Kulunut heinäkuu oli maapallon mittaushistorian kuumin kuukausi. En halua puhua ennätyksestä, sillä assosioin ennätykset ennen kaikkea positiivisiksi tapahtumiksi, ja ilmastokatastrofi on sellaisesta kaukana. On selvää, että maapallo kiehuu, ja todistamme nyt ensimmäistä näytöstä siitä, mitä on luvassa lisää jo lähitulevaisuudessa. Kuluneena kesänä maastopalot ovat koetelleet Eurooppaa ja muuta maailmaa. Maastopalot ovat riehuneet muun muassa Välimeren alueella, josta erityisesti Rodoksen maastopalot huomioitiin mediassa, ja elokuun alussa uutisoitiin hallitsemattomista tulipaloista, jotka leviävät Havaijilla. Maastopaloja syttyy tietenkin ympäri maailmaa päivittäin, ja ne ovat myös tärkeitä luonnon uudistajia. Viime vuosina nähdyt maastopalot eivät kuitenkaan ole enää luonnollisia. Ne leviävät voimalla ja ovat tuhoisampia kuin aiemmin, ja on kiistatonta, että ne johtuvat ilmaston lämpenemisestä, joka on riistäytymässä käsistä. Esimerkiksi Havaijin maastopalot johtuvat ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lämpötilan noususta ja sen myötä sateiden vähenemisestä.

Havaijin maastopaloissa on kuollut ainakin 115 ihmistä, 1 100 ihmistä on kateissa, ja liekit tuhosivat lähes kokonaan muun muassa historiallisen Lahainan kaupungin. Kyseessä on valtava inhimillinen mutta myös kulttuurinen tragedia ja katastrofi. Tulen tuhkaksi kärventänyttä kulttuuriperintöä ei ole mahdollista saada takaisin. Tämä on valitettavan selvää esimerkiksi vuoden 1827 Turun suurpalon kohdalla, jolloin kuuman ja kuivan kesän sekä kovan tuulen lietsoma tuli hävitti valtavan määrän mittaamattoman arvokasta kulttuuriperintöä. Sään ääri-ilmiöiden toisessa ääripäässä ovat toisaalta ennennäkemättömät rankkasateet ja tulvat, joista nähtiin esimerkki, kun Norjaan ja Ruotsiin sattui myrsky elokuun toisella viikolla. Myös heinäkuussa 2021 rankkasateiden aiheuttamat tulvat Keski-Euroopassa vaativat yli 200 kuolonuhria, ja Saksassa tulvat veivät mukanaan myös Blessemin linnan.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien sään ääri-ilmiöiden ja luonnonkatastrofien uhka menneisyydelle konkretisoitui minulle ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten. Se kävi tavalla, jolla epämiellyttäviin asioihin yleensä havahtuu: katastrofi tuli lähelle omaa elämääni ja menneisyyttäni ja osoitti, että emme voi Suomessa kuvitella, etteikö ilmastonmuutos vaikuttaisi myös meihin. Heinäkuussa 2021 Kalajoella nimittäin syttyi maastopalo lähellä Raution kylää, jossa esivanhempani ovat asuneet vuosisatojen ajan. Vanhimmat jäljitettävissä olevat esivanhempani löytyvät Rautiosta Typpön talosta 1640-luvulta alkaen, joten siteeni Vääräjoen halkomaan laakeaan Pohjois-Pohjanmaan peltomaisemaan ovat lujat. Rautiossa asuu edelleen useita sukulaisiani, ja minulle on erityisen rakas isoisotätini Ailin entinen koti, keltaiseksi maalattu Koivula, joka on nykyisin sukumme mökki ja jonka ohi Vääräjoki virtaa kiirehtimättä tummana nauhana yltyäkseen lyhyen matkan päässä vallattomasti kuohuvaksi Myllykoskeksi.

Kalajoen maastopalo syttyi Susinevan suoalueella paikassa, jossa rakennettiin tuulipuistoa. Kaksi ensimmäistä päivää näytti siltä, että palo saataisiin sammutettua melko pian, mutta kuumuus ja kuivuus ruokkivat liekkejä, jotka yltyivät kolmantena päivänä ja alkoivat levitä hallitsemattomasti. Vuoden 2021 kesällä oli maastopalon syttymiseen mennessä mitattu jo 52 hellepäivää, mikä kertoo poikkeuksellisen kuumasta ja kuivasta kesästä. Palon levitessä rautiolaiset yhdistivät voimansa estääkseen paloa saavuttamasta kotikyläänsä. Seurasin uutisten välityksellä tulen leviämistä sydän syrjälläni, ja vihdoin viikon kestäneiden sammutustöiden jälkeen palo saatiin hallintaan. Kukaan ei onneksi kuollut, ja palaneen metsän lisäksi muita omaisuusvahinkoja ei syntynyt. Rautiolaiset ja minä huokaisimme helpotuksesta, kun pahimmalta vältyttiin.

Maastopalo kuitenkin osoitti, että ilmastonmuutoksen aiheuttamien sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä ja hurjistuessa on täysin mahdollista, että meille henkilökohtaista ja tärkeää kulttuuriperintöä tuhoutuu lopullisesti. Näin voi käydä myös Suomessa, ja näin on jo tapahtunut monilla luonnonkatastrofien runtelemilla alueilla, joten on ilmiselvää, että joudumme maksamaan ilmastokatastrofista mittaamattoman kalliin hinnan. Mitä todennäköisimmin menetämme tulevaisuudessa ihmishenkien lisäksi myös yhä enemmän ja enemmän kulttuuriperintöä. Ilmastonmuutoksen uhatessa (lähi)tulevaisuuden lisäksi myös menneisyyttä on selvää, että pikaisilla ilmastotoimilla suojelemme luonnon ja ihmisten lisäksi myös aineellista menneisyyttämme, kulttuuriperintöämme ja historiaamme, joita meillä ei ole varaa menettää.

Noora Viljamaa

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tekee väitöskirjaa Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään