Loimaalainen talonpoika Mickel Somiska oli syksyllä 1775 kotipaikkakuntansa syyskäräjillä vastaamassa yli kymmenestä tuohikuormasta, jotka hän oli myynyt kotikylänsä yhteismetsästä. Kanteen häntä vastaan oli nostanut kaksi talonpoikaa, jotka olivat osakkaina samaisessa yhteismetsässä. Tuohi oli kaikille kyläläisille tarpeellista materiaalia, jota kului suuria määriä erityisesti kattoihin. Käräjäkäsittely ei palauttanut tuohia metsään, mutta ainakin Mickel Somiska sai muistutuksen yhteisten luonnonvarojen käytön pelisäännöistä. Aihe on ajankohtainen tänään 31.3.2023, kun me suomalaiset olemme kuluttaneet tämän vuoden osuutemme maailman uusiutuvista luonnonvaroista.
1700-luvulla luonnonvaroja käytettiin hyvin suurelta osalta paikallisesti ja vain pieni osa luonnonvaroista oli yksityisessä omistuksessa. Yhteismaita käyttivät yhdessä kylän, jakokunnan tai pitäjän väki. Luonnonvarojen yhteiskäyttöä on totuttu pitämään ongelmallisena juuri ylikulutuksen vuoksi. Pitkään käytännössä tunnettuja ongelmia alettiin kutsua termillä tragedy of commons Garrett Hardinin vuonna 1968 Science-lehdessä julkaiseman artikkelin mukaan. Yhteiskäytön ongelma syntyy siitä, että osakas, joka käyttää yhteisiä luonnonvaroja enemmän kuin hänellä olisi oikeus, saa toiminnastaan täyden hyödyn, mutta kärsii seurauksista samassa suhteessa kuin muutkin osakkaat. Järjestelmä palkitsee oman edun tavoittelusta, ja ilmiötä on kutsuttu myös vapaamatkustamiseksi. Toisaalta historiantutkijat ovat osoittaneet, että menneisyyden yhteisöillä oli sekä halu että mahdollisuuksia hallita luonnonvarojen yhteiskäyttöä.
Miten yhteismaiden käyttö käytännössä sujui 1700-luvun suomalaisella maaseudulla? Kylän luonnonvarojen käyttö perustui kyläosuuksiin. Talonpojilla oli oikeus käyttää kylän peltoja, niittyjä, laitumia, metsiä ja kalavesiä samassa suhteessa kuin maksoivat veroja. Yksinkertaisimmillaan neljän yhtä suuren talon muodostamassa kylässä kunkin talon käyttöoikeus kohdistui neljännekseen kylän luonnonvaroista. Tasapainon säilyminen oli osakkaiden omissa käsissä. Jos resursseja oli runsaasti, naapurin toimia ei ollut tarvetta erityisesti seurata, mutta niukkojen luonnonvarojen käyttöä pidettiin silmällä tarkemmin.
Kylä oli pieni yhteisö, jossa luonnonvarojen käytön seuranta oli periaatteessa yksinkertaista. Kukaan ei voinut salaa raivata peltoa tai elättää kylän laitumilla paljon osuuttaan suurempaa määrää eläimiä. Siitä huolimatta epätasapainoa syntyi. Vuodesta 1734 alkaen laki määräsi ennen uusia raivauksia tehtäväksi katselmuksen, jotta kukaan osakkaista ei voisi yksin varata käyttöönsä esimerkiksi helpoiten raivattavaa tai parhaiten pelloksi soveltuvaa maata. Oli kuitenkin osakkaiden varassa, toimittiinko kylässä lain mukaan. Esimerkiksi Kauvatsankylässä (silloin Huittisissa, nyk. Kokemäellä) kylän pienimmän talon isäntä anoi 1762 kylään isojakoa eli kylän maiden jakoa yksityiseen omistukseen, koska ei ollut pystynyt pitämään puoliaan kylän raivauskilpailussa. Huittisissa 1795 useita kymmeniä osakkaita käsittäneessä jakokunnassa osa osakkaista vastusti isojakoa, ja syyksi osoittautui se, että he olivat tehneet yhteismaille enemmän raivauksia kuin heillä oli oikeus. He tiesivät menettävänsä oikeudettomat raivauksensa isojaossa ja siksi yrittivät vastustaa toimitusta.
Helpointa liikakäyttö oli metsän kohdalla. Metsästä saatavien tuotteiden kirjo oli laaja. Kylän mailla täytyi kasvaa riittävästi eri-ikäisiä ja erilajisia puita, jotta erilaiset arjen tarpeet saatiin tyydytettyä. Periaatteessa kyläosuus antoi oikeuden käyttää metsää kotitarpeiksi, mikä ehkä olisi toiminut, jos kylä olisi elänyt irrallaan muusta maailmasta. Luonnonvarat eivät tietenkään jakautuneet tasaisesti kaikkien kylien kesken, joten joillain oli niukkuutta siitä, mistä toisella oli ylitarjontaa. Seurauksena oli väistämättä kauppaa, ja kaupasta seurasi yhtä väistämättä kiusaus hankkia itselle tuloja myynnillä. Tuon ajan käräjäpöytäkirjoja ei tarvitse kauankaan selata löytääkseen luonnonvarojen käyttöön liittyviä tapauksia. Käräjien välityksellä yhteisöllä oli keinonsa puuttua liikakäyttöön, jos sellaista havaittiin. 1700-luvun huoli luonnonvarojen käytöstä oli arkista ja oman elämän tarpeistä lähtevää. Ne luonnonvarat, joihin elämä piti perustaa, olivat konkreettisesti nähtävissä ja käsin kosketettavissa.
Loimaan Vähäperässä Tohnan talon isäntä kertoi 1771 maaherralle tekemänsä isojakoanomuksen perusteissa, että kylän tukkimetsä olisi syytä jakaa, jotta naapurit eivät voisi sitä hakata niin, että hänelle koituisi siitä vahinkoa. Juuri yhteismaiden yksityistäminen nähtiin pitkään ratkaisuna vapaamatkustamisen ongelmaan. Ajatuksena oli se, että yksityisestä omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin yhteisestä. Sittemmin on nähty, että perinteinen käsitys omistamisesta ei sovi kovin hyvin luontoon.
On selvää, että olemme nykyisin vapaamatkustamisen ongelman äärellä enemmän kuin koskaan. Kuten yhteismaillakin, globaalissa taloudessa ylikulutuksen laskut lankeavat maksettavaksi viiveellä eivätkä millään tavalla suhteessa ylikulutuksella saavutettuun hyötyyn. 1700-luvun talonpoika vastasi ylikulutuksestaan käräjillä, mutta missä me vastaamme omastamme?
Kirsi Laine
Kirjoittaja on maataloushistoriaan erikoistunut tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa
Kirjallisuutta:
Martina De Moor, Leigh Shaw-Taylor & Paul Warde (eds.), The management of common land in north west Europe, c. 1500–1850. Turnhout 2002.
Garrett Hardin, ’The Tragedy of Commons’, Science, vol. 162, no. 3859 (1968), 1243–48.
Kirsi Laine, Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750–1850. Loimaa 2020. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-69213-2-7
Elinor Ostrom, Governing the commons. The evolution of institutions for collective action. Cambridge 1990.
