Pähkinäsaaren rauhan raja ja muita historian keskeisiä kysymyksiä


Elokuussa tuli kuluneeksi 700 vuotta Pähkinäsaaren rauhan rajasopimuksesta, eikä rajalinjasta ole vieläkään yksimielisyyttä. Näin siitä huolimatta, että historioitsija Kimmo Katajalan sanoin, ”niin monet historioitsijat, folkloristit, lingvistit ja harrastajahistorioitsijat ovat kertoneet mielipiteensä rajasta, että tilanne on saavuttanut lähes koomiset mittasuhteet.” Juhlapäivän alla julkaistiin taas useita lehtijuttuja ja useammat suomalaiset historioitsijat kommentoivat rajaa. Istuin studiossa minäkin ja paisutin keskustelua entisestään.

Suomen kartta, johon on merkitty Pähkinäsaaren rauhan raja ja teksti "Kun kukaan ei tiedä missä meet mutta jaat silti edelleen suomalaiset kahtia".
Meemi: Jenni Lares.

On ihan aiheellinen kysymys, miksi Pähkinäsaaren rauhan rajasta pitää jauhaa loputtomasti, kun se ei historioitsijoiden nykykäsityksen mukaan muodostanut Suomen ensimmäistä itärajaa, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin valtakuntien rajat nykyään ymmärretään. Pähkinäsaaren rajan tapauksessa kiinnostuksen ja kommentoinnin syy on tietysti selvä: rajalinjan on nähty syntyneen kohtaan, joka niin geneettisesti kuin kulttuurisesti jakaa itä- ja länsisuomalaiset. Pähkinäsaaren rauhan historiakulttuurinen merkitys on paljon suurempi kuin historiantutkimuksellinen, jopa siinä määrin että voi puhua Samu Sarviahon käsitteellistämästä ”Pähkinäsaari-fundamentalismista”, jossa ilmiölle kuin ilmiölle voi hakea selitystä Pähkinäsaaren rajalinjalta.

Pähkinäsaaren rauhan rajasta käytävä keskustelu osoittaa todeksi Jorma Kalelan havainnon siitä, etteivät historioitsijat omista historiaa eivätkä voi päättää, mitkä asiat historiassa koetaan merkityksellisiksi ja tärkeiksi. Historioitsijan perusteltu näkemys, että Suomen keskiajassa on vaikka mitä mielenkiintoisempaa ja merkittävämpää kuin Pähkinäsaaren rajalinja, ei pysty ohjaamaan mielenkiintoa pois rajasta.

Historiatieteen sisäisen kehityksen, eli uusien tutkimusaiheiden, teorioiden ja kiinnostuksen kohteiden, ja historiasta käytävän julkisen keskustelun välillä on kiistaton ristiriita tai vähintään eritahtisuus. Se aiheuttaa väistämättä haasteen historioitsijan asiantuntijuudelle, sillä nykyinen akateeminen kulttuuri vaatii erikoistumista, uusiutumista ja julkaisemista eikä todellakaan rohkaise laaja-alaiseen asiantuntijuuteen ja tutkimuksen klassikkokysymysten hallintaan.

Yksi ratkaisu on tietysti todeta, että tiedettä tehdään tieteen ja tutkijan mielenkiinnon ehdoilla. Vaikka tämä voi olla tutkijayhteisön sisällä pätevä perustelu, on varsin ylimielistä todeta, että historian harrastajat ovat kiinnostuneet vääränlaisesta historiasta. Historian ja laajemmin humanististen tieteiden kritiikissä on paljon asiatonta ja perusteetonta huutelua ja suoranaista häiriköintiä, mutta osittain kyse on oikeasta ongelmasta. Loputon historian kentän sirpaloituminen ja tutkimuksen keskittyminen yhä pienempiin kokonaisuuksiin vähentää historiatieteen yhteiskunnallista merkittävyyttä, kuten Jo Guldi ja David Armitage huomauttivat vuonna 2014 ilmestyneessä The History Manifesto-teoksessa.

Amerikkalainen historioitsija Sarah Maza on todennut, että vaikka historiatiede elää ajassa yhteiskunnan ja sen kiinnostuksen kohteiden muuttuessa, historia muuttuu hitaammin kuin muut humanistiset tieteet yksinkertaisesti sen takia, että historiantutkimus vie paljon aikaa. Tutkimuksen tie arkistotyöstä kirjaksi voi kestää 10‒15 vuotta. Historioitsijat myös keskimäärin painottavat tieteen jatkuvuutta teoriakäänteiden sijaan. Mazan luonnehdinta pätee edelleen, mutta akateemisen maailman kilpajuoksu ja julkaisukulttuurin luoma pakonomainen tarve vallata oma ainutlaatuinen pikku pläntti käsitteiden ja teorioiden viidakossa uhkaavat perinteistä lukeneisuuden ihannetta.

Historioitsijoiden tuleekin aktiivisesti kamppailla näitä paineita vastaan ja pitää huolta, että kaikilla tasoilla perustutkintokoulutuksessa tutkijanuralle vaalitaan omaa erikoisalaa laajempien kokonaisuuksien hallintaa. Tällä työllä ei saavuteta pikavoittoja, mutta kenties turvataan historiatieteen yhteiskunnallinen asema myös tulevaisuudessa. Ainakin on helpompi marssia haastatteluun puhumaan vaikka Pähkinäsaaren rauhan rajasta.

Reima Välimäki

Kirjoittaja on keskiajan historian dosentti ja akatemiatutkija

Mainittu kirjallisuus

Jo Guldi and David Armitage, The History Manifesto (Cambridge: Cambridge University Press, 2014), http://historymanifesto.cambridge.org/.

Jorma Kalela, ’Teoriattomuus historiantutkimuksen yhteiskuntasuhteessa’, teoksessa Menneisyyden rakentajat: teoriat historiantutkimuksessa, Toim. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka ja Tuomas Tepora (Helsinki: Gaudeamus 2018).

Kimmo Katajala, ‘Drawing Borders or Dividing Lands?: The Peace Treaty of 1323 between Sweden and Novgorod in a European Context’, Scandinavian Journal of History 37:1 (2012), 23–48, tässä 37

Samu Sarviaho, Ikuinen rauha: vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla, Acta Universitatis Ouluensis. B, Humaniora, 152 (Väitöskirja, Oulu, Oulun yliopisto, 2017).

Sarah C. Maza, Thinking about History (Chicago: The University of Chicago Press, 2017).

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *