”Tänään sanoin irti talvella palkkaamani navettapiian, joka ei minun ja Reginan huomautuksista huolimatta pitänyt maitoastioita puhtaina eikä muistanut juottaa vasikoita, vaan kerran toisensa jälkeen ne tulivat kipeiksi mahastaan ilman velliä.”

”Tallipoika Kalle sai alennuksen työrengiksi, sillä hän ei suostunut tekemään mitä pyysin – teetin kopion tallin avaimesta, jotta saatoin kulkea tallissa hänen tietämättään ja kyselin sen jälkeen tallissa tekemättömistä töistä ja sain aina vastaukseksi, että hän oli tehnyt sen joko aamulla aikaisin tai illalla myöhään kysymysajankohdasta riippuen, sillä hän ei tiennyt avaimestani.” Uno Wegelius Emma Wegeliukselle 4.5.1875.

Pelkolan kartanon emäntä Emma Wegelius jätti keväällä 1875 poikansa Unon kuukausiksi vastuuseen Hattulassa sijaitsevan tilan hoidosta ollessaan Turussa hoitamassa sairasta tytärtään Olgaa. Hän pyysi säännöllisesti poikaansa kirjoittamaan varmistaakseen, että tällä oli työt hallussa ja järjestys tilalla säilyi. Uno tuntui nuorena ja innokkaana isäntänä ottaneen erityiseen tarkkailuunsa työntekijöiden rehellisyyden ja ahkeruuden. Samalla hän joutui jatkuvasti vastaanottamaan tyytymättömien alaisten nurinaa ja kapinointia, jonka käsittelyyn hän oli tottumaton.

Maatalouden työt olivat vielä 1800-luvun lopulla hyvin työvoimavaltaisia – suurtiloilla töitä tekivät palkatut piiat ja rengit, muonamiehet ja sovittuina työpäivinä myös maatilojen vuokraviljelijät, torpparit. Työntekijän ja työnantajan välillä sopimus työsuhteesta tehtiin vuodeksi kerrallaan, monet työntekijät vaihtoivat vuoden jälkeen toiseen taloon, määrällisesti harvemmat pysyivät samassa työpaikassa pidempään. Keskeistä uutta työsuhdetta luodessa oli luottamus, joka rakentui ennen kaikkea henkilön maineeseen.

1800-luvun jälkipuolella moni asia yhteiskunnassa oli muuttumassa – eritysesti maaseudun tilattoman väestön määrä kasvoi nopeasti ja ihmiset alkoivat hakeutua töihin kaupunkeihin ja siellä nousevan teollisuuden piiriin. Työntekijöiden oikeuksia ajava liikehdintä ulotti pian vaikutuksensa myös maaseudun työväkeen ja tämä verraten huonoilla työehdoilla työskentelevä väestönosa alkoi oirehtia työnantajan suuntaan monella eri tavalla.

Wegeliuksen suvun kirjeenvaihtoa tutkiessa käy hyvin selvästi esille, että työntekijöitä ja alustalasia oli työnantajan näkökulmasta olemassa sekä luotettavia että epäluotettavia. Kirjeistä heijastuu ajalle tyypillinen, vanhan sääty-yhteiskunnan muovaama ajatusmaailma, jossa alaiset olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia pyrkien hyötymään työnantajansa sinisilmäisyydestä epärehellisin keinoin – luotettavat työntekijät olivat poikkeuksia. Kartanoa 1833—1861 isännöinyt Gabriel Wegelius oli huolissaan kartanon metsistä, ”…sillä seudulla ei ole yhtään miestä, joka ei tilaisuuden tullen varastaisi metsästä”. Niin ikään arvokkaan viljan kanssa piti olla hyvin tarkkana ja kylvömiehiä sekä aittaa korjaavaa renkivoutia vartioida, etteivät he varastaisi työtä tehdessään. Kaikki eläimiä, rehuja tai työkaluja sisältävät rakennukset piti lukita ja avaimia säilyttää varmassa tallessa. Vilja- ja tavarakuljetuksia valittiin suorittamaan vain ”luotettavia” renkejä ja torppareita. Suuri osa maataloustyöntekijöiden palkoista maksettiin erilaisina luontaistuotteina ja -etuina. Työntekijän näkökulmasta pieni ”kuormasta vieminen” saattoi olla vain näiden etujen venyttämistä, ei vakavaa epärehellisyyttä.

Luottamuksen rikkominen ei aina tarkoittanut tavaran varastamista vaan hyvin usein myös oman ajan ottamista työajalla oltaessa ja töiden laiminlyömistä. Asetelma on tuttu modernisoituvan työelämän tutkimuksesta teollisuuden puolella. Tästä oli kyse myös alun sitaateissa. Kysymys on hyvin universaalista ilmiöstä, reaktiosta sosiaalisen eriarvoisuuden luomaan jännitteeseen. Maaseudun työolojen epäkohtien valossa työntekijöiden kapinamieliala oli aikanaan perusteltavissa ja jälkikäteen ymmärrettävissä omien oikeuksien ajamisena. Työnantajan näkökulmasta tilanne oli kuitenkin valitettava – kyseisissä esimerkeissä töiden laiminlyönti tehtiin lisäksi eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Tuohon aikaan aatteet eläinten oikeuksien puolustamisesta olivat vasta orastamassa, eläinten tietoista huonoa hoitoa ei kuitenkaan katsottu hyvällä. Maanviljelijälle eläinten hyvinvointi tarkoitti ennen kaikkea niiden parempaa tuottoa ja huonosti hoidetut eläimet menetettyjä taloudellisia resursseja.

Elsa Hietala

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa lähteenään Pelkolan kartanon arkiston kirjeet. Alkuperäiset kirjeet on kirjoitettu ruotsiksi ja käännökset ovat kirjoittajan tekemiä.

Lähteet:

Wegelius-suvun kirjeenvaihto. Pelkolan kartanon arkisto. KA, Hämeenlinna.

Kirjallisuus:

Harnesk, Börje 1990. Legofolk – Drängar, pigor och bönder i 1700- och 1800-talens Sverige. Acta universitatis Umensis, Umeå Studies in Humanities 96. Umeå.

Keskinen, Jarkko & Teräs, Kari 2008. Luottamus, sosiaalinen pääoma, historia. Historia mirabilis 5. Jyväskylä.

Peltonen, Matti 1992. Talolliset ja torpparit – Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 164. SHS, Helsinki.

Rahikainen, Marjatta & Vainio-Korhonen, Kirsi (toim.) 2006. Työteliäs ja uskollinen – Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. SKS:n toimituksia 1092. SKS, Helsinki.

Teräs, Kari 2001. Arjessa ja liikkeessä – Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880­­1920. Bibliotheca historica 66. SKS, Helsinki.