Väitöskirjani juuri valmistuttua ajattelin käyttää blogipuheenvuoroni puolustaakseni paperia ja epäjärjestykseksi kutsuttua järjestystä. Vuosien aikana kertyneiden röykkiöiden siivoaminen työpöydältä ja lattioilta oli jälleen kerran elämyksellinen kokemus, joka vetää vertoja jopa itse tutkimusprosessille.

Paperittomasta toimistosta on puhuttu jo parikymmentä vuotta. Utopia pohjautuu paitsi selluloosaa säästävään tavoitteeseen myös digitaaliseen järjestykseen (sic), josta kaikki tarvittava löytyy hetkessä hakusanojen ja hypertekstien takaa.

En itse kuulu tämän sinänsä tavoiteltavan idean kannattajiin, vaan annan tulostimen räiskyä ja laulaa jokapäiväistä, -iltaista ja -öistä fanfaariaan. Rakastan pöydille ja lattioille kertyviä paperipinoja ja esineitä pursuavia kasoja, joiden näennäinen epäjärjestys edustaa itselleni mitä hienopiirteisintä järjestystä.

Pitkän projektin päättyessä tapahtuva työpöydän siivoaminen on kuin arkeologinen kaivaus. Röykkiöt noudattavat kronologista järjestystä, ja niiden raivaaminen herättää tutkimusprosessin aineelliset jäljet henkiin – ajallisesti käänteisessä järjestyksessä.

Paluu oman ajatteluprosessin erilaisiin vaiheisiin on sitä kiinnostavampaa, mitä alempiin kerroksiin etenee. Osa paperilapuista on kirjoitettu äkkiä ja epäselvästi, repäistyn mainospaperin tai kuitin kääntöpuolelle. Yrityksenä on ollut tavoittaa äkkiä ohiliitävä ajatus ennen kuin se katoaa uusien idearyöppyjen tulvan huuhtelemana unohtamisen tavoittamattomiin valtameriin. Monet unohtuneet umpikujat, umpisolmut ja kesken jääneet – ehkä turhaankin unohtuneet – ajatuspolut heräävät uudelleen elämään. Tulee pohdittua, kuinka paljon tutkimusprosessin lopputuloksessa onkaan kysymys sattumasta, siitä mitkä harvoista sikiävistä ideoista lopulta ehtivät ja sattuvat puhkeamaan kukkaan rajallisessa tajunnassa.

Leif Segerstam on kutsunut satoja sinfonioitaan siittiöiksi, joita on tuotettava paljon, jotta edes jotkut harvat menestyvät. Tutkimusprosessin vaatimassa ideoiden ryöpyssä on kysymys pitkälti samankaltaisesta ilmiöstä. Työpöydän raivaaminen paljastaakin varsinaisen ideoiden hautausmaan, jonka vainajat tosin ovat valmiita nousemaan kuolleista ja suorittamaan metamorfoosin tulevien tutkimusten hedelmöittäjiksi.

Yksi kiinnostavimmista työpöydän stratigrafian piirteistä on ’työn’ ja ’arjen’ sekoittuminen. Kuinka paljon työpöydän kerrostumista löytyykään jopa yllättäviä ja toisaalta ei–niin–yllättäviä esineitä! Tässä muutamia: tyhjiä ja täysiä viini- ja olutpulloja, likaisia kokoustilan kahvikuppeja (joiden vajaus on herättänyt huomiota jo pitkään), Claes Ohlsonilta ostettu diskopallo, Aristofaneen näytelmä Pilvet, tyhjä sikarilaatikko, liiskaantunut Turun tuomiokirkon paperipienoismalli, kuivunut ruisleipä, paketti sukkia, hammasharja ja lopulta 2-vuotiaan lapsen kurahousut (joihin nuorempi tyttäreni ei ole mahtunut enää kahteen vuoteen). Löytöaineisto kuvastaa kiehtovasti tutkimusprosessin kokonaisvaltaisuutta ja intensiivisyyttä. Tutkimustyön intohimon palo ei kiivaimmassa vaiheessaan kunnioita työn ja kodin rajoja, vaan niiden välille muodostuu tavaran ja ideoiden katkeamaton virta.

György Ligetin pianolle sävelletty etydi Désordre (epäjärjestys) kuvastaa mainiosti (epä)järjestyksen paradoksia. Etydissä oikea käsi operoi valkoisilla koskettimilla ja vasen käsi mustilla. Diatonisen ja pentatonisen järjestelmän yhtäaikaisuus luo epäjärjestyksen asetelman, johon kuitenkin kytkeytyy harkittu järjestys.

Työpöydän (ja työhuoneen lattioiden) epäjärjestys on samankaltainen paradoksi. Jokainen ’epäjärjestystä’ rakastava tietää, millainen ’järjestys’ tämän näennäisen epäjärjestyksen sisään kätkeytyy. Siltikin paras hetki on ehkä se, kun pitkä hanke on päättynyt ja pääsee purkamaan ja tutkimaan sen kerryttämiä aineellisia röykkiöitä! Ne ovat kuin retrospektiivinen luolavertaus, materiaan projisoitunut kuva ajattelusta ja toiminnasta.

Ja sitten kun pöytä on siivottu: sotkekaa uudelleen ja olkaa onnellisia!

Panu Savolainen
FT, Post doc-tutkija