Katsaus elokuvakerhokulttuurin kulta-aikoihin 1


Suomalaisten elokuvakerhojen määrä lisääntyi ja jäsenistöt suurenivat 1960-luvulta alkaen. Usein siitä seurannutta aikaa kutsutaankin elokuvakerhojen kultakaudeksi. Kauden päättyminen ajoitetaan tavallisesti 1980-luvun alkupuolelle.

Elokuvakerhotoiminnan juuret Suomessa yltävät kuitenkin ajassa kauemmas. Ulkomailta saatujen vaikutteiden pohjalta vuonna 1934 käynnistetty Filmistudio Projektio oli luultavasti ensimmäinen elokuvakerho Suomessa. Kestävämpiä perusteita Suomen elokuvakerhotoiminnalle rakennettiin erityisesti 1950-luvulla, jolloin monta uutta kerhoa perustettiin eri puolelle Suomea. Vuonna 1956 muodostettiin lisäksi Elokuvakerhojen liitto, jonka perustajajäseniin lukeutui muiden muassa Jörn Donner.

Elokuvateatteri Bio Rexissä on esitetty elokuvakerhonäytöksiä. Fremling, F.E., Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Tultaessa 1960-luvulle olosuhteet elokuvakerhotoiminnalle ympäri maata olivat näin ollen suotuisat ja kerhot vetivätkin monia ihmisiä puoleensa. Niin oli myös Turussa. Turun Elokuvakerho oli perustettu 1952, mutta suurimman jäsenmääränsä – yli 500 henkeä – se saavutti noin vuosikymmen myöhemmin. 1965 perustettiin Turkuun toinen elokuvakerho, Turun yliopiston ylioppilaskunnan suojissa käynnistynyt Kinokopla. Muualla Suomessa elokuvakerhotoimintaa käynnistettiin esimerkiksi Hämeenlinnassa, Kajaanissa, Tampereella, Kouvolassa ja lukuisilla muilla paikkakunnilla.

Lehtileike kertoo elokuvakerho Kinokoplan perustamisesta vuonna 1965. Kinokoplan arkisto, Ville Kukkonen.

Elokuvakerhojen keskeinen tarkoitus oli luonnollisesti esittää laadukkaita elokuvia, sillä monien mielestä merkittäviäkin elokuvataiteen klassikkoteoksia oli Suomessa vaikea nähdä. Kerhojen toinen tärkeä tarkoitus oli herättää keskustelua kyseisistä elokuvista, niiden esittämästä maailmasta ja käsittelemistä ilmiöistä. Vuoropuhelua käytiin muun muassa järjestämällä erilaisia keskustelutilaisuuksia näytösten ohessa tai julkaisemalla kerholehtiä. Elokuvakerhotoimintaan osallistuivat monet suomalaiseen elokuvahistoriaan jääneet nimet kuten ohjaajat Matti Ijäs ja Risto Jarva. Myös kriitikkona, kirjailijana, toimittajana, historioitsijana, ohjaajana ja ohjelmistosuunnittelijana sekä monissa muissa rooleissa suomalaista ja kansainvälistä elokuvasivistystä ajanut Peter von Bagh pyöri nuorena kerhonäytöksissä Oulussa.

Ranskalaisen elokuvan uuden aallon tuulet toivat 1950- ja 1960-luvuilla mukanaan uuden elokuvantekijöiden sukupolven ja uudenlaisen suhteen elokuvaan. Ranskalaisia elokuvia esitettiin runsaasti Suomen elokuvakerhoissa. Muutosta voi tarkastella myös laajemmin – ei vain elokuvataiteen sisäisenä ilmiönä – sillä ennen kaikkea elokuvataide tulkitsi ja esitti maailmaa. Uudet ajatukset kulttuurista ja ihmisestä rakensivat maailmankuvaa, johon monet elokuvakerholaiset samaistuivat. Elokuvataiteella nähtiin olevan merkittävä kyky käsitellä uutta tapaa hahmottaa todellisuutta. Monet elokuvakerhokulttuurillekin tärkeät henkilöt, Baghista alkaen, osallistuivat 1960-luvun kulttuuriradikaaliseen liikehdintään.

Useat elokuvakerhot vetosivat erityisesti nuoriin ihmisiin. Bagh oli mukana perustamassa Oulun teinien elokuvakerhoa, jota vastaavia toimi myös esimerkiksi Helsingissä ja Hämeenlinnassa. Niiden lisäksi operoi erityisesti opiskelijoille suunnattuja elokuvakerhoja, kuten Kinokopla. Opiskelijaliikkeen politisoituminen varsinkin 1970-luvulla heijastui siten myös elokuvakerhotoimintaan. Vasemmistolaisessa hengessä esimerkiksi Kinokoplan sarjat täyttyivät pitkälti neuvostoliittolaisista elokuvista.

Enimmillään Suomessa toimi noin parisataa elokuvakerhoa, joista suurimpien jäsenmäärä ylitti tuhannen. Nykyisin elokuvakerhojen määrä on noin parikymmentä, ja harva 1950–60-luvuilla perustetuista kerhoista on enää toiminnassa. Elokuvakerhotoiminnan hiipumiselle on varmasti monia syitä, kuten elokuvien kotitallenteiden yleistyminen, television elokuvatarjonnan laajentuminen ja vanhojen elokuvien kopioiden vaikea ja kallis saatavuus. Moni yhä toimivista elokuvakerhoista keskittyykin nykyisin uudempiin, joskin vähemmän esitettyihin, elokuviin. Jaetun katselukokemuksen, suurelle kankaalle heijastetun kuvan ja puhuttelevan elokuvataiteen kokonaisuudelle on silti yhä paikkansa, ja esimerkiksi Kinokoplan sarjanäytöksissä on viime vuosina riittänyt kävijöitä.

Ville Kukkonen

Kirjoittaja on perustutkinto-opiskelija, joka työskenteli kulttuurihistorian, Suomen historian ja yleisen historian oppiaineiden harjoittelijana ja toimii elokuvakerho Kinokoplan hallituksessa kolmatta vuotta.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ajatus aiheesta “Katsaus elokuvakerhokulttuurin kulta-aikoihin

  • Timo Verho

    Liityin heti perustamisvuonna Turun Kinokoplaan, jota veti Olli Tuomola. Olli toimi myöhemmin Yleisradiossa. Alkukauden ranskalaisen uuden aallon elokuvat jäivät hyvin mieleen. Parhaiten muistan kuitenkin Johnny Guitarin sen musiikin vuoksi.
    Timo Verho