Itä-Karjalassa ei ollut ”keskitysleirejä” vaan keskitysleirejä – ja niistä on syytä puhua 3


Valmistelin lokakuun alussa luentoa Suomen koululaitoksen historiasta ja törmäsin sitä tehdessäni Yle oppimisen sivuilla olevaan artikkeliin ”Itsenäisen Suomen oppivelvollisuuskoulu”. Kuvan alla oli teksti ”Suomen itäisin kansakoulu aloitti toimintansa Äänislinnassa (Petroskoi) 1942”. Itse asiassa kuva on SA-kuva-arkiston tietojen mukaan Tolvojalta eikä Petroskoista, mutta varsinainen virhe kuvatekstissä on tietysti siinä, että kuva ei ole Suomesta, vaan miehitetyltä alueelta Neuvosto-Karjalasta.

Kuvakaappaus Yle oppimisen sivuilta 7.10.2019. Kuva on sittemmin vaihdettu.

Kuvan päätyminen Ylen juttuun on hyvin kuvaavaa sille, miten Suomessa suhtaudutaan Itä-Karjalaksi kutsutun alueen miehitykseen jatkosodan aikana 19411944. Kysyin tietysti Yleltä, miksi juttua Suomen koululaitoksesta on kuvitettu sota-ajan propagandalla. Kuvan valinnutta henkilöä ei enää ollut tavoitettavissa, mutta kysymykseeni vastannut toimittaja arveli kyseessä olevan lipsahdus ja kuva meni vaihtoon. Mutta juuri se, että tällaisia lipsahduksia voi sattua, kertoo siitä, että sekä Itä-Karjalan miehitys että sen luonne on Suomessa omituisen huonosti tunnettu.

Aivan toisenlaisen näkökulman miehityshallintoon antoi taas muutamaa viikkoa myöhemmin Helsingin Sanomien juttu, joka oli otsikoitu: ”’Suomalaiset ampuivat pieniä lapsia, jotka karkasivat keräämään ruohoa ruoakseen’ – Turvallisuuspalvelu FSB levittää väitteitä suomalaisten vankileirien kauheuksista Karjalassa”   

Jutussa kerrotaan, miten Suomen keskitysleireistä miehitetyllä alueella jatkosodan aikana on uutisoitu viime aikoina näyttävästi Venäjällä. Uutisoinnin taustalla on Helsingin Sanomien mukaan aiemmin salassa pidettyjen FSB:n Karjalan-osaston asiakirjojen julkaisu. 

On kiistatonta, että uutisointi on osa tietoista, ylhäältä päin saneltua historiapolitiikkaa. Samaan ilmiöön liittyvät myös kahtena kesänä tehdyt kaivaukset Sandarmohin joukkohauta-alueella. Kaivausten tarkoituksena on yrittää todistaa, että alueelle, jolle on haudattu Stalinin vainojen uhreja, olisi haudattu myös merkittävä määrä suomalaisten miehitysaikana ampumia sotavankeja. Sandarmohin tapauksessa todisteita siitä, että suomalaiset olisivat haudanneet sinne ammuttuja sotavankeja, ei ole esitetty.   Uutisointi miehitetyn alueen keskitysleireistä sen sijaan perustuu pääosin tosiasioihin, ja tämä pitäisi nostaa Suomessa laajempaan keskusteluun.

Petroskoissa ei ollut ”keskitysleirejä” lainausmerkeissä, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti, vaan keskitysleirejä, joihin suljettiin miehitetylle alueelle jääneitä siviilejä. Suomalaiset suorittivat edetessään Itä-Karjalassa väestökirjanpidon, jonka yhteydessä ihmiset jaettiin etnisen alkuperän perusteella suomensukuisiin ja ”epäkansallisiin”. Väestönkirjauksesta annettujen ohjeiden mukaan tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”.

Jotta tähän tavoitteeseen päästäisiin, piti miehitettävän alueen ”epäkansallinen” väestö ensin koota keskitysleireille ja sitten siirtää pois miehitetyltä alueelta, kun rintama siirtyisi. Saksan hyökkäyksen pysähtyminen teki siirtosuunnitelmat toteutumiskelvottomiksi. Enimmillään hieman yli puolet miehitetyn alueen ”epäkansalliseksi” määritellyistä asukkaista suljettiin kuitenkin keskitysleireille, ja kuolleisuus näillä leireillä nousi järkyttävälle tasolle. Lars Westerlundin tekemän selvityksen mukaan pahimpana kuukautena, heinäkuussa 1942, miehitetyn alueen leireillä kuoli 564 ihmistä, siis keskimäärin 18 ihmistä päivässä. Jos keskitysleirien henkilökortistojen tiedot pitävät paikkansa, oli kokonaiskuolleisuus noin 17 %. Leirien ulkopuolisen miehitysalueen kuolleisuusluvut olivat vain aavistuksen korkeampia kuin samaan aikaan Suomessa, joten on pääteltävissä, että syy tuhansien siviilien kuolemaan oli leirien olosuhteissa.

Kuva on otettu ministerivierailun yhteydessä jollakin Petroskoin keskitysleireistä 7.6.1942. SA-kuva-arkisto.

