Viime aikoina työmarkkinat ja työsuhteet ovat olleet ajankohtaisia, kun uutisista on saatu seurata työmarkkinoille kaavailtuja muutoksia. Samaan aikaan olen kirjoittanut maatilojen isäntien suhteesta työntekijöihinsä ja isäntien johtaman työyhteisön muutoksista 1700- ja 1800-luvuilla. Vaikka teemat ovat yhteneväisiä, työsuhteet ja työmarkkinat, joista nykyisin puhutaan, eivät sovi käsitteinä kuvaamaan sitä työnteon todellisuutta, jota varhaismodernin ajan tutkijana tarkastelen.

Vanhan maatalousyhteiskunnan nuorille tarjoamat mahdollisuudet olivat niukat. Avioliitto yhdistettynä vuokraan tai omistukseen perustuviin maankäyttöoikeuksiin oli ainoa tie välttää toisen palveluksessa oleminen. Esimerkiksi vuoden 1736 palkollissääntö alkaa toteamuksella, että minkäänlaisia kulkureita, irtolaisia, laiskureita tai itsellisväkeä ei pidä suvaita sen paremmin kaupungeissa kuin maaseudullakaan. Oli olemassa palveluspakko ja lain vaatiman laillisen suojelun sai asettumalla vuosipalvelukseen. Tästä seurasi se, että piian ja rengin piti kaikessa alistua isännän määräysvaltaan, eivätkä he saaneet poistua talosta ilman lupaa.

Palvelijoiden pitäminen oli tarkasti säänneltyä, mutta oliko käytäntö aina sääntelyn mukaista? Sitä olen miettinyt jo pitkään, aina siitä lähtien kun väitöskirjaa tehdessäni luin ensimmäisen kerran Huittisten jakokunnan isojakopöytäkirjoja. Vuonna 1795 maanmittari kirjasi pöytäkirjaan, miten pitäjän pappi neuvoi häntä toimimaan paikallisen väen kanssa. Mitään isojakotoimitukseen liittyvää tapahtumaa ei kannattaisi ajoittaa pyhäpäivän tai juhlan jälkeiseen päivään, koska väki vietti ”fri måndagar”, ja tätä tapaa harjoitti myös suuri osa palvelusväestä Huittisissa.

Vuonna 1759 huittislaisen papin poika Ephraim Carenius kirjoitti opinnäytteenään kuvauksen Huittisten pitäjästä. Hän kuvailee, että palvelusväestä oli pitäjässä pulaa ja siksi työväki oli kallispalkkaista. Tuohon aikaan ei ollut laillista kilpailla työvoimasta palkalla, sillä palvelusväelle oli määrätty enimmäispalkkataksat. Careniuksen mielestä oli kuitenkin väenpuutteesta johtuen anteeksiannettavaa, jos tilalliset olivat hieman anteliaita palkkauksessa lakiin nähden.

Mielenkiintoista Careniuksen kuvauksessa palvelusväen eduista on maininta vapaa-ajasta. Vuoden 1739 palkollissäännön mukaan palkollisilla oli vuodessa seitsemän vapaapäivää. Carenius kuitenkin kertoo, että Huittisissa tilalliset antoivat palvelusväelleen vuosittain kolmesta neljään viikkoa vapaata palveluksesta, jonka ajan palkolliset saivat ruuan talosta. Tekstistä ei kuitenkaan selviä, miten vapaa-aika ajoittui.

Ruotsissa palvelusväkeä tutkinut historiantutkija Börje Harnesk kirjoittaa ihmisten tavoista etsiä erilaisia vapauksia palveluspakon maailmassa. Kun työvoimasta oli pulaa, työnantajat olivat pakotettuja tekemään myönnytyksiä. Erilaisten ylimääräisten vapaiden myöntämisestä on lukuisia tietoja eri puolilta valtakuntaa. Palkolliset saattoivat vaatia palvelukseen tulonsa ehtona useiden viikkojen vapaata vuoden aikana, viikoittaista vapaapäivää tai isännän työstä vapaita iltoja. Vapaat maanantait yhdistetään yleensä kaupungeissa toimineiden käsityöläisten kisälleihin. Paikoin tapa levisi myös maaseudulle, kun isännät pelkäsivät jäävänsä ilman työvoimaa, jos he puuttuisivat siihen, että rengit jättäytyivät pois työstä maanantaisin.

Kansatieteilijä Veikko Anttila on kirjoittanut vapaan maanantain esiintymisestä suomalaisessa kansatieteellisessä aineistossa. Yksittäisiä tietoja on eri puolilta Suomea, mutta selvästi eniten Lounais-Suomesta. Vapaan maanantain nimenä esiintyy laajimmin friimaanantai, mutta Hämeessä myös suomenkielinen versio joutomaanantai. Vapaan maanantain viettäjinä mainitaan yleisimmin rengit, mutta yksittäisissä tapauksissa myös tilalliset tai tilallisten pojat. Ilmeisen yleisesti joutomaanantain ohjelmaan kuului juopottelua tai kohmelon parantelua. Anttila tulkitsee vapaan maanantain – mahdollisesti tiettyihin maanantaihin rajoitettuna – kuuluneen joillain alueilla palkollisten tavanmukaisiin oikeuksiin.

Vanhan maatalousyhteiskunnan palvelussuhteiden arki on tutkijalle kovin vaikeasti tavoitettavissa. Palvelussuhteiden sääntely kertoo yhtä tarinaa, ja käräjille päätyneet riitatapaukset korostavat isäntäväen ja palvelijoiden välisiä ongelmia. Yksittäiset sattumalta vastaan tulevat maininnat tai muistitieto muistuttavat kuitenkin siitä, että palvelussuhteiden arkinen todellisuus ei välttämättä ollut sitä, mitä asetukset ja käräjäpöytäkirjat antavat ymmärtää.

Kirsi Laine
Kirjoittaja on maataloushistoriaan erikoistunut tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa.

Kirjallisuutta

Anttila, Veikko 1970. Joutomaanantai. Lisiä 5-päiväisen työviikon historiaan. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen vuosikirja 39, 9–14.

Gadd, Pehr Adrian & Carenius, Ephraim 1759. Akademiskt Försök Til en Physico-Oeconomisk Beskrifning Öfwer Hwittis Sokn i Björneborgs Län. Åbo

Harnesk, Börje 1990. Legofolk. Drängar, pigor och bönder i 1700- och 1800-talens Sverige. Umeå universitet, Umeå.

Rahikainen, Marjatta & Vainio-Korhonen, Kirsi (toim.) 2006. Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. SKS, Helsinki.

Wilmi, Jorma 1991. Isäntäväet ja palvelusväen pito 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Kuvatekstit:

Piika Anna loukuttaa Ylihärmässä 1930. Samuli Paulaharju, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Samuli Paulaharjun kokoelma.

Isäntä kylvää ja renki sekoittaa siemenet maahan äestämällä Iitissä 1927. Aino Oksanen, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma.