Onnekkaat orpotytöt? Joulun 1869 lahjoista


Joulun odotus on jo alkanut ja ostoshysteria ahdistaa perheenäitiä etukäteen. Jokaiselle läheiselle, erityisesti lapsille on hankittava jotain, mielellään useampi lahja, muutoin aattoilta pukkeineen on pilalla. Keskustelua käydään siitä, onko 5, 10 vai 15 lahjaa tarpeeksi vai liikaa. Lahjojen määrä per lapsi riippuu tietenkin todella monesta tekijästä. Joulupatakeräyksin pyritään takaamaan, että myös vähävaraiset saavat jonkin lahjan. Monessa perheessä käsistä riistäytynyt tavarakaaos pakottaa miettimään, satsataanko tällä kertaa lahjojen määrään vai laatuun. Voisi helposti ajatella, että kaupallinen joulu ja lahjaröykkiöt ovat nyky-yhteiskunnan tuotetta. Lahjarikasta joulua osattiin kuitenkin viettää jo 150 vuotta sitten.

Jouluna 1869, kaksi turkulaista tyttöä, Charlotta ja Bertha Wirzenius olivat juuri viettäneet joulujuhlaa. Lahjoja oli tullut kymmenittäin, 17-vuotias Charlotta laski saaneensa 36 lahjaa ja pikkusisko, 15-vuotias Bertha 32. Lahjat sisälsivät monta ylellisyystavaraa: mekkoja, housuja ja hansikkaita sekä hamekankaita ja silkkinauhoja, kaulahuiveja, sateen- ja päivänvarjoja, kirjoitus- ja ompelutarvikkeita sekä hajuvesiä, kirjailtuja nenäliinoja sekä yhteiseksi Der Bazar -muotilehden vuosikerran 1870.

Päivänvarjo 1860-luvulta. Turun museokeskuksen kokoelmat. CC BY-ND 4.0

Charlotta ja Bertha kirjoittivat saamistaan lahjoista sekä joulun vietostaan tädilleen Emma Wegeliukselle Pelkolan kartanoon Hattulaan. Lahjoja oli saatu monelta sukulaiselta ja oli tapana, että lahjoista kiitettiin kauniisti kirjeen muodossa. Emma-täti oli tytöille muutoinkin läheinen, sillä he olivat viettäneet hänen luonaan useita kesälomia.

Charlotta ja Bertha Wirzenius asuivat Turussa enonsa luona. Eno Gustav Fredrik Gejtel oli merkittävä henkilö, hän oli toiminut lääninsihteerinä, saanut laamannin arvonimen ja vuonna 1874 hänet nimitettiin senaattoriksi. Korkea yhteiskunnallinen asema toi mukanaan elämän Turun seurapiireissä ja tätä tytöillä oli mahdollisuus päästä todistamaan. Vuonna 1869 Suomessa oli vasta koettu historian pahimmat kuolonvuodet, joten nälkään ja kulkutauteihin menehtyneitä oli valtavasti. Turussa joulun ja uudenvuoden aikaan järjestettiin ylellisiä päivällisiä ja tanssiaisia lähes päivittäin

Gustaf Fredrik Gejtelin sekä hänen vaimonsa Eufrosyne Gejtelin on kuvannut 1850-luvulla Johan Jakob Reinberg. Kuvat: Museovirasto, CC BY 4.0

Miten tytöt sitten päätyivät enonsa hoiviin? Maria Charlotta (s. 1852) ja Bertha (s. 1854) Wirzenius olivat Knut Engelbrekt Wirzeniuksen ja Maria Fredrika Gejtelin tyttäriä, molemmat syntyneet Helsingissä, jossa heidän isänsä hoiti virkaansa. Isä Knut oli kotoisin Loimaalta, Aittamäen kartanosta ja opiskellut isänsä ja veljensä tavoin tuomariksi Turussa. Vuonna 1849 hänestä tuli Helsingin kaupungin oikeusneuvosmies, maistraatinsihteeri sekä julkinen notaari.

Tyttöjen veli, kaksivuotias Carl Fredrik oli kuollut puoli vuotta siskonsa Charlottan syntymän jälkeen. Tuohon aikaan pikkulasten kuolleisuus oli melko yleistä säätyläistenkin piirissä, kulkutaudit eivät säätyrajoja kunnioittaneet ja mahdollisuudet hoitaa esimerkiksi pikkulasten synnynnäisiä vammoja olivat hyvin rajalliset.

Vuonna 1856 koettiin vielä iloinen perhetapahtuma, kun perheeseen syntyi tytär Anna Helena. Vuosi jäi kuitenkin perheen viimeiseksi yhteiseksi. Vuonna 1857 heinäkuussa pieni Anna-tytär kuoli ja tämän jälkeen koko Wirzeniuksen perheeseen iski punatauti. Ensin sairastui isä Knut ja tämän jälkeen tytär Bertha, molemmat kuitenkin selvisivät taudista. Perheen luona asunut Knutin siskon, Emma Wegeliuksen poika Walentin kuoli tautiin syyskuussa ja viimeisenä sairastunut äiti Maria kuukautta myöhemmin.

Isä Knut ei kestänyt näin suuria menetyksiä, hän sairastui ja tuli kyvyttömäksi hoitamaan paitsi virkaansa myös kahta henkiin jäänyttä tytärtään. Charlotta ja Bertha muuttivat Turkuun ja heistä tuli enonsa Fredrik Gejtelin kasvattityttäriä. Knut Engelbrekt kuoli sisarensa luona Pelkolan kartanossa Hattulassa vuonna 1862.

Nuoren Berthan elämää varjosti hänen sairaalloisuutensa, joka lopulta ajoi hänet sänkypotilaaksi ja johti kuolemaan hänen ollessaan 18-vuotias. Charlottasta tuli lopulta opettaja, mutta hän jäi perheettömäksi. Jouluja ja lahjoja on monenlaisia, mutta onnea ja onnellisuutta ei mitata lahjojen määrällä. Tammisaaren opettajaseminaarista vuonna 1874 kirjoittamassaan kirjeessä Charlottan hartain toive oli, että hän olisi joskus saanut tuntea omat vanhempansa.

Elsa Hietala tekee väitöskirjaa lähteenään Pelkolan kartanon arkiston kirjeet.

Arkistolähteet: Pelkolan kartanon arkisto, Kansallisarkisto, Hämeenlinna.            

  • Maria Charlotta ja Bertha Johanna Fredrika Wirzeniuksen kirjeet tädilleen Emma Wegeliukselle
  • Paul Styrbjörn Wegeliuksen käsikirjoitus Min Släkt vuodelta 1918.

Kirjallisuus:

Bergholm, Axel (toim.) 1901. Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja I osa. Suomen muinaismuistoyhdistys. Helsinki.

Wirzenius, Allan 1951. Wirzenius, Wirzén. Uusi sukukirja II (Wanne, Olavi et al. toim.). Suomen sukututkimusseuran julkaisuja XIX. Helsinki.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *