimmäisten sisällissodan jälkeisten kunnallisvaalien ehdokasasetteluissa näkyi toisaalta valkoisten ylivallan vaikutus, toisaalta turvautuminen moniin kuntakokousten aikaisiin  luottamusmiehiin, kun uudesta järjestelmästä ei ollut muita kokemuksia kuin eduskuntavaaleissa 1907-1917 hankitut. Tilanne muistuttaa siinä mielessä aluevaaleja, jotka ovat aivan uusi asia ja joissa ehdokkaina oli paljon kunnallisia luottamushenkilöitä ja jopa kansanedustajiakin.

Terhi Nallinmaa-Luoto

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava

Kirjallisuutta:

Matti Lähteenmäki: Yhteenvetoja ja muistelmia Hämeenkyrön kunnalliselämästä vv. 1866-1965. Viiala 1965.

Terhi Nallinmaa-Luoto: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia IV. Ikaalinen 1853-2000  – Nälkämaasta kylpyläkaupungiksi. Ikaalisten kaupunki, 2007.

Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III vuodesta 1866 vuoteen 2000. Hämeenkyrön kunta ja Hämeenkyrön seurakunta, 2003.

Hannu Soikkanen: Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Helsinki 1966.