Keitä nämä keskitysleirien vangit sitten olivat? Pääasiassa naisia, lapsia ja vanhoja miehiä. Ainoa syy heidän sulkemiselleen keskitysleireille oli se, että suomalainen miehityshallinto oli määritellyt heidät ”epäkansallisiksi”. Juuri tämän tosiasian pitäisi nousta Suomessa laajempaan keskusteluun. Miehitetyllä alueella toteutettiin rotuerotteluun perustuvaa politiikkaa, jossa ihmisen etninen alkuperä määritteli sen, millaiset hänen oikeutensa olivat. ”Kansallisiksi” määritellyt, joita oli vähän alle puolet miehitetylle alueelle jääneestä väestöstä, saivat isommat korttiannokset, heille järjestettiin kouluja ja terveydenhuoltojärjestelmä ja ennen kaikkea heitä ei vangittu, jos ei ollut syytä epäillä suomalaisten vastaista toimintaa.

Itä-Karjalan miehityshallinto perustettiin ajatukselle, jonka mukaan miehitetystä alueesta tulisi osa Suomea ja sinne jäisi asumaan vain suomensukuisiksi määriteltyjä henkilöitä. Miehitetyllä alueella suunniteltiin siis etnistä puhdistusta, ja vain sodan päättyminen häviöön pelasti Suomen syyllistymiseltä siihen.

Täsmennän vielä, etten tarkoita suomalaisten keskitysleirien olleen tuhoamisleirejä. Sodan loppuvaiheessa käyttöön otettu nimi siirtoleiri kuvaa hyvin niiden tarkoitusta. Etnistä puhdistusta ei ollut tarkoitus toteuttaa tappamalla, vaan siirtämällä ihmiset pois. Joukkokuolemat olivat seurausta ehkä enemmänkin välinpitämättömyydestä, kuin tarkoituksellisuudesta. Se ei kuitenkaan vähennä miehityshallinnon vastuuta niistä. Se jäi onneksi selviämättä, mitä suunnitelmat vangeiksi otettujen siviilien luovuttamisesta saksalaisten haltuun olisivat tarkoittaneet, koska Saksan eteneminen pysähtyi.

Itä-Karjalan miehityshallinto on erittäin surullinen osa suomalaista historiaa. Se kuuluu samaan kategoriaan sisällissodan vankileirien kanssa. Siitä pitää keskustella, koska se on osa historiaamme ja siitä pitää keskustella, jos emme halua FSB:n määrittelevän sitä, millaisena miehityshallinnon historia kirjoitetaan. Keskitysleireillä kuolleet ja kärsineet ihmiset ansaitsevat sen, että heidän kokemuksiaan tutkitaan tieteen keinoin, eikä alisteta Venäjän historiapolitiikan välineeksi. Järkevä reaktio ei ole asettua siilipuolustukseen ja yrittää kiistää kaikki. Suomalaisten pitää kyetä näkemään se, ettei Suomi ollut toisessa maailmansodassa vain uhri, vaan aktiivinen toimija, jonka tekemistä virheistä maksoivat hengellään täysin viattomat siviilit miehitetyllä alueella.

Liisa Vuonokari-Bomström

Suomen historian tutkija, joka käsittelee väitöskirjassaan Itä-Karjalan sotasaalisarkistoa, jonka töitä teetettiin myös keskitysleirivangeilla

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

3 ajatuksia aiheesta “Itä-Karjalassa ei ollut ”keskitysleirejä” vaan keskitysleirejä – ja niistä on syytä puhua

  • Timo Tampio

    Totuus esiin. Venäläinenkin on ihminen, ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun. Kuulin tämän tyyppisiä tarinoita lapsuudessani sodan veteraaneilta ala-arvoisesta kohtelusta ‘vihollis” kansalaisia kohtaan.

  • Niilo Jääskinen

    Ehkä asiaa olisi kuitenkin syytä kontekstoida suhteessa ko. ajan oloihin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurimittaiset väestönsiirrot yhtenäisten kansallisten alueiden aikaansaamiseksi ja kansallisten vähemmistöjen synnyn välttämiseksi olivat hyväksytty ja yleinen käytäntö, laajamittaisin varmaan Turkin ja Kreikan välillä Sevresin rauhan jälkeen. Myös Neuvostoliitto harjoitti vastaavia etnisten ryhmien joukkokarkoituksia ja -siirtoja sekä oman väestönsä ( esim. Krimin tataarit ja tsetseenit) että miehittämiensä alueiden osalta (Esim. Itä-Preussi ja entiset Puolan itäosat). Toisen maailmansodan jälkeen ilmiö oli laajimmillaan liittyen saksalaisten ja unkarilaisten joukkokarkoituksiin Itä-Euroopassa ja molemminpuolisiin etnisiin puhdistuksiin Intiassa ja Pakistanissa.) Omana aikanaan Itä-Karjalan epäkansallisen väestön eristäminen ja suunniteltu pois siirtäminen ei välttämättä ollut erityistä pahuutta vaan tietyn ajalle tyypillisen poliittisen käyttäytymismallin mukaisia. Tällä en tarkoita puolustella Itä-Karjalan miehitykseen liittyneitä lukuisia ja karkeita ihmisoikeusloukkauksia, jotka olivat jo tekoaikaan yleisesti hyväksyttyjen sodan oikeussääntöjen vastaisia.

  • Keijo Perälä

    Eihän keskitysleiri tuhoamisleiriä tarkoittanut vaan sitä mitä keskittää-sana tarkoittaa, leiriä johon koottiin eli keskitettiin ihmisiä, kunnes päätetään, mitä heille tehdään. Nimi sai tuhoamisleirin merkityksen kai vasta sodan jälkeen, kun saksalaisten leirien luonne paljastettiin koko maailmalle.
    Se on tietysti selvä, että Suomen hallitus pyrki etniseen puhdistukseen, tekemään Karjalasta karjalaisen.