Konferenssit – tutkimusta, verkostoitumista ja julkaisemista


Konferenssi, kongressi, kollokvio, seminaari. Tutkimukselle tärkeillä foorumeilla on monta erilaista nimeä, mutta niiden perimmäinen tarkoitus on sama: tieteellisen tiedon jakaminen ja kommentoiminen, verkostoituminen ja ideoiden saaminen.

Kuva: Pexels

Tieteen tekemiseen liittyy keskeisesti oman tutkimuksen esitteleminen muille, siitä keskusteleminen ja uusien näkökulmien etsiminen sekä verkostoituminen kotimaisten ja kansainvälisten kollegoiden kanssa. Tutkijat ovat harvoin populaarin kuvan mukaisia yksinäisiä puurtajia, erakoita norsunluutorneissa, joista ”todellinen maailma” korkeintaan näkyy kaukana alhaalla. Väitän, että asia on pikemminkin päinvastoin: tutkimusta ei tehdä ainoastaan itselle, vaan tiedeyhteisölle ja – ainakin historian alalla – laajalle aiheesta kiinnostuneelle yleisölle. Oman kokemukseni mukaan historioitsijat ja muut humanistit ovat taitavia esittelemään omaa tutkimustaan, joka voi olla hyvinkin monimutkaista. Myös kollegoille pitää oma tutkimus pukea selkeään ja kiinnostavaan muotoon, muuten tutkimuksen lähtökohdat, hypoteesit ja tulokset jäävät irrallisiksi.

Konferenssit tarjoavat oivallisen foorumin akateemiseen maailmaan ja uusimpaan tutkimukseen perehtymiseen. Niihin osallistuminen on tärkeä osa tutkijan työtä doktorandista professoriin. Parhaimmillaan konferenssissa on muutaman päivän aikana mahdollista käydä inspiroituneita keskusteluja toisten tutkijoiden kanssa, etsiä yhteistyökumppaneita tutkimushankkeille, kuulla uusimmista tutkimustuloksista konferenssin alalta, saada kommentteja omasta tutkimuksestaan tai muodostaa ja vakiinnuttaa kollegiaalisia verkostoja. Joillakin tieteenaloilla konferenssit ovat kaikkein keskeisin tiedejulkaisemisen muoto. Konferenssit ovat myös historioitsijoiden työlle tärkeitä, vaikka konferenssiesitelmiä ei pidetäkään julkaistun artikkelin tai kirjanluvun vertaisina, monografian osista puhumattakaan.

Kuva: Pexels

Göteborgissa 14.–16. maaliskuuta 2017 järjestetty toinen pohjoismainen digitaalisen humanismin konferenssi DHN oli juuri tällainen innostava, uusia tutkimussuuntia ja mahdollisia yhteistyökuvioita tarjonnut kokemus. Pääpuhujista Peter Leonard (Yale University Library Digital Humanities Lab) ja Tim Tangherlini (UCLA) pitivät yhteisen esitelmän siitä, kuinka tärkeää on puhua big datan rinnalla keskikokoisesta datasta ja yhdistää humanistisessa tutkimuksessa makro-, meso- ja mikrotasojen tarkastelu, johon digitaaliset työkalut antavat aivan uusia mahdollisuuksia. Dolly Jørgensen (Luleå tekniska universitet) puhui antroposeenistä (anthropocene) ja kuinka ihmisten tietämys luonnosta on aina välittynyt teknologian avulla. Katja Kwastek (Vrije Universiteit Amsterdam) puolestaan puhui menneisyyden ja nykyisyyden visuaalisista ja moniaistisista representaatiosta. Hän toi digitaaliseen humanismiin tärkeän visuaalisen ulottuvuuden, sillä ainakin historiatieteissä digitaalisuus tarkoittaa useammin tekstuaalisia kuin visuaalisia tai materiaalisia lähteitä.

Konferenssin työryhmät ja sessiot tarjosivat oivallisen läpileikkauksen siihen, miten paljon ja monenlaista tapahtuu juuri tällä hetkellä digitaalisen humanismin saralla Pohjoismaissa. Aiheet ulottuivat käsikirjoituseditioista digitaalisten menetelmien hyödyntämiseen historian opetuksessa, käsialan koneellisesta tunnistamisesta visualisointeihin ja infrastruktuurien haasteisiin, joukkoistamisesta lingvistiikkaan ja semanttiseen analyysiin sekä visuaalisiin taiteisiin ja kirjallisuuteen.

Vuonna 2018 DHN – Digital Humanities in the Nordic Countries -konferenssi järjestetään Helsingissä.


Johanna Ilmakunnas
Suomen historian professori (ma)

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *