Suomen vaiheet toisessa maailmansodassa ovat innoittaneet valtavasti historiantutkimusta. Kiinnostuksesta huolimatta sotavuosien käsittely on tapahtunut pitkälti kirjallisten lähteiden varassa. Muun muassa valokuvat ja elokuvat ovat pitkään olleet aiheen käsittelylle lähinnä oheiskuvitusta. Tilanne on muuttumassa vasta hiljalleen. Suomessa esimerkiksi Olli Kleemola ja Marika Honkaniemi ovat perehtyneet suomalaisten sotaponnistuksiin tutkimalla valokuvia.

Elokuva-alan näkökulmasta talvisotaa ei ole tutkittu, sillä marraskuusta 1939 maaliskuuhun 1940 käyty sota keskeytti pitkien elokuvien tuotannon. Lyhytelokuvien tuotanto ei kuitenkaan seisahtunut. Sodassa suomalaisten vaiheita seurasi kaksi uutisfilmisarjaa, Suomi-Filmin uutiskuvia ja Puolustusvoimain uutiskatsaus. Niitä tuottivat nimiensä mukaisesti Suomen puolustusvoimat ja toinen maan johtavista elokuvayhtiöistä, Suomi-Filmi.

Suomalainen sotilas Suomi-Filmin uutisfilmissä. Filmin ääniraidalle on lisätty tulitusta antamaan vaikutelma, että se on kuvattu taistelutilanteessa. Kohtauksessa kuvatut sotilaat eivät kuitenkaan todellisuudessa ammu. (Kuva: Suomi-Filmin uuiskuvia 2/1940, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVI, Elonet-tietokanta.)

Pitkien elokuvien edellä elokuvateattereissa esitetyt uutisfilmit olivat eräänlainen esiaste nykyisille tv-uutisille. Selostettu uutisfilmi oli aikansa ainoa keino, joka ihmisillä oli nähdä omin silmin liikkuvaa kuvaa ajankohtaisista tapahtumista. Talvisodan rintamatapahtumien kuvaamiselle oli kysyntää, sillä sodan aikana tiedonkulku rajoittui ja huhut valtasivat alaa. Suomi-Filmin tuotantopäällikkö Risto Orko arvioikin yhtiönsä toimintaa seuraavasti Seura-lehdelle helmikuussa 1940:

”Valokuva ja painettu sana vakuuttavat, mutta filmi esittää koko totuuden aidoimpana ja todistusvoimaisimpana. Filmi merkitsee paljon propagandamme aseena.” [Termi ’propaganda’ oli aikanaan neutraalihko synonyymi tiedottamiselle. Sanan negatiivinen merkitys syntyi vasta toisen maailmansodan myötä.]

Liikkuvan kuvan vaikutusvoima kiehtoi elokuvayhtiöiden ohella ajan valtioita. Esimerkiksi Neuvostoliitto, Saksa ja Iso-Britannia aloittivat toisen maailmansodan aikana valtiollisten uutiskatsausten tuotannon. Talvisodan filmaamisessa etualalle ei kuitenkaan ehtinyt valtiovalta vaan alan yhtiö Suomi-Filmi, jolla oli kuvaustoimintaan vaadittava osaaminen ja kalusto. Yksityinen toimija vastasikin pääosasta talvisodan filmituotantoa: se julkaisi sodan yhteydessä peräti 27 filmiä, puolustusvoimat vain 10.

”Vihollisen suuria joukkoja vastaan toimivat suomalaiset pienempiin sissijoukkoihin jakaantuneina tehden kymmenien kilometrien pituisia hävitysretkiä vihollisen miehittämille alueille”, kertoo Suomi-Filmin selostaja. Hetkeä myöhemmin sotilaat heittäytyvät maahan kuin vihollista tähystäen. Rintaman välittömässä läheisyydessä he silti tuskin ovat. Kookkaalla kalustolla taistelutilanteen taltiointi olisi ollut hengenvaarallista niin kuvaajalle kuin sotilaalle. (Kuva: Suomi-Filmin uutiskuvia 9/1939, KAVI, Elonet.)

Suomi-Filmin into sotatapahtumien filmaamiseen oli luontevaa. Yhtiön johto halusi osaltaan rakentaa nuoren valtion kansallista identiteettiä. Valkokankaalla se tapahtui esimerkiksi historiallisten suurtuotantojen muodossa. Lisäksi yhtiö oli aikonut valmistaa uutisfilmejä Helsinkiin kesäksi 1940 myönnetyistä olympialaisista. Niitä varten se oli hankkinut uutta kalustoa ja kouluttanut väkeään. Suomi-Filmillä oli siis erinomainen valmius sodan kuvaamiseen – toisin kuin puolustusvoimilla, joka toden teolla viritti tiedotusta vasta sodan lähestyessä.

Määrän ohella ammattilaiset kunnostautuivat materiaalin näyttävyydessä. Molemmat valmistajat veivät katsojan taistelupaikoille, mutta vasta taistelun päättymisen jälkeen. Sotatantereella hangessa tarpominen olisi luonnollisesti tarkoittanut kuvaajalle kuolemantuomiota, joten katsaukset kertovat suomalaisten voitokkuudesta esittelemällä esimerkiksi sotasaalista. Vaihtoehtoisesti kamera esittelee sotatoimien runtelemaa maastoa.

Elokuvaväki tosin päätti viedä sotakuvauksen näitä konsteja pidemmälle. Suomi-Filmi nimittäin intoutui taistelukohtauksien selkeään lavastamiseen. Yhtiön katsauksissa 9/1939 ja 2/1940 on mukana kohtauksia, joissa pieni ryhmä suomalaissotilaita kulkee hangessa ja syöksähtelee maahan ampuma-asemiin. Selostaja luo vaikutelmaa tilanteiden autenttisuudesta, mutta sotilaiden vähäisyys ja kameran liikkuminen avoimessa maastossa paljastavat lavastuksen. Samoissa uutisfilmeissä suomalaissotilaat myös poseeraavat kameralle aseineen. Henkilöt ovat ampuvinaan, ja ääniraidalle on jopa lisätty laukausten ääniä, mutta esimerkiksi hylsyjä aseista ei poistu. Vaikutelmaa suomalaisten taistelumenestyksestä haluttiin siis rakentaa elokuvallisin keinoin.

Taistelukuvaukset eivät toki ole filmien ainoa anti. Lavastetut taistelukuvat ja poseeraukset muodostavat melko pienen osan talvisodan filmimateriaalista. Talvisodan uutiskatsaukset tarjoavat myös luonnehdintoja suomalaisjoukoista, kotirintamalla tehtävästä työstä sekä Neuvostoliitosta ja sen armeijasta. Aiheiden luonnehdinta, kuten koko filmien olemassaolo, liittyy suomalaisten sotamoraalin tukemiseen. Taistelulavastukset vahvistavat katsojalle mielikuvaa suomalaissotilaiden taitavuudesta ja menestyksestä, mistä myös muut mediat kertoivat. Liiallinen luotto maan sotamenestykseen saattoi tehdä Moskovan rauhaan sanelluista aluemenetyksistä entistäkin katkerimpia hyväksyä.

Kuva hangessa juoksevasta, tähystävästä ja taloihin ryntäväästä suomalaisnelikosta täydentää Suomussalmen voitosta kertovaa katkelmaa. (Kuva: Suomi-Filmin uutiskuvia 2/1940, KAVI, Elonet.)

Suomi-Filmin lavastetut taistelukuvat muistuttavat, että varsinkin poikkeusoloissa propagandaa ei kannata pelätä vain valtiollisilta tahoilta. Nykyisten valeuutisten maailmassa propagandaan ja sen tunnistamiseen liittyvät teemat ovat polttavan ajankohtaisia. Siitä kertoo osaltaan, että aiemmin tänä syksynä Joonas Pörstin teos Propagandan lumo – Sata vuotta mielten hallintaa palkittiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla. Tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tarjoamalle lähdekritiikille on käyttöä.

Väärennösten tunnistamistaidoille on tosin käyttöä myös historiallisten lähteiden äärellä. Digitoinnin myötä sodan uutisfilmit, kuten myös TK-kuvat, ovat entistä laajemmassa käytössä esimerkiksi historiaa käsittelevien uutisjuttujen yhteydessä. Materiaali on hieno aikakapseli menneisyyteen, mutta sen kuvaamien aiheiden autenttisuuteen kannattaa välillä suhtautua varauksella. Kleemola ja Honkaniemi ovat eritelleet puolustusvoimien TK-kuvista lavastettuja tilanteita. Vastaavalla tavalla uutisfilmitkään eivät ole neutraalia kuvaraitaa menneisyydestä vaan aikansa tuotteita, jotka välittävät valmistajiensa tavoitteita ja arvoja.

Ilkka Hemmilä
Kirjoittaja on Suomen historiasta valmistunut filosofian maisteri, jonka pro gradu -tutkielma käsitteli talvisodan uutisfilmejä.

Teksti perustuu Hemmilän pro graduun Valkohangilta valkokankaille. Talvisodan kulun ja osapuolten kuvaaminen suomalaisissa uutisfilmeissä 1939–1940, joka on luettavissa täällä.