Syksy on kulunut poutaa odottaessa ja puimattomia viljoja murehtiessa. Ja niinhän siinä kävi: tuli katovuosi. Odotetun sadon menettämiseen liittyvät pettymyksen tunteet ja epävarmuus tulevasta ovat ajattomia. Vaikka nykyisten katojen seuraukset eivät ole yhtä dramaattisia kuin menneillä vuosisadoilla, nälkävuosien viljelijän kokemusta voi yrittää ymmärtää nykykokemuksen pohjalta. Vanhaan maatalouteen liittyy kuitenkin lukuisia piirteitä, joiden osalta kokemus nykypäivästä ei auta yhtään ymmärtämään asioita, jotka olivat aikaisemmin viljelijöille itsestäänselvyyksiä. Yksi niistä on aitaaminen kaikkine vaikutuksineen ja merkityksineen.

Nykypäivän kasvinviljelytilalla ei tarvitse miettiä aitoja lainkaan, eikä kaikilla karjatiloillakaan ole laitumia, joita aidata. Laitumen ympäröimistä sähköpaimenella ei kuitenkaan voi edes verrata parin sadan vuoden takaisiin aitauskäytäntöihin – ei työnä, eikä maisemallisesti. Tuolloin aita oli oleellinen osa maisemaa ja aitaaminen tärkeä maatalouden työ, johon oli joka vuosi varattava aikaa samalla tavoin kuin maan muokkaamiseen, kylvämiseen tai sadonkorjuuseen.

Suomen maatalousmuseon pihaan tehtiin uusi riukuaita toukokuussa 2017, mestarina Erkki Ristisuo. (Suomen maatalousmuseo Sarka)

Perinteisesti viljelijän velvollisuus oli suojata viljelmänsä vapaana laiduntavalta karjalta. Ensisijainen vastuu aitaamisesta siirtyi karjan omistajalle 1860-luvulla. Ennen tuota muutosta jokaisen pellon ja niityn ympärillä piti olla tiivis aita, jotta viljelyskasvit tai karjan talvirehuksi tarkoitettu heinä voitiin suojata eläimiltä.

Ruotsalainen tutkija Janken Myrdal on laskenut tiheän riukuaidan tekemiseen kuluvan työajan. Laskelma sisältää seipäiden, aidasten ja vitsojen valmistamisen ja kuljettamisen sekä aidan pystyttämisen sillä oletuksella, että neljännes materiaalista voitiin kierrättää. Näin laskettuna sata metriä aitaa vaati yhdeksän päivää työtä. Suuren työmäärän vuoksi kylässä asuvien viljelijöiden oli edullista rakentaa viljelystensä ympärille yhteinen ympärysaita sen sijaan, että kukin olisi aidannut omat viljelyksensä erikseen.

Yhdessä aitaamisesta syntyvä etu voidaan laskea. Otetaan esimerkki 1780-luvun Pöytyältä, missä lähekkäin sijaitsivat Kaulanperän kylä ja Helttulan yksinäistalo. Helttulalla oli saman verran peltoa kuin Rontin tilalla Kaulanperän yhteisesti aidatuissa pelloissa. Rontin piti tehdä pellon ympärysaitaa pelto-osuutensa suhteessa, mikä tarkoitti noin 900 metrin matkaa. Naapurissa yksin aidannut Helttula joutui rakentamaan peltojensa ympärille aitaa yli 2000 metriä.

Aitojen rajaamaa kujaa pitkin karja johdatettiin viljelysten läpi metsälaitumille. (Alastaron kuutamokeikka ry)

Muuttamalla Helttulan ja Rontin peltoaita työksi Myrdalin laskelmalla selviää, että Helttula tarvitsi noin sata työpäivää enemmän peltonsa aitaamiseen. Kun aidan elinikä oli kymmenen vuotta, piti kymmenesosa aidasta uusia vuosittain. Näin ollen Helttula käytti joka vuosi kymmenen päivää enemmän saman suuruisen peltoalan aitaamiseen kuin Rontti. Ja tässä olivat vasta peltojen aidat!

Kylässä asumisesta oli siis merkittävää taloudellista hyötyä. Taloudellisen hyödyn kääntöpuoli oli naapureiden keskinäinen riippuvuus. Jos joku jätti aitaosuutensa hoitamatta, pellolle päässeen karjan tekemistä tuhoista kärsivät kaikki. Lisäksi yhteinen ympärysaita edellytti tiloilta yhteistyötä viljelymenetelmien ja töiden aikataulun suhteen.

Kun 1700-luvun puolivälissä joissakin kylissä tehtiin kyläjärjestyksiä kylän yhteiselämän sääntelemiseksi, aitaamiseen liittyvät kysymykset olivat kyläjärjestysten keskeisin sisältö. Yhteinen aitahan oli oikeastaan kyläyhteisöä koossa pitävä liima. Kyläjärjestyksistä ja muista aitaamista kuvaavista lähteistä huolimatta aitojen kaikkia vaikutuksia on nykypäivästä käsin ehkä mahdotonta tavoittaa. Esimerkiksi Loimaalla Suutarlan kylän isännät perustelivat isojaossa peltojen jakoratkaisun sillä, että he eivät halunneet pelloille lisää aitoja keräämään lunta. Onneksi maanmittari kirjoitti perusteen pöytäkirjaan, sillä en olisi ikinä moista osannut edes arvailla.

Viimeisten parin vuosisadan aikana maalaismaisemasta ovat hävinneet niin aidat kuin tiiviit kyläyhteisötkin. Maanviljelijän työ on monin tavoin muuttunut aivan toiseksi. Tietyt asiat kuitenkin pysyvät: edelleen maanviljelijä toimii luonnon ehdoilla. Katosyksyn jälkeen alkaa valmistautuminen kohti uutta kasvukautta, joka keväällä otetaan vastaan toiveikkain odotuksin, kuten on tehty joka kevät jo usean tuhannen vuoden ajan.

Kirsi Laine
Kirjoittaja on Suomen historian jatko-opiskelija ja Suomen maatalousmuseo Saran museolehtori